Mulla on sellainen ongelma, että olen sairastanut
kohta vuoden lihasperäistä/nivelperäistä
sairautta ja nyt sain siihen diagnoosin pitkän
odottelun ja kokeissa juoksun jälkeen.
Elämä on ollut meidän perheessä aika kivun
täyteistä ja mieheni käy työssä yömyöhiin
(saattaa olla töissä jopa 12 tuntia päivässä).
Meillä on yksi lapsi, joka on jo ensimmäisellä
luokalla koulussa.
Nyt mieheni ei yhtäkkiä ymmärräkään tätä minun
sairautta. Hän ei halua keskustella siitä, eikä
sen tuomista ongelmista. Tämä sairaus ei
kuitenkaan vaikuta parisuhteeseemme suoraan, eikä
seksiin, kun en anna sen vaikuttaa.
Kovalla jaksamisella olen tehnyt kotityöt ja
käynyt töissä, hoitanut perheen muutenkin
moitteettomasti. Välillä olen sairaslomalla ja
menen ihan sänkykuntoon, mieheni ei ymmärrä
sitäkään. Nalkuttaa vaan, kun en ole tehnyt
kotihommia, vaikka olen kotona. Minun jaksaminen
tämän sairauden kanssa alkaa olla aika pitkällä..
Olen keskustellut lääkärini kanssa tästä
ongelmasta, että minulla on aika paljon
kestämistä ja lääkäri oli sitä mieltä, että mies
pitäisi saada ymmärtämään ja antoi minulle
kuitenkin mielialalääkityksen. En ymmärtänyt!
Miehellenihän se lääkitys olisi pitänyt antaa..
joten en syönyt niitä.
Nyt eräänä iltana viikonloppuna ostin viinipullon
ja tein illallisen. Söimme hyvin ja rakastelimme
sen päätteeksi nautinnollisesti. Ajattelin, että
olisi sen jälkeen hyvä keskustella ja puhua tästä
asiasta. Mieheni junttautui kaiken tämän jälkeen
television ääreen ja otti pari kaljaa. Tein
iltahommat ja menin seuraksi. Istuin ihan viereen
ja aloin puhua. Miehen reaktio oli yllättävä! Hän
pomppasi ylös sohvalta ja alkoi huutaa, että ei
televisiotakaan saa enää rauhassa katsoa.
Minä itkin itseni uneen sinä iltana. Mitä kummaa
voisin tehdä? Onko ero edessä? En kuitenkaan sitä
haluaisi. Aivan kuin mieheni pelkäisi tämän
sairauden tarttuvan tai ei halua kuulla siitä
mitään. Olen yrittänyt ehdottaa, että mentäis
johonkin puhumaan ammatti-ihmisten kanssa, mutta
ei! Mikään ei auta..
kohta vuoden lihasperäistä/nivelperäistä
sairautta ja nyt sain siihen diagnoosin pitkän
odottelun ja kokeissa juoksun jälkeen.
Elämä on ollut meidän perheessä aika kivun
täyteistä ja mieheni käy työssä yömyöhiin
(saattaa olla töissä jopa 12 tuntia päivässä).
Meillä on yksi lapsi, joka on jo ensimmäisellä
luokalla koulussa.
Nyt mieheni ei yhtäkkiä ymmärräkään tätä minun
sairautta. Hän ei halua keskustella siitä, eikä
sen tuomista ongelmista. Tämä sairaus ei
kuitenkaan vaikuta parisuhteeseemme suoraan, eikä
seksiin, kun en anna sen vaikuttaa.
Kovalla jaksamisella olen tehnyt kotityöt ja
käynyt töissä, hoitanut perheen muutenkin
moitteettomasti. Välillä olen sairaslomalla ja
menen ihan sänkykuntoon, mieheni ei ymmärrä
sitäkään. Nalkuttaa vaan, kun en ole tehnyt
kotihommia, vaikka olen kotona. Minun jaksaminen
tämän sairauden kanssa alkaa olla aika pitkällä..
Olen keskustellut lääkärini kanssa tästä
ongelmasta, että minulla on aika paljon
kestämistä ja lääkäri oli sitä mieltä, että mies
pitäisi saada ymmärtämään ja antoi minulle
kuitenkin mielialalääkityksen. En ymmärtänyt!
Miehellenihän se lääkitys olisi pitänyt antaa..
joten en syönyt niitä.
Nyt eräänä iltana viikonloppuna ostin viinipullon
ja tein illallisen. Söimme hyvin ja rakastelimme
sen päätteeksi nautinnollisesti. Ajattelin, että
olisi sen jälkeen hyvä keskustella ja puhua tästä
asiasta. Mieheni junttautui kaiken tämän jälkeen
television ääreen ja otti pari kaljaa. Tein
iltahommat ja menin seuraksi. Istuin ihan viereen
ja aloin puhua. Miehen reaktio oli yllättävä! Hän
pomppasi ylös sohvalta ja alkoi huutaa, että ei
televisiotakaan saa enää rauhassa katsoa.
Minä itkin itseni uneen sinä iltana. Mitä kummaa
voisin tehdä? Onko ero edessä? En kuitenkaan sitä
haluaisi. Aivan kuin mieheni pelkäisi tämän
sairauden tarttuvan tai ei halua kuulla siitä
mitään. Olen yrittänyt ehdottaa, että mentäis
johonkin puhumaan ammatti-ihmisten kanssa, mutta
ei! Mikään ei auta..
Vastaukset 12
Vanhimmat
mieleen se ystävänlaulu, muistatko sanat. Eli
vaikeissa paikoissa se punnitaan, onko rinnalle
kulkijaa ja tukijaa, sairaus on yksi niistä
vaikeista paikoista. Mutta voihan olla että hän
pelkää miten se sairaus sinuun vaikuttaa
pitemmällä ajalla, ehkä kaikki on vain pelkoa
tulevasta ja hän ajattelee että kun siitä ei
puhu, sitä ei ole??? Mutta jos kertoisit että
tarvitset tukijaa, olkapäätä ja että YHDESSÄ
selviätte... (tuntuu pahalta jos toinen ei ole
tukena silloin kun kipeimmin tarvitsee)
kuulostaa siltä, että mies yrittää pistää pään
pensaaseen ja kuvitella ettei sairautta ole
olemassa.
Mitä jos kirjoittaisit hänelle kirjeen? Voisi
olla helpompaa lukea kuin kuunnella.
kirjoita kirje (kas kun ei tullu itelle mieleen
ku vastasin) meinaan mä käytän tätä jos tuntuu
ettei keskustelusta tuu mitään. Puhuessa kun on
helppo lähtee pois, "ei kuunnella" tai puhua
päälle TAI keskyttää toinen huutamalla. Jätä
luettavaks ku et oo ite siinä, saa hiljentyä ja
miettiä lukemaansa ja ehkä sitten muutaman
tunteroisen mietittyään pystyy jo puhumaan :)
Meillä on toiminu toisissa tilanteissa ku mies on
sanonu etten mä tienny että sä noin ajattelet (ei
niin, kun ei ollu suostunu kuuntelee...) Tsemppiä!
Voishan sitä kokeilla taasen. Olin kyllä joskus
sitäkin kirjoittelua harrastanut, mutta ei
silläkään aina ollut toivottua tulosta, mutta
kaikkeahan ei voi saada. (voi olla etten osannut
oikein kirjoittaa asiaa)
Oliskohan se todella niin, että se pelkää minun
sairastuvan vielä vakavammin? Ettei pystyis
minusta enää huolehtimaan? Huh... alkaa jo
itseänikin pelottaa.
Mikähän miehillä on kun ne eivät saa suutaan
aina auki itse. Olis kiva kuulla miehisiäkin
lausahduksia näihin minun kysymyksiin.
Kiitos "tytöt" teille vinkeistä. Toivottavasti
nyt urkenisi jonkin lainen yhteys.
Niin, olettekos ajatelleet kuinka vähän ihmiset
kestävät parisuhteessa vastoinkäymisiä? Juttelin
erään pariskunnan kanssa, jossa vaimo hoitaa MS-
tautista miestään. He kertoivat että eräässä
parisuhteessa nainen kertoi sairastuneensa MS-
tautiin ja ukko häippäsi 2 viikon kuluttua. Siis
silloin kun tukea tarvittaisiin, haetaan itselle
vain helppo elämä!
Voin sanoa että monet miehet (ja varmaan
naisetkin) ovat aika keskeneräisiä. Toisaalta voi
tietenkin olla niin, ettei toinen jaksa kuunnella
jatkuvaa kerrontaa sairaudestaan. Helpostihan
elämä muuttuu liian sairauskeskeiseksi
tahtomaattaankin, ja se voi kuluttaa. Toinen
sitten pimahtaa heti kun asia otetaan taas
esille.
Mutta sulla on kuitenkin tarve kertoa millaisia
ongelmia tai pelkoja sairaus aihettaa. Ja varmaan
haluat että miehesi seisoo rinnallasi tuleepa
vastaan mitä tahansa. Kaikki eivät todellakaan
voi jutella kaikista asioistaan puolison kanssa,
vaikka me itse voimmekin. Silloin kannattaa hakea
ystävä, ja sen merkitys korostuu. Toista ihmistä
ei voi muuttaa, mutta jos hän itse haluaa
muuttua, se onnistuu silloin. Oliskohan niin että
sinun pitää nyt keksiä ratkaisumalli miten
jatkossa menettelet, miehestäsi ei taida kovin
suurta apua olla. Sinun sijassasi pyrkisin
puhumaan asiasta niin vähän kuin suinkin
puolisolle ja puhuisin ne asiat sellaiselle
ihmiselle, joka ymmärtää.
.. ihanista sanoista. Sinun sanoistasi kuulsi
läpi sellainen ... en osaa sanoin kuvata. Ehkä
ymmärtämys oli lähinnä.
Itseasiassa, minulla on ystäviä, käyn heidän
kanssaan lenkillä pari kertaa viikossa ja
puhunkin, mutta he suhtautuvat minuun oudosti.
Eivät oikein hekään halua puhua tai kuunnella
vaivaisen ihmisen ääntä.
Eräs ystäväni sairastaa MS-tautia, hänelle olen
myös kertonut sairaudestani ja hän jonkin verran
ymmärtää, mutta en viitsi häntäkään aina
rasittaa.
Itseasiassa ajattelin puhua ammattiauttajalle,
se ainakin kuuntelee ja ihan oikeasti.
Mutta kiitos sinulle tuestasi! Hyvää syksyä!
Tuntuu tosi tutulta tilanteesi, minun perheessäni
se vain on mies, joka kärsii ajoittain kovista
kivuista. Diagnoosia ei toistaiseksi ole, mutta ei
myöskään ole epäilyä mistään erityisen vakavasta.
Elämme toistaiseksi aika normaalia elämää, mies ei
ole ollut päivääkään sairaslomalla tämän takia,
hän ei halua jäädä makaamaan ja uskonkin, että työ
on myös lääkettä hänelle.
Syytän välillä itseäni kovasti siitä, että
haluaisin painaa villaisella hänen vaivansa enkä
useinkaan jaksa kiinnostuneena kuunnella ja
kommentoida seikkaperäisiä selityksiä siitä, mitä
kohtaa särkee. Houkuttelen häntä välillä lenkille
ja kun hän sitten saa rasituksesta särkyjä, niin
syytän itseäni. Rakastan häntä ja olen hirveän
surullinen, että hän kärsii.
Oikeastaan halusin kuitenkin vain kommentoida yhtä
asiaa viestissäsi ja se oli se mielialalääke. Myös
mieheni on saanut mielialalääkettä, jonka
tarkoituksena hänellä on nostaa kipukynnystä ja
helpottaa siten hänen särkyjään. Voisikohan
sinunkin kohdallasi olla kyse samasta eikä
sittenkään siitä, että jaksaisit sietää miehesi
kiukuttelua? Ehkä et ymmärtänyt täysin lääkärin
tarkoitusta??
Oletko sinä mahdollisesti se vahvempi lenkki
teidän liitossa? Jos sinä olet etupäässä
huolehtinut teillä kotitöistä, lapsen hoidosta
yms., niin ehkä miehesi pelkää ettei mikään ole
niin kuin ennen, roolit muuttuvat jne. Ehkei hän
ole siihen halukas tai valmis.
Tunnen kyllä eräitä kipupotilaita ja tiedän, että
he haluavat kuuntelioita jotka jaksavat
keskustella asiasta, mutta olen sitä mieltä, että
ystävät ja lähimmäiset haluavat jutella muustakin
kuin kivusta ja sairaudesta.
Ehkä olisi parasta, että kuuntelija olisi
ammattilainen, hän ei voisi kääntää selkäänsä tai
vaihtaa keskustelun aihetta silloin kun
puhututtaa.
Toki ymmärrän, että haluat jutella miehesi kanssa
asioista, mutta anna hänelle aikaa sulatella
asiaa ja ehkä hän aloittaa keskustelun ihan itse
kun on valmis.
Miten sinun ekaluokkalainen suhtautuu asiaan?
No hei sinulle.
Kyllä ekaluokkalaiseni on suhtautunut sairauteen
ihan ok. Olen hänelle kertonut aina lääkärissä
käytyäni, että miten menee. Yhdessä olemme siitä
sitten keskustelleet. Joskus hän itki, koska
pelkäsi minun kuolevan tähän, mutta kun asioista
on puhuttu, niin hän ymmärtää nyt hyvin, ettei
suinkaan ole sellaisesta kyse.
Olen kuitenkin yrittänyt olla niin, etten
kuormittaisi lastani turhilla kivunvalituksilla.
En siis suinkaan valita jatkuvasti kivuistani,
joskus saatan mainita, jos todella kovasti
jostakin vihloo, mutta eiköhän kaikki niin tee
silloin tällöin. Harvat jaksaa hammasta purren
mennä eteenpäin jos koko ajan on kipuja. (nythän
on kuitenkin niin, että tällä hetkellä syön
lääkkeitä, jotka auttavat vähän kipuun) Ja kun
lapseni näkee, että jaksan silti mennä eteenpäin,
huolehtia perheestä ja pysyä tolpillani, niin hän
huomaa, että ei ole syytä huolehtia liikoja. Eikä
tarvitsekaan.
Meillä on asiat ollut aina niin, että olen itse
halunnut huolehtia perheestä ja kodista.
Miehellänikin on toki sananvaltaa kaikista
asioista, ja hän hoitaakin asiat tunnollisesti.
Ei ole koskaan ollut valittamista hänen
tekemisistään. Kotonakin hän osallistuu
ruuanlaitosta pyykinpesuun aina silloin kun on
kotona, paitsi nyt tämän sairauden toteamisen
jälkeen. siihen loppui.
Mutta kun olen kerran ollut kärsivällinen
tähänkin asti, niin jaksan olla tästä
edespäinkin. Eikun siis odottelemaan.
Minua järkytti mymmeli suuresti viimeisessä
viestissäsi ollut kommentti siitä että puolisosi
lakkasi tekemästä kotitöitä kun sait
diagnoosin.Aivan niinkuin hän rankaisisi sinua
siitä että sairastuit..tavallaan haluaa lisätä
taakkaa vielä entisestään.Aika julmaa
mielestäni.Kuitenkin siinä voi olla jotakin muuta
kuin rankaiseminen..hän saattaa haluta "testata"
että kykynetkö sinä selviytymään vai näytteletkö
(anteeksi)sinä oireitasi.
Uskon kyllä että voi todellakin olla niin että
hän pelkää menettävänsä sinut ja haluaa torjua
koko asian..ihmisellä on ns.puolustusmekanismeja
psyykkeessä jotka tavallaan estävät vaikeiden
asioiden tajuamisen koska totuus olisi niin
rankkaa kestää.
Muuttuuhan passiivisen puolison rooli enemmän
toimvaksi ja vastuuntuntoiseksi mikäli sairautesi
pahenee jatkossa.
Jaksamista Sinulle ja älä menetä toivoasi miehesi
suhteen..joskus miehet vaan vaativat
pidemmän "kypsymisajan".
Aurinkoista syksyä ja alkutalvea Kaikille teille!!
No hei, mymmeli!
Sairauden kanssa ei ole helppo elää muutenkaan,
saatikka sitten sairauden ja perheen kanssa.
minulla on mies, joka sairastaa MS-tautia ja
tyttö, joka sairastaa punkin puremasta
aiheutunutta (Borrelia, vai miten se
kirjoitetaan) tautia. Mieheni on välillä myös
sairaslomalla, tyttö ei kylläkään asu kotona,
mutta juoksen aina hätiin hänen luokseen kun hän
alkaa oireilla, vaikka sitten keskellä yötä.
Välillä ollaan kaikki poikki ja silti rakastetaan
toisiamme. Eihän elämästä tulisi mitään, jos
alkaisin äksyillä miehelleni hänen sairaudestaan.
Yhdessä olemme tämän tuskan tähänkin asti läpi
käyneet, niin käymme tästä edespäinkin. Tiedän,
että mieheni ei joku päivä enää välttämättä voi
liikkua, mutta mikäs siinä auttaa äksyillä, sitä
on mentävä eteenpäin tällä Luojan näyttämällä
tiellä. Jokin tarkoitushan tällä kaikella on.
Nyt otat härkää sarvista ja sanot miehellesi,
että huuda vaikka kurkku suorana, mutta nyt
keskustellaan. Pistä vaikka ovet takalukkoon,
kyllähän nyt miehen pitää pystyä olemaan sentään
mies! Kuulosti sille, että miehesi on yrittäjä?!
Mene joku päivä hoitamaan hänen kanssaan asioita
ja puhu vaikka siellä hiljalleen! Ei hän siellä
pysty sinua karkuun juoksemaan... vai mitä?!
Sano, että rakastat häntä ja haluat, että hän
ymmärtää sinua, eikä mitään tarvitse pelätä. Kun
kovasti jaksat yrittää, niin kyllä se tuottaa
hedelmää.
Toivon vaan sinulle kovasti jaksamista! En
ymmärrä kyllä sitä, että joku kirjoitti, että
mies yrittää kokeilla sinua, oletko todella
sairas!! huh huh. Miehen täytyisi olla henkisesti
sairas, jos hän näkee rakkaansa kärsivän ja
kokeilee että oletko oikeasti sairas vai et!
Mieletön juttu. Ei kyllä itselläni tulisi
kuuloonkaan. Enkä usko, että tässä sinun
asiassasi on siitä kyse. Koeta vaan nyt saada
asiaa eteenpäin, niin kyllä helpottaa.
Kaikkea hyvää!
Kiitos teille kaikille vastauksista. Tuli hyviä
vastauksia ihan kiitettävästi.
En jaksa kommentoida nyt kaikkiin, mutta sanon
vaan, että kyllä se jo elämä hymyilee meilläkin.
Mies aukaisi suunsa ensimmäisen kerran moneen
kuukauteen viime viikonloppuna. Oltiin mökillä
saunassa, kun hän alkoi puhua yks kaks. Kaipa sen
mieltä oli painanut asiat. Kuuntelin miestä ja
olin onnellinen, enkä ole onneton nytkään. Mies
oli ymmärtänyt, että yhdessähän tässä eletään ja
ollaan.. täytyisi kuulema jakaa enemmän asioita.
Saas nähdä mitä tapahtuu jatkossa :)
Iloista alkutalvea kaikille!