Tämä olisi pitkä tarina, mutta lyhyesti vain... Olemme olleet jo kauan mieheni kanssa yhdessä, eli jo vähän vanhempi aviopari ollaan. Mutta, ongelma on äitini, joka on minusta jatkuvasti huolissaan, koska mieheni ja hänen sukunsa kuulemma käyttävät minua hyväkseen sekä taloudellisesti että myös henkisesti. Tämä ei ole totta, mieheni suku on mukavaa ja vaatimatonta porukkaa ja myös minulla ja miehelläni on hyvä ja lämmin suhde. Kaikenlaisia kolhuja on toki ollut, mutta minusta ne väistämättä kuuluvat pitkään suhteeseen.
Äitini siis on jo kauan väittänyt kaikenlaista miehestäni ja hänen suvustaan. Olen saanut lukemattomia kirjeitä, joissa on entistä inhottavampia ja rumempia juttuja, mitä he ovat muka tehneet. Aluksi uskoinkin häntä (itseasiassa aika kauankin mikä meinasi tehdä minutkin sekopäiseksi), mutta kun rupesin avoimemmin selvittelemään tilannetta, niin asiat eivät olletkaan ihan niin kuin äitini on sanonut. Tätä vahvisti myös se, että hän on vääristellyt todella paljon myös minun omia sanomisia ja tekemisiäni.
Minusta on alkanut tuntua, että äitini on joko tosi ilkeä tai sairas. Hän varmaankin tulkitsee pienimmänkin vihjeen väärin. Hänelle tyypillistä on se, että hän saa puuttua ja kysellä meiltä meidän asioitamme (esim. rahasta), mutta jos häneltä erehtyy kysymään sinne päinkään, hän heti epäilee että mieheni yrittää kaivella jotakin tietoja häneltä, ja käyttää sitten niitä hyväkseen. Kaikki on mieheni syytä ja minä olen ´enkeli´, jota täytyy suojata. Tämä on asetelma, vaikka olenkin jo kypsään ikään ehtinyt... :) Mieheni on jo niin kyllästynyt ja loukkaantunut tilanteeseen, että hän ei luonnollisesti halua olla tekemisissä äitini kanssa. Nyt vain mietin, mitä itse tekisin. Meillä on lapsia, joten se on aina se mietityttävä osuus. Mummi on lapsilleen aika ulkokultainen, ei läsnäoleva, mutta toimii heidän kanssaan kuitenkin asiallisesti.
Olen toki yrittänyt äidilleni useaan otteeseen selvitellä tilannetta, että hänen kertomat asiat eivät ole tosia. Ja että minusta tuntuu hyvältä suhteessamme ja olen onnellinen. Tämä ei auta. On ikäänkuin hän ei kuulisi eikä näkisi minua. Itse olen kyllä loukkantunut lukemattomat kerrat, kun olen todennut ettei millään minun sanomalla ole mitään merkitystä. Ikäänkuin olisin vain välikappale äidin valtataistelussa miestäni vastaan. Äiti ei selvästi ymmärrä, miksi olisin loukkaantunut. Hänhän tarkoittaa vain hyvää, kun tuo tosiasiat esille, kuten hän sanoo. No, tämä on vain minun näkökantani asiaan. Äidilläni varmasti on omansa... En oikein tiedä miksi kirjoitin. Olisi mukava ehkä kuulla onko muilla samanlaisia tilanteita.
Äitini siis on jo kauan väittänyt kaikenlaista miehestäni ja hänen suvustaan. Olen saanut lukemattomia kirjeitä, joissa on entistä inhottavampia ja rumempia juttuja, mitä he ovat muka tehneet. Aluksi uskoinkin häntä (itseasiassa aika kauankin mikä meinasi tehdä minutkin sekopäiseksi), mutta kun rupesin avoimemmin selvittelemään tilannetta, niin asiat eivät olletkaan ihan niin kuin äitini on sanonut. Tätä vahvisti myös se, että hän on vääristellyt todella paljon myös minun omia sanomisia ja tekemisiäni.
Minusta on alkanut tuntua, että äitini on joko tosi ilkeä tai sairas. Hän varmaankin tulkitsee pienimmänkin vihjeen väärin. Hänelle tyypillistä on se, että hän saa puuttua ja kysellä meiltä meidän asioitamme (esim. rahasta), mutta jos häneltä erehtyy kysymään sinne päinkään, hän heti epäilee että mieheni yrittää kaivella jotakin tietoja häneltä, ja käyttää sitten niitä hyväkseen. Kaikki on mieheni syytä ja minä olen ´enkeli´, jota täytyy suojata. Tämä on asetelma, vaikka olenkin jo kypsään ikään ehtinyt... :) Mieheni on jo niin kyllästynyt ja loukkaantunut tilanteeseen, että hän ei luonnollisesti halua olla tekemisissä äitini kanssa. Nyt vain mietin, mitä itse tekisin. Meillä on lapsia, joten se on aina se mietityttävä osuus. Mummi on lapsilleen aika ulkokultainen, ei läsnäoleva, mutta toimii heidän kanssaan kuitenkin asiallisesti.
Olen toki yrittänyt äidilleni useaan otteeseen selvitellä tilannetta, että hänen kertomat asiat eivät ole tosia. Ja että minusta tuntuu hyvältä suhteessamme ja olen onnellinen. Tämä ei auta. On ikäänkuin hän ei kuulisi eikä näkisi minua. Itse olen kyllä loukkantunut lukemattomat kerrat, kun olen todennut ettei millään minun sanomalla ole mitään merkitystä. Ikäänkuin olisin vain välikappale äidin valtataistelussa miestäni vastaan. Äiti ei selvästi ymmärrä, miksi olisin loukkaantunut. Hänhän tarkoittaa vain hyvää, kun tuo tosiasiat esille, kuten hän sanoo. No, tämä on vain minun näkökantani asiaan. Äidilläni varmasti on omansa... En oikein tiedä miksi kirjoitin. Olisi mukava ehkä kuulla onko muilla samanlaisia tilanteita.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minulla ei ole samanlainen tilanne, mutta tekee mieli sanoa, että ota etäisyyttä äitiisi sikäli kun voit. Vähennä kontaktit minimiin.
Kiitos! Tuota olenkin aloittanut tekemään, mutta yllättävän sitkeässä on sellainen ´henkinen napanuora´. Vaikka miten olisi fyysistä etäisyyttä, niin äidin käytös ja kommentit tahtovat pyöriä mielessä. Olenkin ihaillut niitä ihmisiä, jotka pystyvät hyvällä omatunnolla rajaamaan ulkopuolelleen ikävät ihmiset, ja pystyvät jatkamaan elämäänsä onnellisena. Tähän pyritään. Itse olen jotenkin ajatellut, että oma tuntemus ei voi olla väärin, eli jos minusta tuntuu pahalta, niin silloin minulla on oikeus ottaa kunnoilla etäisyyttä. Kun sitä jatkuvasti miettii, mihin itsellä on oikeus ja mihin ei, ja mistä kantaa syyllisyyttä ja mistä ei...kuluttavaa!
Äitisi kuvittelee tai on vähän skitso kun kuvittelee kaikkea tai sitten on personnallisuus häiriö kun selittelee kaikkea että silleen.