Mitä tehdä??

Käy puhumassa pariterapeutille itse. Mies lähtee tai ei lähde mukaan pariterapiaan, mutta pelasta itsesi ensin masennukselta. Mieti sitten uudestaan lopun kysymyksiä.

Valitettavasti kannaattaa myös miettiä ihan oikeasti sitä, onko sillä joku muu...40 viikonloppua poissa vuodessa ja syyttely, että olet pilannut elämäsi ja ei halua/jaksa seksiä sinun kanssasi... Mietipä vielä...Mutta voimia silti!

Höh. Vähän vaikea ajatella miksi rakastaisit miestä, joka on vuoden lähes jokaisen viikonlopun pois. Väliltänne puuttu erotiikka, seksi. Ennenkaikkea hänen välinpitämättömyys itkuusi. Se kertoo, ettei hän rakasta sinua mitenkään päin. Todennäköisesti jatkaa kanssasi, jotta saa viettää huoletonta aikaa lastensa kanssa. En näe miehessäsi tässä yhtälössä mitään rakastettavaa. Pitäisikö sinun herätä todellisuuteen?

Eihän tuo enää kohtuulliselta tunnu edes miehen näkökulmasta. Voimat eroon kyllä löydät kun alat katsoa mitä käytännön järjestelyjä tarvitaan jotta saat oman asunnon ja pystyt oikeasti irtautumaan miehestäsi. Ehkä parasta mitä miehesi on viime aikoina tehdyn on se ei neljännelle lapselle. Jos kolme lasta ei ole hänelle riittävä syy pitää vaimoa hyvänä ei se neljäskään asioita parantaisi. Etkä sinäkään voi ikuisesti elää vain lastesi kautta.

Kaikkea hyvää!

Ap vastaa:

40 viikonloppua poissa kotoa johtuu työ/harrastusmenosta... (saa siis palkkaa harrastuksestaan).

Vanha mutta kokenut: Kiitos! En voi elää lasteni kautta, mutta se olisi niin kovin helppoa! Ja minusta on väärin "viedä" lapset isältään... Näinhän ei todellisuudessa tapahtuisi, vaan meillä olisi yhteishuoltajuus. Kun on itsestään niin pitkään luopunut, on vaikea löytää oma minä ja oma tahto, mutta haluanko, että minulla on jatkuvasti paha olla???

Tanja: samoihin johtopäätöksiin olen itse pikkuhiljaa valmis...
Mutta, mutta: hän saa minut edelleen nauramaan, yhteinen huumorintaju on ISO asia... tosin sitä nyt hieman uupuu, kun hän nukkuu edelleen sohvalla, eikä ole omasta mielestään tehnyt mitään pahaa...

Pariterapiaan mars mars!

En kehottaisi missään nimessä eroamaan, Selvitä ensin vaikka terapeutin kautta itsellesi asia. saattaahan olla että harrastus on nyt vain miehellesi noussuut jotenkin yliasemaan. Se tuntuu pahalta.
Kaikkein parasta on että tilaat ajan itsellesi terapiaan vaikka kirkon perheneuvontakeksukseen. Ihan turvallinen paikka.
sieltä saat varmasti jonkinlaisia viitteitä miten kotona puhua ilman riitaa. Tosin antavat varmasti sinun ensin kertoa omista tuntemuksistasi, mutta kysele heiltä paljon.

Minun miehelleni oli myös tärkeää oma harrastus ja siihen liittyi kilpailu, joten hän haki sillä paikkaa huonoon itsetuntoonsa, ei hän minua halunnut pois elämästään, joskaan ei osannut kuvitella miltä minusta tuntui yksin pitää huolta kodista ja lapsista sekä käydä koko päiväisessä vaativassa työssäsi.

Keran hän sanoi minulle, kun hieman kovistelin, että jokainen kerta hän on tullut kotiin harrastuksistaan.
Ymmärrän nyr, että olihan se myös lapsille rankkaa kun isä oli aina poissa, mutta ihan tällä järjellä ajatelleen ei olisi hyvää tehnyt lapsilel sekään, että olisimme eronneet tämän mieheni huonon itsetunnon vuoksi.
Hän oli elänyt kovan lapsuuden liian nuoren äidin lapsena, jäänyt ilman hoivaa ja häneltä oli vaadittu lapsena jo ihan liikaa. Kesäisin piti jo kaksitoistakesäisenä elättää itsensä.
Tänään hän on jo vahvempi ja rakastaa lapsiaan ja lapsenlapsiaan suunnattomasti. Mutta kotoa jäänyt kovuus näkyy, ei siedä oikein lasten kovaäänisiaä leikkejä eikä varsinkaan ruualla leikkimistä ja purnaamista.

Toivon että saatte elämänne kuntoon, sillä lapsenne eivät missään nimessä eroanne halua.

Kerronpa minun tarinani.
Minulla pari esimurkkua ja alakoululainen, vuoden vaihteesta asti ero ollut tapetilla ja avioeropaperit viety. Minä olen se jonka mielestä piti erota, en halunnut terapiaan, olin jo itsekseni pitkään, yli vuoden, eroa miettinyt ja lukenut täällä että on muitakin jotka painii samojen asioiden kanssa. Lapset ottivat asian rankasti, samoin mieheni (hänestä meillä oli kaikki hyvin), syytöksiä, kun en hänelle ole puhunut..

Ajatuksissani olin käynyt läpi omaa maailmaani, olin elänyt lapsille, mies mustasukkainen, oli hyvätuloinen perhe, nätti koti ja ns. kaikki hyvin, kohtelu vain "ei aina niin kivaa", seksiä silloin tällöin, yleensä niin ettei minua huvittanut, mutta ajattelin et no kaipa tämä kuuluu hoitaa.. päätin että miksei elämässäni voisi olla asiat toisin, annoin itselleni luvan ajatella itseäni elämääni ilman avioliittoa, ja nyt.. tapellaan lapsista ja varmaan omaisuudestakin oikeudessa, mutta kun tämä on ohi, niin olen vapaa olemaan itseni, ei tarvitse enää olla "hissukseen" ja varmasti löydän elämääni sisältöä vaikka lapset kasvavat..
menetän kotini, jään pienille tuloilleni, enkä todennäköisesti voi ikinä hemmotella enää lapsiani lomalla ja todennäköisesti menetän huoltajuuden lapsista, taistelen kyllä heistä, mutta katson tämän olevan kaiken sen arvoista, jotta saan ihmisarvoni takaisin. Tsemppiä sinulle, mitä ikinä päätätkään tehdä elämäsi suhteen.

Teidän avioliitossanne on tasan yksi osapuoli, sinä. Liitossanne ei ole kuin sinä. Perheessänne on lapset, sinä ja puolittain heidän isänsä.

Lakkaa valehtelemasta itsellesi. Sinä et elä parisuhteessa etkä avioliitossa. Mitä nopeammin tajuat sen itse, sitä nopeammin voit tervehtyä. Lakkaa uhrautumasta ja ota vastuu omasta elämästäsi ja onnestasi. Onnea et voi tuossa "suhteessa" saavuttaa. Jospa lähtisit vähäksi aikaa itse lomalle ja jättäisit miehen huolehtimaan "perheestä". Ehkä kaukaa näet lähelle ja huomaat kuinka onneton oikeasti olet. Ikävä tilanne, koska sinä haluat ehkä pitää kynsin hampain kiinni instituutiosta ja siitä mihin olet aikanaan vihkivalassa lupautunut. Miehesi on lakannut tahtomasta jo aikapäivää sitten ja lopettanut valojen ja avioliiton kunnioittamisen, jos on koskaan kunnioittanutkaan.