Ne tunteet näyttävät kulkevan hyvin lähellä toisiaan elämässäni. Puolivuosisataisen taivallukseni aikana minulla on ollut vain viitisen naissuhdetta, joista kolme vakavaa, yksi niistä johti myös avioliittoon, joka kesti seitsemän vuotta. Tulin tässä miettineeksi, että aina on ollut kuolema jotenkin läsnä noissa suhteissa siten, että suhteen alkuaikoina on puolison perheenjäsen kuollut: sisko tapaturmaisesti tai isä tehnyt itsemurhan puhumattakaan että on ollut kaukaisempien hautajaisia. Jotenkin kuolema on virittänyt suhteeseen oman tunnelmansa. Ja sitten kun suhde on kariutunut, ainakin yhdessä tapauksessa juuri läheisen kuoleman myötävaikutuksella ainakin, niin on astunut esiin kuolema uudessa muodossa: itsemurhan uhka tai yritys. Kumpiikin osapuoli on siihen syyllistynyt, mutta enemmän minä kuitenkin. Kun olen tullut jätetyksi ja hylätyksi, se on koskenut niin kovasti, että olen halunnut tappaa itseni. Tunnen itseni täysin arvottomaksi ja kelvottomaksi, luuseriksi, josta kukaan nainen ei voi välittää, ei ainakaan niin pitkälle, että haluaisi vakiintua kanssani ja perustaa perheen. No, yksi olisi halunnut, mutta minä jätin suhteen, koska tunsin olevani alamittainen täyttämään vaimon odotukset. Kelvottomuuden ja huonouden tunteelleni on olemassa myös fyysinen peruste: minulla on ruumiinvamma, ja sen ansiosta olen nyt jopa työkyvyttömyyseläkkellä, niin että edes rahalla en voi saada rakkautta, en ole edes Thaimaasa riittävän varakas!
Tuo syvä masennus ja tarve tuhota itseni on kestänyt suhteen loppumisen jälkeen yhdestä jopa kuuteen vuoteen. Normaali ihminen paikkaisi tilanteen laastarisuhteella, mutta minulta se ei ole koskaan onnistunut, mm. noiden fyysisten rajoitteiden takia, ja myös henkisesti jokin panee vastaan niin etten siihen pysty (ei "ota eteen" edes, jos yritän ammattirakkautta tai yhden illan kännisuhdetta).
Nyt on ollut tuollainen tilanne päällä jo kohta vuoden päivät, jatkuva masennus, henkinen lamaannus, fyysinen väsymys ja tunne, että olen täysin arvoton paska, jonka velvollisuus on tappaa itsensä. Toisin kuin ennen, olen nyt aktiivisen nettietsinnän tuloksena, löytänyt mielestäni paremmat keinot asian toteuttamiseen, mutta ilmeisesti en ole ihan vielä valmis. Vielä minussa elää jossain taustalla ylioptimistinen romantikko, joka uskoo minun vielä löytävän elämäni onnen jonain päivänä. Ah, tuo typerys, joka uskoo kärsimyksen jalostavaan voimaan ja siihen, että koettu tuska aina palkitaan hyvällä. Miten saan tuon paskiaisen vaikenemaan? ....
Tuo syvä masennus ja tarve tuhota itseni on kestänyt suhteen loppumisen jälkeen yhdestä jopa kuuteen vuoteen. Normaali ihminen paikkaisi tilanteen laastarisuhteella, mutta minulta se ei ole koskaan onnistunut, mm. noiden fyysisten rajoitteiden takia, ja myös henkisesti jokin panee vastaan niin etten siihen pysty (ei "ota eteen" edes, jos yritän ammattirakkautta tai yhden illan kännisuhdetta).
Nyt on ollut tuollainen tilanne päällä jo kohta vuoden päivät, jatkuva masennus, henkinen lamaannus, fyysinen väsymys ja tunne, että olen täysin arvoton paska, jonka velvollisuus on tappaa itsensä. Toisin kuin ennen, olen nyt aktiivisen nettietsinnän tuloksena, löytänyt mielestäni paremmat keinot asian toteuttamiseen, mutta ilmeisesti en ole ihan vielä valmis. Vielä minussa elää jossain taustalla ylioptimistinen romantikko, joka uskoo minun vielä löytävän elämäni onnen jonain päivänä. Ah, tuo typerys, joka uskoo kärsimyksen jalostavaan voimaan ja siihen, että koettu tuska aina palkitaan hyvällä. Miten saan tuon paskiaisen vaikenemaan? ....
Vastaukset 3
Vanhimmat
Onpa sinulla taakkaa ja murhetta suomalainen mies. Tuota menetystä ja surua on ollut. Kyllä kuolemankin kautta rakkaan menetys tuntuu kuin olisi hyltääty. Itse olen menttänyt puolison ihan vain, että toinen tuli ja vei. Sitten tutustuin ja rakstuin jälleen mielestäni elämäni mieheen, mutta hänkin otti ja jätti tylysti.
Nyt olen kulkenut yksikseni jo reilut kymmenen vuotta ja olen tottunut jo elämään yskin. Olen uskovainen ja pitää olla selvä johdatus jos vielä alan seurustelemaan ja lähtemään parisuhteeseen. Yksin jäämien on kova paikka, mutta kyllä aika tekee tehtävänä ja eihän kaikki edes koskaan elä parisuhteessa. Mitään yhden illan suhteita ja thaimaajuttuja ei kannata unelmoida. Huumorilla tuon varmaan ilmaisetkin.
Kun työstää surunsa niin huomaa, että elämässä on muutkain kuin vain parisuhde. Itselläni on hyvin paljon ystäviä ja kavereita. Olen yskin, mutta en yksinäinen. Elämässä on hyvin paljon kaikenlaista kivaa. sen oppii vain ymmärtämään.
Uskon, etttä sinunkin elämällä on ihan oma Taivaallisen Isän suunnittelema tarkoitus täällä ja tulevassa elämässä. Ei sinua ole luotu turhaan. Ei edes fyysinen vamma tee sinusta luuseria ja arvotonta. Jokaisella on se oma ristinsä annettu: toisilla henkinen, toislla fyysinen taikka jokin salinen ....
Ei nyt kärsimys jalosta, mutta kyllä sillä oma tehtävänä on. Sen tajuaa sitten kun ika on.
Sinulla on itsetunto nollilla. Et ole mikään luuseri - se ei ole totta - on vain sinun tunteesi.
Vielä suru hellittää ja saat uutta voimaa elää!
jotenkin
Mä oon oppinut kun yrittää aina kaikensa, eikä IKINÄ luovuta, tapahtu mitä tahansa. Kipu on tilapäistä, se voi kestää minuutin, tunnin tai vuoden mutta aina joskus se loppuu. Jos ei ikinä luovuta, ei voi epäonnistua. Mä uskon että niin sinä kuin minäkin löydetään se nainen jota me rakastatetaan koko loppu elämä.
Itte oon vasta 20v, ja armeija kesken, just pari viikkoo sit pitkäaikainen tyttöystävä jätti mut yllättäen, just armeijan takia kun ei ehitty oikeen enään näkeen. Voin sanoo että ei tää armeija oo helppoo muutenkaan mutta meinasin jo luovuttaa ku tuli tekstari että "ei tästä meiän jutusta tuu mitään".