Ongelma lyhyesti:
Olen ollut suhteessa n. 6 vuotta. (eroja on mahtunut mukaan)
Kamppailen huonon itsetunnon ja ilmeisesti lievän masennuksen kanssa. Olen yrittänyt puhua miehelleni huonosta itsetunnostani ja jopa itkenyt todella pahaa oloani liittyen useisiin asioihin. Hän ei ole halukas kuuntelemaan eikä auttamaan minua, koska näissä tilanteissa hän kutsuu minua lapselliseksi ja että juttuni ovat pimeitä. Hän tuhahtelee ja saattaa käyttäytyä todella loukkaavasti. Sanoi jopa ettei viitsi puhua kanssani koska puhun liian paljon/pitkään samoista asioista. Olen yrittänyt selittää että jos en saa asioita sanotuksi ne jäävät painamaan mieltä. Mieheni kehoitti minua hankkiutumaan ammattiauttajalle. Myös hellyys puuttuu suhteestamme, saatamme antaa yhden suukon toisillemme n. joka toinen päivä. Hänen mielestään se on ihan normaalia. (kavereiden suhteessakaan ei paljoa suudella kuulemma). Alan olla topdella väsynyt sillä en tiedä olenko oikeasti sekoamassa vai onko vika jossain muualla. Suhteemme on muuten hyvä, ja tulemme toimeen. En saa puhua murheistani enkä huolistani koska ne ovat yleensä toisen osapuolen mielestä vähäpätöisiä ja typeriä. Olen alkanut epäillä omia päätöksiäni ja kyseenalaistamaan oman mielenterveyteni...
Tarvitsenkin nyt neuvoja että mitä teen!!?? Onko muiden suhteissa todella niin ettei toista tarvitse auttaa ja tukea oli ongelma sitten minkälainen tahansa? Pitääkö minun siirtää huoleni toisaalle jotta kumppanini saisi elellä rauhassa ilman minun ongelmia? Kiitos avusta jo etukäteen.
Olen ollut suhteessa n. 6 vuotta. (eroja on mahtunut mukaan)
Kamppailen huonon itsetunnon ja ilmeisesti lievän masennuksen kanssa. Olen yrittänyt puhua miehelleni huonosta itsetunnostani ja jopa itkenyt todella pahaa oloani liittyen useisiin asioihin. Hän ei ole halukas kuuntelemaan eikä auttamaan minua, koska näissä tilanteissa hän kutsuu minua lapselliseksi ja että juttuni ovat pimeitä. Hän tuhahtelee ja saattaa käyttäytyä todella loukkaavasti. Sanoi jopa ettei viitsi puhua kanssani koska puhun liian paljon/pitkään samoista asioista. Olen yrittänyt selittää että jos en saa asioita sanotuksi ne jäävät painamaan mieltä. Mieheni kehoitti minua hankkiutumaan ammattiauttajalle. Myös hellyys puuttuu suhteestamme, saatamme antaa yhden suukon toisillemme n. joka toinen päivä. Hänen mielestään se on ihan normaalia. (kavereiden suhteessakaan ei paljoa suudella kuulemma). Alan olla topdella väsynyt sillä en tiedä olenko oikeasti sekoamassa vai onko vika jossain muualla. Suhteemme on muuten hyvä, ja tulemme toimeen. En saa puhua murheistani enkä huolistani koska ne ovat yleensä toisen osapuolen mielestä vähäpätöisiä ja typeriä. Olen alkanut epäillä omia päätöksiäni ja kyseenalaistamaan oman mielenterveyteni...
Tarvitsenkin nyt neuvoja että mitä teen!!?? Onko muiden suhteissa todella niin ettei toista tarvitse auttaa ja tukea oli ongelma sitten minkälainen tahansa? Pitääkö minun siirtää huoleni toisaalle jotta kumppanini saisi elellä rauhassa ilman minun ongelmia? Kiitos avusta jo etukäteen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Miehesi on varmaan valmis auttamaan, mutta marinoita ei kukaan jaksa ilmaiseksi kuunnella.
Esitä siis ongelmasi ytimekkäästi muutamalla virkkeellä. Kun miehesi antaa neuvon, harkitse sitä. Jos se on kokeilun väärti, kokeile neuvoa. Jos neuvo ei auta, raportoi kokeilun tulos taas kerran ytimekkäästi.
Jos miehesi neuvo ei kelpaa, lopeta asiasta valittaminen, koska miehesi ei voi asiaasi auttaa ja valituksesi vain saa sinut tuntumaan kiusankappaleelta.
Miehesi suositus hakeutua ammattiauttajalle oli erittäin rakentava. Miksi et tarttuisi siihen?
Jos sinulla ei ole suuria ongelmia, alkaa niiden puiminen tuntua taakalta. Olen ollut masentuineiden ja itsetunto-ongelmaisten kanssa tekemisissä, se syö itseltäkin voimia.
Mutta miehen pitäisi siltä edes aluksi ymmärtää ja kuunnella. Se ei ole hyvä asia, jos hän ei tee niin ollenkaan. Pystyttekö olemaan avoimia muuten? Onko hellyys kadonnut suhteestanne vasta viimeaikoina vai onko tilanne ollut aina sama? Nimittäin olen ollut muutamaan otteeseen tekemisissä miesten kanssa, jotka eivät osaa puhua tunteistaan tai osoittaa tunteitaan läheisyydelläkään (ensimmäisen sellaisen lyhyen suhteen jälkeen päätin että ei koskaan enää) ja se on todella, todella turhauttavaa.
Mieheni ei puhu minulle juuri koskaan.. paitsi tietysti asioista jotka häntä kiehtoo. Jos minulla on sanottavaa hän ei välttämättä edes kuuntele. Joten jos olen avoin ja kerron asioita, ne saattaa mennä kuuroille korville. Jos ei jaksa kuunnella, tai ei kiinnosta, tai jutut on tyhmiä jne. Ei viitsi nykyisin paljoa puhella enää... Hellyys on kadonnut matkan varrella, mieheni sanoi että eihän semmoista alkuhuumaa jatku kauaa.. tiedän että se on totta. Mutta tiedä tuosta... välillä on vähän halailua ja semmoista. sitten ei välttämättä mitään viikkoihin.. joskus muutama pusu päivässä.. joskus 1 viikossa. En tiedä mikä on normaalia ja mikä ei kun aina saan vastauksen: ei muillakaan oo semmosta, sä oot ihan pimee! Voi olla että syy on minussakin, ja ehkä se selviää ku saan ammattiauttajan kertomaan onko nupissa vikaa vai ei! Kiitos muuten vastauksesta. Terkuin: Hulluko edelleen.
Ei sinun tarvitse tuollaista sietää.Kyllä parisuhteessa toisen tukeminen ja kuunteleminen pitäisi tulla ihan luonnostaan.Eikä tuo teidän suhde kuulosta terveeltä muutenkaan jos sinun täytyy pelätä oman mielenterveytesi puolesta ja tunnet itsesi vaan mitättömäksi ja huonoksi.
Ei teidän suhde hyvä ole jos miehes ei tue sua jos sulla painaa jokin asia mielessä. Sitä mennään myötä ja vastamäessä ja miehes ei vastamäessä tue sua. Sulla on ihan vääränlainen mies joka ei halua auttaa sua ja jättää sut yksin ongelman kanssa. Ja jos pussaatte joka toinen päivä ei se ole normaalia ja miehes yritää vähätellä asiaa ja kuulostaa siltä kun miehes ei halua seurustella edes sun kanssa.
Kiitos vastauksistanne! Todella olen ottanut asiakseni hommata hieman ulkopuolista apua, koska uskon että siitä on apua muutenkin elämässäni. Olen kyllä ottanut neuvoista opikseni. Tiedän että joskus vien asiat liian pitkälle, sillä olen kyllästynyt saamaan vastaukseksi vain tuhahduksia ja mulkoilua. Uskon että olen rasittava itkiessäni ja vaatiessani hieman huomiota ja tukea osakseni. Olen hieman hankala kumppani... uskoisin. Mieheni ei kuitenkaan usko edes että voisi auttaa... hän teki sen selväksi koska ei kuulemma ole normaalia sanoa joka päivä toiselle että rakastan, tai kehua toisen ulkonäköä yms. Puolustuksena: oon mä sua sanonu nätiks. Se riittää. Ei hän edes halua yrittää sanoa useammin mukavia asioita vaikka se voisi jo olla hyvä alku. Ammattiauttaja on ainoa oikea vaihtoehto hänenkin mielestään. Tosin uskon että itsetuntoa on vaikea nostaa ammattiauttajalla kun kotiin tullessa arvosi on nolla. Rakastan puoliskoani ja ymmärrän ettei ole helppoa ymmärtää naisten kotkotuksia, mutta yritys olisi jo merkki siitä että rakkaus on molemminpuolista. Terkuin: "hullu" alkuperäinen kirjoittelija.
Et ole hullu, kyllä kumppani on se tärkein keskustelukumppani huolia ja murheita kohdatessa ja aina muutenkin, myös tuo hellyyden puute tuntuu kummalliselta.
Tietenkin huonomminkin asiat saattaisivat olla, niin kuin huomaa usein näitä palstoja lukiessa.
Onko sinulla ketään naispuolista ystävää jonka kanssa voisit keskustella ja uskoutua?
Ulkopuolisen on aina hyvin hankala sanoa miltä tilanteenne todellisuudessa näyttää koska te molemmat tietysti näette asiat omasta näkökulmastanne.
Tiettyjä asioita kuitenkin tuli mieleen:
-toisen asioista on hyvä olla oikeasti kiinnostunut ja kuunnella mitä toisella on sanottavaa. Jos samasta (tai melkein samasta) asiasta kuitenkiin jauhaa kymmeniä kertoja uudelleen ilamn että asia etenee mihinkään, toisen mielenkiinto kuunnella asioita voi ymmärrettävästi heiketä.
-on hyvä tehdä toiselle (varsinkin miehelle) selväksi, haluaako vain kuuntelua ja "olkapäätä" vai oikeasti neuvoja ja ehdotuksia siitä mitä voisi tehdä toisin
-kumppania ei voi käyttää loputtomasti oman pahan olon "kaatopaikkana". Se kuormittaa ja muuttaa suhdetta liikaa. Ammattiauttaja on ihan hyvä ajatus jos kommunikointi kumppanin kanssa on lähinnä omien huolien vatvomista. Suhteessa pitää olla tilaa myös hyville ja rennoille hetkille ilman huolia.
Ei tuossa mitään asiantuntijaa välttämäti tarvita, mutta jos oma puoliso ei ole kovin puhelias eikä halua kuunnella silti suhde on muuten hyvä (ja tulevat toimeen, niin kuin kertoi), niin luotettava ystävä voisi olla myös hyvä, kaikilla meillä murheemme on.
Ystävän ei tarvitse mitään analyysiä tilanteesta tehdä, pääasia, että saa keskustella jjonkun kanssa ja ihan muistakin kuin suhteeseen liittyvistä asioista.
Kannattaa kokeilla.
Käyt juttelemassa paikallisessa mielenterveytoimistossa. Se ei maksa mitään. Sieltä saat varmuuden onko sinulla lieviä mielenterveysongelmia ja mikä on parisuhteessa normaalia.
Miks aloittajan pitäis mennä puhuu sinne. Ei se mikään hullu tai mielenvikainen ole. Kyse on siitä et kumppani antaa tukee kodin hoitamisessa ja suhteessa jossaa on minusta normaalia sanoa rakasta sinua tai kehua kauniiksi edes kerran viikos. minusta ei ole rakkautta kohdella loukkaavasti toista kun toinen teke kaikkensa kodin siistinä pitämisessä. Ei ole liikaa pyydetty vähän hellyyttä silloin tällöin. Tää aloittajan mies ei tiedä rakkaudesta mitään vaan se nyt sattu olemaan sellanen nysverö jota kyllästyttää seurustelu.
Ei minusta aloittajalla ole huono itsetunto.Se vaan on pettynyt kun ei saa vasta rakkautta osakseen ja mieli on maassa sen takia. Sitä kuvittelee aluksi et kumppani onkin se täydellinen prinssi mut vähän ajan päästä huomaa et ei toinen panosta suhteeseen niin kuin kuuluisi ja sit se viel haukkuu ja käskee hakee apua jostain ammattiauttajalta. Aloittajan mies se tässä hullu on ja pitäis hakee apua siihen et miten suhteessa eletään.
Parisuhteessa toisen puoliskon ei tarvi olla terapeutti. Sitä sairastuu itsekin yllättävän helposti vaikkapa vaikeasti masentuneen rinnalla.
Psyykkiset ongelmat ovat vaikeita juttuja ymmärtää jos ei tiedä niistä mitään; ei ole lukenut psykologiaa tai itse kokenut sairautta.
Vähättely ei ole kiva asia ja jos puolisosi olisi todella kiinnostunut asiasta niin hän lainaisi kirjoja masennuksesta ja kävisi vertaistukiryhmässä.
Jos sinulla on huono itsetunto, kumppanin kehut eivät siihen auta. Ongelma on oman pääsi sisällä ja sinun tulee se selvittää oman itsesi kanssa. Et voi jatkuvasti pönkittää itsetuntoasi yrittämällä saada kehuja joiltain muilta tunteaksesi itsesi hyväksi, ei kukaan jaksa katsella sinua pitkään, ei kukaan jaksa jatkuvasti kehua, kuin olisit joku pikkulapsi vielä.
Mutta tottakai suhteessa pitäisi olla lämpöä ja kosketusta. Joillekkin ihmisille tuo läheisyys on eriasia kuin toisille, joten yhtä, oikeanlaista tapaa tähän ei ole. Sinun halusi saada enemmän pusuja ja haleja on yhtä oikea, kuin miehesi haluta niitä vähemmän.
Ei ehkä ole kovinkaan fiksua kuitenkaan olla sellaisen kanssa, joka ei ole samalla tasolla kanssasi. Mutta jos aiot erota ja etsiä uuden henkilön, niin suosittelen kääntymään ammattiauttajan puoleen tuon itsetuntosi kanssa.
Itseäkin ärsytti ex-tyttöystävän valittaminen todella pienistä tai kuvitelluista "ongelmista". Aluksi jaksoin tukea häntä mutta sitten hän kääntyi minua vastaan ja etsi niitä ongelmia minusta. Hän oli vainoharhainen ja mustasukkainen. Kehotin häntä hakemaan ammattilaisen apua mutta hän ei suostunut koska oli mielestään terve. Lopulta en enää jaksanut hänen ongelmiaan ja erosimme.
Tunnistan itseni miehesi kommentista että hänen mielestään ongelmasi ovat vähäpätöisiä ja turhia. Oletko miettinyt mitä valituksesi tekee hänen mielialalleen? Mitä jos ongelmasi todella ovatkin vähäpätöisiä ja miehesi joutuu kuuntelemaan niitä JOKA HEMMETIN PÄIVÄ?
Jos sulla on itsetunto- ja masennusongelmia, tarvitset ammattiapua. Siis ihan oikeasti. Sun miehesi ei osaa sua auttaa, jos olet ns. sairas tai ainakin henkisesti järkkyneessä tilassa.
Totta kai kumppanin tulee kuunnella, auttaa ja ymmärtää - mutta sain tekstistäsi kuvan, että olet jo pitkään ollut tässä jamassa, ja että tahtoisit jatkuvasti käydä niitä asioita läpi miehesi kanssa... Joten ymmärrän, miten miehesi alkaa turhautua ja ottamaan vähän väliä tilanteeseen.
Minun äitini on ollut masentunut koko ikänsä. Niin rakas kun hän minulle onkin, niin ensimmäisen masennusvuoden jälkeen aloin olemaan jo niin väsynyt itse, että en enää jaksanut kuunnella hänen itkujaan ja surujaan... Koska ne vain jatkuivat ja jatkuivat ja imivät MINUSTA kaiken voiman.. Rakastan äitiäni, mutta en pysty auttamaan häntä niissä asioissa. Vain ammattiauttaja voi.
Eli siksi ymmärrän jotenkin miestäsi..
Totta kai hänen tulee sinua lohduttaa, kun itket, ja kuunnella.. Mutta ei jatkuvalla syötöllä ja esim. kuukausi tai vuosi vuoden perään. Ei siitä tule mitään. Tarvitse apua.
Kuulostaa väärältä että hän sanoo että juttusi ovat pimeitä.
Toisaalta suvussani on muutamia naisia, jotka pyörittelevät oman asiansa useampaan kertaan, ja se alkaa kieltämättä ärsyttää. Miesten kesken asiaa ei käydä kuin kerran tai korkeintaan pari läpi samasta vinkkelistä. Eri asia jos kysymyksessä on vakava ongelma.
Haluan mainita tässä etten tosiaan itke asioitani usein.. ei ole kyse päivittäisestä tai edes viikottaisesta "valittamisesta". Otan asiat puheeksi silloin kun oloni on huono, ja tiedän kuitenkin etten pienistä murheista edes jauha sillä ne kuuluvat normaaliin elämään. Mutta kun kyseeseen tulee oma hyvinvointi parisuhteessa on minun pakko avata suutani. En vaadi mieheltäni oikeastaan mitään, ja hän saa tehdä mitä haluaa. En ole mustasukkainen/vainoharhainen hänen tekemisistään yms. Olen vain hieman pettynyt ettei minua koskaan kohdella samanarvoisesti. Olisi hienoa saada mieheltäni edes yksi päivä, jolloin hän haluaisi vapaasta tahdostaan hieman auttaa minua ja jopa näyttäisi rakkautensa. Mutta kaikkea ei aina voi saada. Olen päättänyt kuitenkin etten hajota miestäni omilla murheillani mutta parisuhteeseen liittyvät seikat saa hänkin kuulla! Minä kuitenkin rakastan vielä puoliskoani ja yritän tästäkin suosta vielä nousta. Jos mieheni ei halua yrittää vaan päättää edelleen olla passiivinen, voi olla etten jaksa yhteiseloamme loppuun asti. Kiitos kaikille kommenteistanne, annoitte paljon ajateltavaa! Voin sanoa että tällä hetkellä ainaki näkyy vielä valoa tunnelin päässä! Ehkä vanhat koirat oppii vielä uusia temppuja! terkuin: alkuperäinen hullu!