Itsemurhan mahdollisuudesta
Tämä on varmasti ihan liian synkkä kirjoitus tänne ja tässä ei mainita seksiä kuin tämän yhden kerran… mutta toivottavasti ylläpito sallii tämän kirjoituksen osana omia enemmän aiheeseen liittyviä kirjoituksia. Näiden prosessien aikana, kaikista inhottavinta on ollut saada itsensä kiinni, ns. viimeisten keinojen pohtimisesta. Suokaa anteeksi, jos käytän ATK-termejä väärin, mutta mulla on itsellä ollu aina aika hyvä palomuuri tuollaisia ajatuksia vastaan. Nyt oon homman syvetessä alkanut jatkuvasti hakkeroida oman systeemini sisään. Jos omasta palomuuristani löytyisikin järkevöimällä jokin aukko, joka mahdollistaisi lopullisen pisteen tuskalle?
Ymmärrän sen, että itsemurha on epäreilu muita kohtaan. Ymmärrän sen, että koskaan ei tiedä mitä tapahtuu myöhemmin elämässä. Ja ymmärrän myös sen, että elämää tulisi kunnioittaa, niin että sitä vastaan ei saa rikkoa. Sillä ”itsemurhahan ei ole mikään ratkaisu”. Mutta entä, kun ajatus ei lähdekään siitä, että hakisi ratkaisua, vaan siitä, että ei ole enää mitään syytä miksi tänne jäisi. Mun elämän tarkoitus ei voi olla ”vain” eläminen.
Kriisin puhkeamisen jälkeen, pohjakosketuksen koettuani ja kaiken menettäneenä, elämässä on ollut kaksi syytä miksi herätä aamulla; oma toipuminen ja Rakkaani T. Molemmat näistä loistavat tällä hetkellä pelkkää mustaa valoa päälleni ja mitään toivoa ei ole.
Aiemmassa viestissä mainitut diagnoosit antanut psykiatri sanoi, että kaikella todennäköisyydellä en saa KELA:lta tukea terapiaani, koska KELA tukee kuntoutusrahalla vain sellaisia terapiakeissejä, jotka on mahdollista saada onnistuneesti läpi 2v. aikana. Ja minun tapauksessani solmut ovat syntyneet niin aikaisin elämässä ja ovat niin tiukasti solmussa ja osa koko persoonallisuuttani, että terapia kestää Kauan. Kaksi asiantuntijaa on jo ilmoittanut, että ilman muuta paras ja tehokkain muoto minun ongelmaani olisi pitkäkestoinen psykoanalyysi. Tämä on varmasti ihan totta ja kokisin itsekin tuon mahdollisuuden mielekkääksi. Sitten ei tarvikaan kuin löytää jostain 1000 euroa / kk löysää rahaa seuraavaksi 6:ksi vuodeksi. Eli tukea en saa ja terapiaan ei ole mahdollisuutta mennä omalla rahalla. Esimies käänsi tänään kelkkansa omassa suhtautumisessaan, eli että minun masentuneisuuteni saa nyt riittää ja homman olis parempi tulla kuntoon. Hoitoa olisi, mutta mulla ei ole siihen varaa, eikä kohta enää edes työpaikkaa, niin jään siksi ilman. Miksi jatkaa sairaana?
Ja entä sitten, jos itsemurha on epäreilu muita kohtaan? Ketä? Ja mitä väliä sillä on? Ainoa ihminen, jolla olisi väliä, on jo ilmaissut, että minulla ei ole enää mitään väliä. Isä ja äiti?? Niille varmasti olisi väliä, mutta kaiken sen paskan jälkeen jota nyt olen joutunut menneisyydestäni kaivamaan, niin en voi sanoa, että heillä olisi minulle niin paljoa väliä, että kohteliaisuudesta heitä kohtaan jaksaisin elää. Eli minulla ei ole väliä sille jolla olisi minulle merkitystä ja muilla taas ei ole minulle väliä. Mie olen saanu elää ison osan aikuista elämääni siinä tiedossa, että olen ollut jollekin ihmiselle tärkein. Enää en ole kenellekään. Se vie elämisen halun aika tehokkaasti. Että niinku joku minulle joskus kuvasi omaa oloaan ja elämäänsä, että on elämässä sivuroolissa statistina… osallistujana häissä, paikan antajana bussissa tai vastaantulijana kadulla. Mutta missään ei ole olemassa ihmistä, joka olisi nimenomaan minusta kiinnostunut. Minusta tämä olisi jokaisen ihmisen perusoikeus ja normaalisti ihmiset saavatkin sen syntymälahjana äidiltään.
Mutta entä kun se jää saamatta? Kun ei ole olemassa ketään, joka ei pääsisi minun kuolemasta yli kohtuullisessa ajassa.
Menetetyt unelmat ja ajatukset sattuvat pahiten. Rakastan puolisoani yli kaiken ja olisin halunnut onnellisen elämän hänen kanssaan, vapaana kaikesta tästä paskasta, hoidettuna, riippuvuuden kanssa pärjäävänä terveempänä miehenä. Niinku olen todennut täällä aikaisemminkin, niin se on ihana tunne, kun pitkän ja ruman erämaavaelluksen jälkeen saa todeta, että on löytänyt sen oikean. Minun lapsuus ei ole ollut mitenkään herkkua. Minulle on ollut paljon merkitystä sillä, että kuten olen Rakkaalleni sanonut, että jos hän olis talo, niin se olis se mitä minä kutsuisin kodiksi. Meillä oli kaikki. Mie olin ihan ok töissä, että omistusasuntoa olis voinu alkaa miettimään kun Rakas olis valmistunut koulusta ja siirtynyt työelämään. Maailman ihanin, meidän tyylinen ihan vaatimattomalla tavalla kaunis, meidän oma koti jossa saatiin olla kahdestaan onnellisia lemmikkieläinten kanssa, jotka oli meille kans kauhean rakkaita, jokainen kissa oma persoonansa ja meille tärkeä yksilö. Lapsista oli paljon puhetta ja minun puhelimen muistissa on vain 2 viikkoa ennen kaiken kaatumista saamani viesti rakkaaltani ”Milloin meinasit kosia? :-)”. Nyt Siiri ja Senni eivät koskaan näekään päivän valoa, emmekä me pääse toteamaan sitä olisiko meistä tullut niin hyvät vanhemmat kuin mitä olisimme halunneet omillemme olla. Meille oli omissa suunnitelmissamme hyvin selvää, että elämän juju oli jo löytynyt; ME ! ja kaikki muu on vain kakun kuorrutusta.
Me oltiin molemmat omasta mielestämme ennen kaikkea saatu elämässä se mikä on tärkeää, eli toisemme ja elämä ja tulevaisuus yhdessä. Kahdeksan vuoden yhdessä olo oli muuttanut meitä molempia hirveän paljon, sellaiseen suuntaan, josta molemmat pidimme. Rakkaastani oli tullut paljon itsenäisempi ja vahvempi, kuin mitä hän oli suhteen alussa. Minusta taas oli tullut paljon pehmeämpi ja elämästä enemmän nauttiva kuin mitä olin ennen häntä. Rakkaan T:ni yhdeksi suurimmaksi saavutukseksi luen itse hänen kykynsä auttaa minua löytää ”sisäinen junttini”. Eli että kotoa voi poistua ilman kravaattia ja muilla ihmisillä ei loppujen lopuksi ole niin paljoa väliä, kunhan saamme kahdestaan olla rehellisesti omat itsemme. Minulle oli hirveän paljon ja pitkään vaikeuksia uskoa, että Rakkaani rakastaisi minua, koska en ollut mallin mitoissa oleva komea adonis tai kokenut maailmanmies, vaan sisimmiltäni aika pikkupoika, joka tykkäsi kun sitä kutitettiin. Vaikka sanoinkin aina, että ”lopeta”.
Eilen maatessa yksin sohvalla pimeässä, yhteisessä kodissamme katsoin keittiöön ja näin silmissäni paljon menneitä asioita. Ei se, että laitoimme yhdessä ruokaa tai teimme mitään muutakaan. Mutta se, että kun menimme olohuoneeseen, joka päivä yhdessä syömään saman pöydän ääreen, jossa minä istuin sohvalla ja varoin sotkemasta sitä ja Rakkaani istui lattialla syömässä, niin olimme toisillemme olemassa. Koko ajan hän oli vieressä ja läsnä, joka päivä. Jos oli työreissua tai muuta poissaoloa kummallakaan, niin koskaan ei päivä päättynyt ilman, että olimme puhelimessa toisillemme hyvät yöt toivottaneet ja rakkautta luvanneet. Nyt olen siis oppinut asian, jonka olen aina tiennyt todeksi. Että Rakkaani olemassa olo on ollut tärkeintä ja parasta mitä hän on minulle ja meille tehnyt. Me oltiin jopa hirveän hyviä tappelijoita. Vaikka oma mieleni on monessa paikassa ollut ihan palasina oman historiani ja riippuvuuteni myötä tekemien tekojen suhteen ja siksi olen ollut esim. hylkäämisten suhteen yliherkkä, niin silti meidän tappelut on saatu aina hoidettua turvallisesti pois meitä rasittamasta. Ja kaikki tämä on meillä ollut avoimesti silmiemme alla tiedostettuna keskusteltuna, hyvänä puolena suhteessamme. Rakastan Sinua T !
Oma isäni, jonka puoleen olen hädässäni kääntynyt ja apua pyytänyt ei kykene, kuin toteuttamaan samaa käyttäytymisen kaavaa ja mallia, kuin aina ennenkin elämässään, eli ”Tseppiä nyt P, lippu korkealle, ajattele positiivisesti ja hymyile, niin kyllä se positiivinen asenne siitä vielä iloksi maailman muuttaa.” Ihan hyvä juttuhan tuo on, mutta kun ei se ihan joka paikkaan toimi. Niinku Hesarin KK-liitteen tarinassa, jossa lapsensa menettänyt pariskunta kertoi, että heidänkin tilanteessaan riitti tuon ”koulukunnan” ihmisiä, jotka saattoivat lähestyä hymyillen ja hokea, että ”Hey, Camoon, tsemppiä, jäihän teille sentään vielä toinen lapsi eloon”.
Ystävät, tuttavat ja kylänmiehet sanovat kaikki, että ”en tiedä mitä sanoa”. Ei maailmassa olekaan kuin yksi ainoa ihminen, joka voisi sanomisillaan muuttaa minua oloani. Ei sillä ole väliä mitä muut sanovat, vaan sillä mitä ne kuulevat. Olen jo aikaisemminkin täällä kertonut sen, että olen joutunut elämään koko elämäni ilman kokemusta lohdutuksesta. Koskaan minua ei ole kukaan ottanut syliin ja halannut tietoisena siitä mitä kaikkea olen tehnyt… ja silti rakastanut. Koskaan en ole saanut itkeä läheiseni kanssa elämäni tuskaa pois, vaan minun tehtävänä on aina ollut tsempata, tai ”sun nyt vaan täytyy kestää”.
Vähintäänkin yhtälailla oloa vaikeuttaa muutamien teknis-analyyttinen asenne, jossa minulle hyvinkin läheiset ihmiset pudottavat omasta keinovalikoimastaan kokonaan myötätunnon pois ja heittäytyvät riemumielin oman ammatti- tai harrastusroolinsa taakse turvaan. Tosin jos on minun kanssa samassa kodissa kasvanut, niin tavallaan tietty ymmärrän sitä, että vahvuus on se juttu joka kantaa. Heikkoutta ei saa olla, kun pokerinaamasta tulee äärimmäinen hyve ja aina pitää kestää vaikka hammasta purren… ”etkö sinä ymmärrä, että minun on pakko pitää tätä roolia yllä että pysyn kasassa” minulle sanottiin. MINÄ en kestä enää amatööriammattilaisia… minä kaipaan läheisiä ihmisiä, jotka välittävät minusta samalla tavalla aidosti kuin uskon muista ihmisistä välitettävän. Mie haluan, että löytäisin jostain ihmisen jonka kanssa saisin itkeä suruani pois ja puhua siitä tuskasta joka minun sisällä on ja kasvaa päivä päivältä sellaisiin mittoihin että sen kohtaaminen pelottaa minua. Jaksaminen loppuu, kun ymmärrän, että mulla ei enää olekaan pakkoa ”nyt vaan kestää”.
Mitä se kasassa pysyminen on mistä muut puhuvat hajoamista peläten? Sitä, että saa säilyttää oman 110% toimintakykynsä ilman ajattelemista, vaikka ihmisellä itsellä olisi ihan samanlainen oikeus ”hajota” kuin kaikilla muillakin asianosaisilla. Mutta kun heikkous on pahasta ja sitä ei pysty itselleen myöntämään tai toisille, edes läheisilleen näyttämään, niin ns. toimintakyky on säilytettävä, vaikka sillä ei ole kenellekään muulle mitään arvoa, kuin sitä säilyttävälle yksilölle, jonka turvajärjestelmästä on kyse? Ainakaan minulle ei heikkoutta ole ikinä pystytty perheemme sisällä näyttämään. Minusta tuntuu että olen elänyt ihan eri perheessä, kuin kaikki muut. Muiden lapsuus on kuulemma täynnä ihania hetkiä, yhteisiä tunteita, kunnioitusta, lohdutusta, kannustusta ja ehdotonta rakkautta. Jos näin on, niin eikö kukaan koskaan ole perheessämme huomannut, että minä olen puuttunut paikalta kun muut ovat halanneet toisiaan ja saaneet olla turvallisesti heikkoja?
Miten maailma kaatuisi, jos se toimintakyky hetkeksi menetettäisiin empaattisen myötäelämisen takia? Että aika ei menisikään lomakkeita täyttäessä, vaan perheenjäsentä halatessa ja hänen kanssa itkiessä? Minusta tuntuu, että moni ihminen jättää omat asiansa kokonaan käsittelemättä ja vetoaa siihen, että on kirjoja luettu ja kursseilla käyty ja terapeutti tavattu 6:een kertaan, että kaikki on ok ja vahvuus saa jatkua entisellään.
Mitä tämä sitten tarkoittaa mulle kokonaisuudessaan? Mistä mä yritän nostaa oman elämänuskoni tuleviin tarpeisiin? Mun elämästä on mennyt kokonaan valo pois. Mun elämällä oli hyvä suunta, josta T ja minä tykättiin. Nyt se on kaikki poissa MUN omien tekemisteni takia.
Mulla oli kaks asiaa, jotka piti kaikessa kiinni, oma hoitoprosessi ja T. Nyt ne on molemmat sammumaan päin, miksi en siis minäkin. En minä jaksa sillä, että elämässä ei ole olemassa kuin lisää ja pahenevaa kärsimystä odotettavana, kun prosessi etenee. Silläkö minun pitäisi jaksaa eteenpäin, että joskus 10-15v. päästä löytäisin itselleni toisen kumppanin, jonka kanssa voisin elää so-so-kelpaavaa elämää. Miten edes voisin koskaan saada tässä tilanteessa sielulleni minkäänlaista rauhaa, kun rakkaani ei ilmaise vielä 3kk:n jälkeenkään minkäänlaista mielenkiintoa käydä asioita ja tapahtumia läpi minun kanssani? Kolme kuukautta tätä helvettiä on kestänyt ja vuosia olisi vielä edessä, alkuun ainakin nopeutuvalla vauhdilla pahempaan. Miksi minä täällä roikun? Tulevaisuudenuskon takia? Ei minulla ole sitä!
Missä on kaikki ne ihmiset, jotka empiirisesti pystyisivät kertomaan, että tällaisesta voi selvitä? Missä ovat ne ihmiset, jotka ovat menettäneet nuorena hetkessä pitkäaikaisen rakkautensa kohteen ja silti vielä päässeet jaloilleen ja saaneet elämästään sellaisen jota rakastavat elää JA johon kuuluu yhtä ihana rakkaus, kuin se minkä on menettänyt? Miksi kaikki ”kyllä niitä uusia tulee” ja ”elämä jatkuu” ihmiset elävät joko itsekin yksin tai vielä onnellisesti siinä alkuperäisessä ihmissuhteessaan, vailla mitään keinoa todistaa väitettään oikeaksi? Missä kaikki tämän kokeneet ja tällaisesta onnellisuuteen uskottavasti päässeet ihmiset ovat? Miksi minä en usko, että heitä löytyykään.
Koska Rakastan Sinua T
T: Pelokas
Tämä on varmasti ihan liian synkkä kirjoitus tänne ja tässä ei mainita seksiä kuin tämän yhden kerran… mutta toivottavasti ylläpito sallii tämän kirjoituksen osana omia enemmän aiheeseen liittyviä kirjoituksia. Näiden prosessien aikana, kaikista inhottavinta on ollut saada itsensä kiinni, ns. viimeisten keinojen pohtimisesta. Suokaa anteeksi, jos käytän ATK-termejä väärin, mutta mulla on itsellä ollu aina aika hyvä palomuuri tuollaisia ajatuksia vastaan. Nyt oon homman syvetessä alkanut jatkuvasti hakkeroida oman systeemini sisään. Jos omasta palomuuristani löytyisikin järkevöimällä jokin aukko, joka mahdollistaisi lopullisen pisteen tuskalle?
Ymmärrän sen, että itsemurha on epäreilu muita kohtaan. Ymmärrän sen, että koskaan ei tiedä mitä tapahtuu myöhemmin elämässä. Ja ymmärrän myös sen, että elämää tulisi kunnioittaa, niin että sitä vastaan ei saa rikkoa. Sillä ”itsemurhahan ei ole mikään ratkaisu”. Mutta entä, kun ajatus ei lähdekään siitä, että hakisi ratkaisua, vaan siitä, että ei ole enää mitään syytä miksi tänne jäisi. Mun elämän tarkoitus ei voi olla ”vain” eläminen.
Kriisin puhkeamisen jälkeen, pohjakosketuksen koettuani ja kaiken menettäneenä, elämässä on ollut kaksi syytä miksi herätä aamulla; oma toipuminen ja Rakkaani T. Molemmat näistä loistavat tällä hetkellä pelkkää mustaa valoa päälleni ja mitään toivoa ei ole.
Aiemmassa viestissä mainitut diagnoosit antanut psykiatri sanoi, että kaikella todennäköisyydellä en saa KELA:lta tukea terapiaani, koska KELA tukee kuntoutusrahalla vain sellaisia terapiakeissejä, jotka on mahdollista saada onnistuneesti läpi 2v. aikana. Ja minun tapauksessani solmut ovat syntyneet niin aikaisin elämässä ja ovat niin tiukasti solmussa ja osa koko persoonallisuuttani, että terapia kestää Kauan. Kaksi asiantuntijaa on jo ilmoittanut, että ilman muuta paras ja tehokkain muoto minun ongelmaani olisi pitkäkestoinen psykoanalyysi. Tämä on varmasti ihan totta ja kokisin itsekin tuon mahdollisuuden mielekkääksi. Sitten ei tarvikaan kuin löytää jostain 1000 euroa / kk löysää rahaa seuraavaksi 6:ksi vuodeksi. Eli tukea en saa ja terapiaan ei ole mahdollisuutta mennä omalla rahalla. Esimies käänsi tänään kelkkansa omassa suhtautumisessaan, eli että minun masentuneisuuteni saa nyt riittää ja homman olis parempi tulla kuntoon. Hoitoa olisi, mutta mulla ei ole siihen varaa, eikä kohta enää edes työpaikkaa, niin jään siksi ilman. Miksi jatkaa sairaana?
Ja entä sitten, jos itsemurha on epäreilu muita kohtaan? Ketä? Ja mitä väliä sillä on? Ainoa ihminen, jolla olisi väliä, on jo ilmaissut, että minulla ei ole enää mitään väliä. Isä ja äiti?? Niille varmasti olisi väliä, mutta kaiken sen paskan jälkeen jota nyt olen joutunut menneisyydestäni kaivamaan, niin en voi sanoa, että heillä olisi minulle niin paljoa väliä, että kohteliaisuudesta heitä kohtaan jaksaisin elää. Eli minulla ei ole väliä sille jolla olisi minulle merkitystä ja muilla taas ei ole minulle väliä. Mie olen saanu elää ison osan aikuista elämääni siinä tiedossa, että olen ollut jollekin ihmiselle tärkein. Enää en ole kenellekään. Se vie elämisen halun aika tehokkaasti. Että niinku joku minulle joskus kuvasi omaa oloaan ja elämäänsä, että on elämässä sivuroolissa statistina… osallistujana häissä, paikan antajana bussissa tai vastaantulijana kadulla. Mutta missään ei ole olemassa ihmistä, joka olisi nimenomaan minusta kiinnostunut. Minusta tämä olisi jokaisen ihmisen perusoikeus ja normaalisti ihmiset saavatkin sen syntymälahjana äidiltään.
Mutta entä kun se jää saamatta? Kun ei ole olemassa ketään, joka ei pääsisi minun kuolemasta yli kohtuullisessa ajassa.
Menetetyt unelmat ja ajatukset sattuvat pahiten. Rakastan puolisoani yli kaiken ja olisin halunnut onnellisen elämän hänen kanssaan, vapaana kaikesta tästä paskasta, hoidettuna, riippuvuuden kanssa pärjäävänä terveempänä miehenä. Niinku olen todennut täällä aikaisemminkin, niin se on ihana tunne, kun pitkän ja ruman erämaavaelluksen jälkeen saa todeta, että on löytänyt sen oikean. Minun lapsuus ei ole ollut mitenkään herkkua. Minulle on ollut paljon merkitystä sillä, että kuten olen Rakkaalleni sanonut, että jos hän olis talo, niin se olis se mitä minä kutsuisin kodiksi. Meillä oli kaikki. Mie olin ihan ok töissä, että omistusasuntoa olis voinu alkaa miettimään kun Rakas olis valmistunut koulusta ja siirtynyt työelämään. Maailman ihanin, meidän tyylinen ihan vaatimattomalla tavalla kaunis, meidän oma koti jossa saatiin olla kahdestaan onnellisia lemmikkieläinten kanssa, jotka oli meille kans kauhean rakkaita, jokainen kissa oma persoonansa ja meille tärkeä yksilö. Lapsista oli paljon puhetta ja minun puhelimen muistissa on vain 2 viikkoa ennen kaiken kaatumista saamani viesti rakkaaltani ”Milloin meinasit kosia? :-)”. Nyt Siiri ja Senni eivät koskaan näekään päivän valoa, emmekä me pääse toteamaan sitä olisiko meistä tullut niin hyvät vanhemmat kuin mitä olisimme halunneet omillemme olla. Meille oli omissa suunnitelmissamme hyvin selvää, että elämän juju oli jo löytynyt; ME ! ja kaikki muu on vain kakun kuorrutusta.
Me oltiin molemmat omasta mielestämme ennen kaikkea saatu elämässä se mikä on tärkeää, eli toisemme ja elämä ja tulevaisuus yhdessä. Kahdeksan vuoden yhdessä olo oli muuttanut meitä molempia hirveän paljon, sellaiseen suuntaan, josta molemmat pidimme. Rakkaastani oli tullut paljon itsenäisempi ja vahvempi, kuin mitä hän oli suhteen alussa. Minusta taas oli tullut paljon pehmeämpi ja elämästä enemmän nauttiva kuin mitä olin ennen häntä. Rakkaan T:ni yhdeksi suurimmaksi saavutukseksi luen itse hänen kykynsä auttaa minua löytää ”sisäinen junttini”. Eli että kotoa voi poistua ilman kravaattia ja muilla ihmisillä ei loppujen lopuksi ole niin paljoa väliä, kunhan saamme kahdestaan olla rehellisesti omat itsemme. Minulle oli hirveän paljon ja pitkään vaikeuksia uskoa, että Rakkaani rakastaisi minua, koska en ollut mallin mitoissa oleva komea adonis tai kokenut maailmanmies, vaan sisimmiltäni aika pikkupoika, joka tykkäsi kun sitä kutitettiin. Vaikka sanoinkin aina, että ”lopeta”.
Eilen maatessa yksin sohvalla pimeässä, yhteisessä kodissamme katsoin keittiöön ja näin silmissäni paljon menneitä asioita. Ei se, että laitoimme yhdessä ruokaa tai teimme mitään muutakaan. Mutta se, että kun menimme olohuoneeseen, joka päivä yhdessä syömään saman pöydän ääreen, jossa minä istuin sohvalla ja varoin sotkemasta sitä ja Rakkaani istui lattialla syömässä, niin olimme toisillemme olemassa. Koko ajan hän oli vieressä ja läsnä, joka päivä. Jos oli työreissua tai muuta poissaoloa kummallakaan, niin koskaan ei päivä päättynyt ilman, että olimme puhelimessa toisillemme hyvät yöt toivottaneet ja rakkautta luvanneet. Nyt olen siis oppinut asian, jonka olen aina tiennyt todeksi. Että Rakkaani olemassa olo on ollut tärkeintä ja parasta mitä hän on minulle ja meille tehnyt. Me oltiin jopa hirveän hyviä tappelijoita. Vaikka oma mieleni on monessa paikassa ollut ihan palasina oman historiani ja riippuvuuteni myötä tekemien tekojen suhteen ja siksi olen ollut esim. hylkäämisten suhteen yliherkkä, niin silti meidän tappelut on saatu aina hoidettua turvallisesti pois meitä rasittamasta. Ja kaikki tämä on meillä ollut avoimesti silmiemme alla tiedostettuna keskusteltuna, hyvänä puolena suhteessamme. Rakastan Sinua T !
Oma isäni, jonka puoleen olen hädässäni kääntynyt ja apua pyytänyt ei kykene, kuin toteuttamaan samaa käyttäytymisen kaavaa ja mallia, kuin aina ennenkin elämässään, eli ”Tseppiä nyt P, lippu korkealle, ajattele positiivisesti ja hymyile, niin kyllä se positiivinen asenne siitä vielä iloksi maailman muuttaa.” Ihan hyvä juttuhan tuo on, mutta kun ei se ihan joka paikkaan toimi. Niinku Hesarin KK-liitteen tarinassa, jossa lapsensa menettänyt pariskunta kertoi, että heidänkin tilanteessaan riitti tuon ”koulukunnan” ihmisiä, jotka saattoivat lähestyä hymyillen ja hokea, että ”Hey, Camoon, tsemppiä, jäihän teille sentään vielä toinen lapsi eloon”.
Ystävät, tuttavat ja kylänmiehet sanovat kaikki, että ”en tiedä mitä sanoa”. Ei maailmassa olekaan kuin yksi ainoa ihminen, joka voisi sanomisillaan muuttaa minua oloani. Ei sillä ole väliä mitä muut sanovat, vaan sillä mitä ne kuulevat. Olen jo aikaisemminkin täällä kertonut sen, että olen joutunut elämään koko elämäni ilman kokemusta lohdutuksesta. Koskaan minua ei ole kukaan ottanut syliin ja halannut tietoisena siitä mitä kaikkea olen tehnyt… ja silti rakastanut. Koskaan en ole saanut itkeä läheiseni kanssa elämäni tuskaa pois, vaan minun tehtävänä on aina ollut tsempata, tai ”sun nyt vaan täytyy kestää”.
Vähintäänkin yhtälailla oloa vaikeuttaa muutamien teknis-analyyttinen asenne, jossa minulle hyvinkin läheiset ihmiset pudottavat omasta keinovalikoimastaan kokonaan myötätunnon pois ja heittäytyvät riemumielin oman ammatti- tai harrastusroolinsa taakse turvaan. Tosin jos on minun kanssa samassa kodissa kasvanut, niin tavallaan tietty ymmärrän sitä, että vahvuus on se juttu joka kantaa. Heikkoutta ei saa olla, kun pokerinaamasta tulee äärimmäinen hyve ja aina pitää kestää vaikka hammasta purren… ”etkö sinä ymmärrä, että minun on pakko pitää tätä roolia yllä että pysyn kasassa” minulle sanottiin. MINÄ en kestä enää amatööriammattilaisia… minä kaipaan läheisiä ihmisiä, jotka välittävät minusta samalla tavalla aidosti kuin uskon muista ihmisistä välitettävän. Mie haluan, että löytäisin jostain ihmisen jonka kanssa saisin itkeä suruani pois ja puhua siitä tuskasta joka minun sisällä on ja kasvaa päivä päivältä sellaisiin mittoihin että sen kohtaaminen pelottaa minua. Jaksaminen loppuu, kun ymmärrän, että mulla ei enää olekaan pakkoa ”nyt vaan kestää”.
Mitä se kasassa pysyminen on mistä muut puhuvat hajoamista peläten? Sitä, että saa säilyttää oman 110% toimintakykynsä ilman ajattelemista, vaikka ihmisellä itsellä olisi ihan samanlainen oikeus ”hajota” kuin kaikilla muillakin asianosaisilla. Mutta kun heikkous on pahasta ja sitä ei pysty itselleen myöntämään tai toisille, edes läheisilleen näyttämään, niin ns. toimintakyky on säilytettävä, vaikka sillä ei ole kenellekään muulle mitään arvoa, kuin sitä säilyttävälle yksilölle, jonka turvajärjestelmästä on kyse? Ainakaan minulle ei heikkoutta ole ikinä pystytty perheemme sisällä näyttämään. Minusta tuntuu että olen elänyt ihan eri perheessä, kuin kaikki muut. Muiden lapsuus on kuulemma täynnä ihania hetkiä, yhteisiä tunteita, kunnioitusta, lohdutusta, kannustusta ja ehdotonta rakkautta. Jos näin on, niin eikö kukaan koskaan ole perheessämme huomannut, että minä olen puuttunut paikalta kun muut ovat halanneet toisiaan ja saaneet olla turvallisesti heikkoja?
Miten maailma kaatuisi, jos se toimintakyky hetkeksi menetettäisiin empaattisen myötäelämisen takia? Että aika ei menisikään lomakkeita täyttäessä, vaan perheenjäsentä halatessa ja hänen kanssa itkiessä? Minusta tuntuu, että moni ihminen jättää omat asiansa kokonaan käsittelemättä ja vetoaa siihen, että on kirjoja luettu ja kursseilla käyty ja terapeutti tavattu 6:een kertaan, että kaikki on ok ja vahvuus saa jatkua entisellään.
Mitä tämä sitten tarkoittaa mulle kokonaisuudessaan? Mistä mä yritän nostaa oman elämänuskoni tuleviin tarpeisiin? Mun elämästä on mennyt kokonaan valo pois. Mun elämällä oli hyvä suunta, josta T ja minä tykättiin. Nyt se on kaikki poissa MUN omien tekemisteni takia.
Mulla oli kaks asiaa, jotka piti kaikessa kiinni, oma hoitoprosessi ja T. Nyt ne on molemmat sammumaan päin, miksi en siis minäkin. En minä jaksa sillä, että elämässä ei ole olemassa kuin lisää ja pahenevaa kärsimystä odotettavana, kun prosessi etenee. Silläkö minun pitäisi jaksaa eteenpäin, että joskus 10-15v. päästä löytäisin itselleni toisen kumppanin, jonka kanssa voisin elää so-so-kelpaavaa elämää. Miten edes voisin koskaan saada tässä tilanteessa sielulleni minkäänlaista rauhaa, kun rakkaani ei ilmaise vielä 3kk:n jälkeenkään minkäänlaista mielenkiintoa käydä asioita ja tapahtumia läpi minun kanssani? Kolme kuukautta tätä helvettiä on kestänyt ja vuosia olisi vielä edessä, alkuun ainakin nopeutuvalla vauhdilla pahempaan. Miksi minä täällä roikun? Tulevaisuudenuskon takia? Ei minulla ole sitä!
Missä on kaikki ne ihmiset, jotka empiirisesti pystyisivät kertomaan, että tällaisesta voi selvitä? Missä ovat ne ihmiset, jotka ovat menettäneet nuorena hetkessä pitkäaikaisen rakkautensa kohteen ja silti vielä päässeet jaloilleen ja saaneet elämästään sellaisen jota rakastavat elää JA johon kuuluu yhtä ihana rakkaus, kuin se minkä on menettänyt? Miksi kaikki ”kyllä niitä uusia tulee” ja ”elämä jatkuu” ihmiset elävät joko itsekin yksin tai vielä onnellisesti siinä alkuperäisessä ihmissuhteessaan, vailla mitään keinoa todistaa väitettään oikeaksi? Missä kaikki tämän kokeneet ja tällaisesta onnellisuuteen uskottavasti päässeet ihmiset ovat? Miksi minä en usko, että heitä löytyykään.
Koska Rakastan Sinua T
T: Pelokas
Vastaukset 5
Vanhimmat
hyvä olla oman aikansa yksin, tutustua siihen kaikkein tärkeimpään ihmiseen sinulle itsellesi, eli omaan itseesi. Sitten kun löydät itsesi ja opit rakastamaan myöskin itseäsi, näet asiat aivan eri tavalla kuin nyt. Silloin kenties opit näkemään myöskin sen miksi kannattaa elää, ei itsekkäänä, vaan itsekkäästi itselleen, ei toiselle ihmiselle. Rakenna elämäsi oman itsesi varaan, ei T:n, ei vanhempien, heistähän olet jo erkaantunut osittain ainakin. Elämässä vaikein ja pelottavin asia onkin oppia omasta itsestään sen, mikä tekee elämästä elämisen arvoisen ja toiset toisarvoisiksi. Rakkaus senkin sitten joskus sekoittaa ja sokaisee, mutta siellä taustalla se kuitenkin on. Oma Elämä, se arvokkain kaikista.
Vain omalla elämällään on merkitystä, jos sen katkaisee, joutuu aloittamaan alusta uudelleen. Ethän sinä sellaista tahdo. Oppimisesi on vielä kesken, muuten olisi elämäsi jo jostakin syystä päättynyt. Kukaan ei ole tänne jäänyt, mutta tulijoita riittää, joilla keskeneräiseksi elämä jäi. Odota sinne saakka kunnes elämäsi päättyy ja katso, ole hieman edes utelias, mitä kaikkea se sinulle antaa ja mitä voit siitä oppia. Sillä kaiken tiedon mitä täältä saat mukaasi, sen tarvitset siellä minne me kaikki jonakin päivänä menemme.
ja tiedätkin sen. Luopuminen toisesta vaatii suruaikaa,kuten kuolemakin. Ikävä on ja siihen helpottaa vain aika ja sopeutuminen. En ole kokenut vastaavaa ( onnellinen "ikisinkku" ), mutta nähnyt paljon. Nähnyt ihmisten romahtavan eron jälkeen, juovan, hakevan apua..ja viimein toipuvan.
Et ehkä saa KELA:lta tukea psykoterapiaan, sanoit. On muitakin mahdollisuuksia: esim. kaupungin kautta, silloin ei tosin voi valita terapeuttia, mutta voi käydä hyvä tuurikin terapeutin suhteen.
Se mahdollisuus, tuo vapaaehtoinen lähtö meillä aina on. Sillä ei ole kiire, sitä voi siirtää, Niin minä aikanani tein.
En olisi silloin uskonut, että elämä voisi vielä olla mielekästä.
Olin nijn surkea, itseni tuhonnut, lähes tykkänään, ulkonäön, ihmissuhteet,kaiken.
Nyt kun olen vanha, ajattelen, että elämä on kuitenkin mielenkiintoista, vaikkakin yksinäistä, mutta mitä siitä. Saan elää.
Olen huolissani tyttärestäni joka on kaunis, mutta onneton. Ei halua elää yksin, mutta sopivaa ei löydy, ei millään. Hän näkyisi ottavan huononkin miehen, mutta ei sitäkään. Minä en käsitä.
Elämä on mennyt aivan merkilliseksi.
Ja kuule. Sinä kirjoitat niin hyvin, että ala tehdä kirjaa.Jo tuo teksti voisi olla kuin kirjan alku. Se oli hienoa tekstiä. Olet taitava. Todella lahjakas kirjoittaja.Nykyään on sellaisia kustantajia, jotka vaativat pienen takuurahan, mutta sitten kirja tulee. Ja voit myydä itse nuo takuukirjat ja saat rahasi pois.
Sinun tarinasi voisi olla jollekin alku ja voisit antaa toivoa. Voisit aloittaa ihan noista itsemurhatunnelmista kun analysoit elämisen motiiveita.
Mitä sanot?
kaunis mutta riipaiseva tarina, en tiedä tarinaasi kokonaan, koska en selannut vanhoja viestejä..Jäin kuitenkin koukkuun tekstiisi. Kirjoitat hyvin ja kuten edellinen mainitsikin, kirjoitus voisi todellakin olla kuin kirjan alku. Hienosti analysoitu elämisen motiiveja, mielestäni itsekunkin tulisi muutaman kerran elämässään miettiä ketä varten elää, minkä vuoksi ja miksi. itsekin lukuisten epäonnisten suhteiden ja raiskauksen jälkeen mietin, että mitä väliä? Mietin omia motiivejani elää enkä keksinyt yhtään, kuten et sinäkään nyt. Eräänä iltana join hiukan viiniä ja katselin ulos. Oli kaunis talvi-ilta ja ekan kerran pitkään mulla oli onnellinen olo. Silloin mulle tuli sellanen fiilis, että mun elämän motiivi olen minä itse. Mitä väliä muilla on, olen itseeni tyytyväinen ja haluan katsoa loppuun mitä elämä tuo tullessaan. Silloin en sitä tiennyt, mutta tein oikean ratkaisun. Nyt olen naimisissa, kahden ihanan tytön äiti ja onnellinen isolla oolla. luulin nuorena rakastuneeni viimeisen kerran, mutta onneksi pettymykseni jälkeenkin annoin elämälle mahdollisuuden näyttää. annathan sinäkin, se kannattaa! jaksamista!
Heip,
Hengissä ollaan edelleen. Masennuslääkitys on tuonut tyhjän olon ja vienyt itkun. Viime viikon keskiviikko oli 3kk:een ensimmäinen päivä, kun en itkenyt.
Eron edetessä loukattu T on käyttäytynyt niin uskomattoman julmasti ja välinpitämättömästi, että sen huomaaminen on helpottanut ikävää. Mutta rakkaus häntä kohtaan on silti turvallisesti vakuumipakattuna ja hyvässä tallessa.
Mistä sitä iloa? Maanantaina selviää saanko itselleni haluamani punaisen mökin ja puutarhan. Ja jos T vielä suostuu pitämään antamansa lupauksen siitä, että saisin kaksi kissoistamme sinne kaveriksi, niin sitten voisin alkaa elää omaa elämääni, niinku Viiru(t) ja Pesonen.
Se tuntui kivalta ajatukselta.