Ihan alkuun pitää sanoa, etten ole jätetty kakkonen vaan pettäjän vaimo, joka vihdoin otti itseään niskasta kiinni ja aion jättää uskottoman aviomieheni. Helppoa se ei ollut, koska takana on 30 vuotta yhdessä, joista 25 naimisissa, kolme lasta ja toimiva arki. Mutta itsetuntoni ja itsearvostukseni takia mun oli lopulta kuitenkin päädyttävä eroon.
Mieheni kertoi ensimmäisestä pitkästä rinnakkaissuhteestaan minulle reilut kymmenen vuotta sitten. Silloin hän kertoi minulle aikovansa muuttaa tämän naisen kanssa yhteen, toiselle paikkakunnalle, mutta se kariutui, kun tämä nainen jänisti ja jäi miehensä luo. Ajattelin, että yritetään vielä, kun lapsemme olivat kuitenkin vasta kaikki alle kouluikäisiä.
Sitten kymmenen vuotta myöhemmin aloin taas nähdä näitä merkkejä ilmassa ja vaikka kysyin monta kertaa, mieheni kielsi suhteen ja pettämisen. Sain myöhemmin tietää heistä tekstarilla, jonka tämän naisen silloin aviomies minulle lähetti. Nainen oli laittanut heillä eron vireille ja mies ajatteli ilmoittaa minulle, että nämä kaksi suunnittelevat yhteistä tulevaisuutta. Mies oli aivan kauhuissaan, kun kerroin viestistä, mutta myönsi kaiken. Kertoi samalla, että on todella rakastunut tähän itseään ja minua 15 vuotta nuorempaan naiseen ja he todella suunnittelevat yhteistä tulevaisuutta. Nyt oli minun vuoroni olla aivan shokissa! Mutta vaikka olin ekan rinnakkaissuhteensa jälkeen vannonut itselleni ja hänelle, että toista en enää anna anteeksi, minussa heräsi taistelija, etten halunnut antaa miestäni toiselle naiselle. Aloin tehdä kaikkeni, ettei mies lähtisi. Vaikka hän kertoi lapsillenikin, että hänellä on toinen ja että me todennäköisesti eroamme, minä taistelin.
Pyysin miestä lopettamaan heidän suhteensa, edes siksi aikaa, kun kävimme pariterapiajakson, mutta mies sanoi, ettei aio luopua hänestä. Miksi ihmeessä jatkoin vielä tuonkin jälkeen, en ymmärrä vieläkään. En vain halunnut "päästää miestä niin helpolla", että tekisin ratkaisun hänen puolestaan. Halusin hänen kantavan vastuun teoistaan. Aloin vedota lapsiin, että hän ei lähtisi. Vetosin siihen, että lapset luottavat että saamme pidettyä perheen koossa ja uhkailin vieväni lapset toiselle paikkakunnalle, jos hän haluaa erota. Mies ei jättänyt eropapereita ja tunsin olevani voittaja. Vaikka tiesin mieheni edelleen jatkavan suhdetta toiseen naiseen ja viettävän öitäkin hänen luonaan. Jossain vaiheessa mieheni väitti jopa, että suhde on ohi, mutta tiesin, ettei se ole. Ja sitten hän taas myönsi, että tapailevat edelleen ja ovat tekemisissä päivittäin, useasti!
Jossain vaiheessa tajusin, etten enää edes halunnut miestäni, en vain halunnut antaa häntä kenellekään toisellekaan. Ainakaan itseäni 15 vuotta nuoremmalle. Olen siis päättänyt erota hänestä. Lähdemme tänä iltana yhdessä viettämään pitkää viikonloppua Italiaan, ja siellä aion kertoa hänelle, että haluan erota.
Nyt kuitenki toivoisin jollain tavalla vastaavassa tilanteessa olevia tai olleita kertomaan, miksi ette vain heti lähteneet, mikä sai jäämään tai miksi lopulta lähditte? Ymmärtäisin ehkä itseänikin paremmin.
Mieheni kertoi ensimmäisestä pitkästä rinnakkaissuhteestaan minulle reilut kymmenen vuotta sitten. Silloin hän kertoi minulle aikovansa muuttaa tämän naisen kanssa yhteen, toiselle paikkakunnalle, mutta se kariutui, kun tämä nainen jänisti ja jäi miehensä luo. Ajattelin, että yritetään vielä, kun lapsemme olivat kuitenkin vasta kaikki alle kouluikäisiä.
Sitten kymmenen vuotta myöhemmin aloin taas nähdä näitä merkkejä ilmassa ja vaikka kysyin monta kertaa, mieheni kielsi suhteen ja pettämisen. Sain myöhemmin tietää heistä tekstarilla, jonka tämän naisen silloin aviomies minulle lähetti. Nainen oli laittanut heillä eron vireille ja mies ajatteli ilmoittaa minulle, että nämä kaksi suunnittelevat yhteistä tulevaisuutta. Mies oli aivan kauhuissaan, kun kerroin viestistä, mutta myönsi kaiken. Kertoi samalla, että on todella rakastunut tähän itseään ja minua 15 vuotta nuorempaan naiseen ja he todella suunnittelevat yhteistä tulevaisuutta. Nyt oli minun vuoroni olla aivan shokissa! Mutta vaikka olin ekan rinnakkaissuhteensa jälkeen vannonut itselleni ja hänelle, että toista en enää anna anteeksi, minussa heräsi taistelija, etten halunnut antaa miestäni toiselle naiselle. Aloin tehdä kaikkeni, ettei mies lähtisi. Vaikka hän kertoi lapsillenikin, että hänellä on toinen ja että me todennäköisesti eroamme, minä taistelin.
Pyysin miestä lopettamaan heidän suhteensa, edes siksi aikaa, kun kävimme pariterapiajakson, mutta mies sanoi, ettei aio luopua hänestä. Miksi ihmeessä jatkoin vielä tuonkin jälkeen, en ymmärrä vieläkään. En vain halunnut "päästää miestä niin helpolla", että tekisin ratkaisun hänen puolestaan. Halusin hänen kantavan vastuun teoistaan. Aloin vedota lapsiin, että hän ei lähtisi. Vetosin siihen, että lapset luottavat että saamme pidettyä perheen koossa ja uhkailin vieväni lapset toiselle paikkakunnalle, jos hän haluaa erota. Mies ei jättänyt eropapereita ja tunsin olevani voittaja. Vaikka tiesin mieheni edelleen jatkavan suhdetta toiseen naiseen ja viettävän öitäkin hänen luonaan. Jossain vaiheessa mieheni väitti jopa, että suhde on ohi, mutta tiesin, ettei se ole. Ja sitten hän taas myönsi, että tapailevat edelleen ja ovat tekemisissä päivittäin, useasti!
Jossain vaiheessa tajusin, etten enää edes halunnut miestäni, en vain halunnut antaa häntä kenellekään toisellekaan. Ainakaan itseäni 15 vuotta nuoremmalle. Olen siis päättänyt erota hänestä. Lähdemme tänä iltana yhdessä viettämään pitkää viikonloppua Italiaan, ja siellä aion kertoa hänelle, että haluan erota.
Nyt kuitenki toivoisin jollain tavalla vastaavassa tilanteessa olevia tai olleita kertomaan, miksi ette vain heti lähteneet, mikä sai jäämään tai miksi lopulta lähditte? Ymmärtäisin ehkä itseänikin paremmin.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Hei, ihan ensimmäiseksi; ymmärrän sinua. Olen itse samankaltaisessa tilanteessa, mutta olen ollut "vasta" puolitoista vuotta.
Elämä meni mullin mallin itseasiassa aivan yhtäkkiä. Tuo kolmas osapuoli oli tullut elämäämme. Ei siis vain mieheni elämään. Se alkoi nopeasti vaikuttaa kaikkeen ja kaikkiin. Ensimmäiseen puoleen vuoteen en ymmärtänyt lainkaan mistä on kyse. Olin huolissani jopa mieheni terveydestä. Tein kaikkeni, jotta hänellä olisi helpompaa. Ja mitä sitten paljastuukaan. Hänellä on toinen nainen. Maailmani romahti enkä voinut ymmärtää kuinka hän pystyi tekemään sen minulle. Olin aina ollut sitä mieltä,että jos pettää,niin se liitto on siinä. En koskaan pystyisi elämään yhteiselämää tuollaisen loukkauksen jälkeen.Jostain kumman syystä vain jäin. Mieheni pyysi etten lähtisi, aneli anteeksiantoa, lupasi ettei koskaan enää loukkaa tai valehtele. Mutta kuinka sitten kävikään taas.Jäi useita kertoja kiinni pettämisestä. Taas annoin anteeksi. En ymmärrä kuinka olen tähän pystynyt.En kertakaikkiaan käsitä itseäni.Osaako mieheni esittää niin katuvaa ja surkeaa että se uppoaa minuun.Vai johtuneeko siitä,että meillä on ollut hyvä olla yhdessä.Siis ennen tätä kaikkea.
Viimeeksi sanoin hänelle, että kerta vielä,enkä enää mieti vaan lähden. Nyt se kerta sitten tuli eteen. Minulla on itseasiassa ihmeen rauhallinen olo.Tiedän mieheni kärsivän valinnoistaan. Olen päättänyt että minua hän ei enää polje jalkoihinsa.Minua ei enää satuteta tässä liitossa. Menkööt.Eläköön sellaista elämää jota niin kovasti janoaa. Mutta minä en kuulu siihen elämään.Olen jo osani tästä kaikesta kärsinyt. Nyt riittää.
Uskon, ainakin minun tapauksessani, että minä ehkä henkisesti olin tuon päätöksen jo tehnyt ensimmäisen petoksen tullessa ilmi, mutta tarvitsin tämän ajan, jotta todella ymmärsin, etten voi enää elää tuon miehen kanssa, jota niin rakastin..
Tuo mitä kirjoitat siitä, että päätös on varmasti alitajuisesti jo tehty, mutta tarvitsee kuitenkin aikaa, on varmasti usein niin totta!
Uskoton mies vaan yleensä aina luottaa siihen, että jos vaimo tai kakkonen ei "väsy" heti, niin ne ovat jääneet tilanteeseen pysyvästi ja mies voi jatkaa miten pitkään haluaa.
Minun tapauksessani kävi niin, että odotin kakkosena puolisentoista vuotta. Yritin irrottaa monta kertaa, mutta en vain pystynyt. Minäkin varmasti tarvitsin aikaa; yhtä aikaa toivoin mutta sitten en kuitenkaan luottanut, että hän jättäisi vaimonsa. Sitten sain päätöksen tehtyä ja sanoin hänelle, että ei enää näin. Ja kun minä lopetin meidän suhteen, vaimonsa ilmoitti kahden päivän kuluttua haluavansa avioeron. Mies sanoi myöhemmin syyksi sen, ettei vaimo halunnut menettää miestään toiselle, mutta kun minä jätin hänet, vaimokin pystyi sen tekemään.
Olen toki surullinen, ettei meistä tullut mitään, mutta toisaalta tiedän, että koska mies ei saanut itse tehtyä päätöstä, en olisi voinut elää niin nössön miehen kanssa.
Sanotaan, että vertaistuki on parasta tukea, mutta toisaalta on ihan absurdia, että näitä tarinoita vaan riittää ja riittää, ja niissä on vielä niin paljon yhteneväisyyksiä! En todellakaan ole enää naiivi ja sinisilmäinen. Jotenkin jopa harmittaa tavallaan, että olen kakkosena joutunut käymään läpi asioita, jotka ovat vaikuttaneet minuun ja tapaani luottaa ja uskoa niin vahvasti. Tiedän siis, että uskottomuutta n paljn, että sekä kakkosten että vaimojen vaikea päästää irti, ja että uskottomalle miehelle se on ehkä kaikkein vaikeinta, ja hän on yleensä se, joka ei edes kykene tilannetta lopettamaan vaan jompi kumpi naisista lopulta tekee sen.
Itse olen edelleen se kakkonen, joka kamppailee ristiriidassa: uskoako miehen sanoja ja tunteita välillämme ja luottaa siihen, että meistä tulee vielä jotain, vai lopettaa suhde itseni, ja hänen vaimonsakin takia, koska aikaa on kulunut jo paljon ja alan olla tähän todella väsynyt?!
Kuten niin moni muukin, minäkään en todellakaan koskaan aikonut kakkoseksi. Tutustuimme, rakastuimme ja suhteemme syveni koko ajan. Aloimme puhua siitä, miten haluaisimme olla yhdessä oikeasti, rakentaa yhteisen elämän, miten olimme löytäneet toistamme jotain sellaista, jota olimme aina kaivanneet, mutta emme edes tajunneet voivamme löytää. Erosin omasta miehestäni ja muutin lasten kanssa omaan kotiin. Puhuimme miehen kanssa yhteisestä kodista, tai niin, että hänellä olisi myös oma koti, jossa voisin asua ne viikot hänen kanssaan kun lapseni eivät ole luonani. Mies puhui siitä, miten hän on todella harkitsevainen ja varovainen näin isoissa päätöksissä, että vaikka hän ei ole ollut onnellinen vaimonsa kanssa enää aikoihin, ja titetää, ettei se tule koskaan muuttumaan, hän miettii kokonaisuutta (lapset, taloudellinen tilanne, suhteet sukulaisiin ja yhteisiin ystäviin = kulissit). Hän on siis miettii toimivan parisuhteen ja uuden elämän rakentamisen, tai tutun ja turvallisen yhtälön, avioliitto ilman parisuhdetta, välillä. Kun jossain vaiheessa oikeasti tajusin, että mies ei todennäköisesti tule koskaan uskaltamaan lähteä liitostaan, eikä vaimokaan heittänyt häntä pihalle vaikka mies kärähti suhteesta minuun, ja sanoi vaimolleen, että aikoo jatkaakin kanssani, olin jo niin syvällä tässä, etten pystynyt enkä halunnut päästää irti. Enkä vieläkään myöntänyt olevani kakkonen vaan ajattelin, että tämä on vaihe, jota kautta me lopulta saamme toisemme.
Tätä kaikkea on kestänyt nyt noin puolitoista vuotta. Mies yritti jo kerran irti, mutta palasi takaisin kertoen tunteidensa ja kaipauksen vain voimistuneen muutaman viikon eron aikana. Nyt hän viettää kanssani aikaa enemmän kuin ennen breikkiämme, mutta salaa suhteen vaimoltaan. Hän ei kuulema halua loukata vaimoaan enää enempää vaan yrittää nyt etsiä uuden tavan nähdä meidän tilanteemme ja sen, mitä hän elämältään haluaa, ja ilmoittaa sitten vaimolleen sopivan hetken tullen, ettei heistä tule enää mitään. Ongelma onkin siinä, etten minä oikein enää usko, että hän oikeasti aikoo koskaan erota vaimostaan. Voisin kertoa tähän ne samat litaniat kuin kaikki muutkin, miten meidän on niin hyvä yhdessä, mutta erossa oleminen repii rikki, mutta ne tiedetään kyllä. Jokainen kakkosena ollut tietää sen tunteen. Ja voin uskoa, että vaimon tunteet ovat osittain samat, koska hänenkin luottamuksensa on särjetty ja hänkin joutuu koko ajan epäilemään, että mies sanoistaan huolimatta jatkaa suhdetta edelleen siihen toiseen naiseen.
Mulle käännepiste oli jotenkin se, kun aloin pitää itseäni toisena naisena. Aloin miettiä sitä hyvin arvolatautuneesti, että millaisen se minusta tekee, että alistun siihen asemaan?! Sanoin miehellekin, että tunnen olevani toinen nainen, enkä todellakaan halua enää olla sitä. Hän vakuutti minulle, ettei pidä minua sellaisena, mutta itse mietin, että todennäköisesti hän pitää ja se, että hän näkee minun suostuneen siihen jo näin pitkäksi aikaa, hän on alkanut pitää minua ja pysymistäni tässä roolissa itsestään selvyytenä. Enää en kuule niin usein sitä, että hän rakastaa ja kaipaa, vaan kuulen paljon useammin sitä, miten osaan koskettaa häntä tavalla, joka todella sytyttää ja hän tuntee kanssani ihan erilaista läheisyyttä kuin vaimonsa kanssa. Hänen puheensa ovat siis alkaneet liittyä yhä enemmän siihen, että fyysisyys välillämme on sitä mitä hän kaipaa, enemmän kuin elämää kanssani. Ja siksi olen alkanut miettiä, että minun pitäisi viheltää tämä peli poikki asap! Mutta miten?
Sinun tulee viheltää peli poikki, näin säästyt monelta tulevalta tuskalta. Olin itse hieman vastaavassa tilanteessa mutta päätin lopettaa koska mies oli niin hajalla, ero oli jo tapahtunut mutta asioita kesken. Lopettaminen ei ole koskaan helppo päätös mutta tulet huomaamaan että se kannattaa. Meillä kävi kuitenkin niin että mies tuli takaisin luokseni monen vuoden jälkeen kun oli saanut asiansa kuntoon. Loppu hyvin kaikki hyvin.
Minä olen vaimo tilanteessa, jossa miehelläni on ollut rinnakkaissuhde jo toista vuotta. Huomattavasti nuoremman työkaverinsa kanssa, tietenkin. Mies selvästi rakastaa tätä naista, sen huomaan kaikesta. Hän ei katkaise heidän suhdetta vaikka olen pyytänyt ja rukoillut ja uhkaillut erolla. Jossain vaiheessa mies koitti uskotella minulle, että se on päättynyt, mutta sain selville, että suhde jatkuu ja mies myönsi sen olevan totta.
En todellakaan tiedä, miksi jatkan tätä liittoa, koska mies rakastaa toista ja näen hänestä, miten paljon onnellisempi ja vapautuneempi hän on tavattuaan tämän naisen. Se käy tietenkin itsetuntoni päälle. Tämä nainen tuli miehelleni jopa raskaaksi, tosin raskaus meni kesken. Otti koville, koska meidän yhteiset lapsemme on kaikki tuleet lapsettomuushoitojen avulla. Heillä se kävi "tuosta vain"! Lapsemmekin alkavt olla jo kohta kaikki täysi-ikäisiä, mutta kaksi asuu edelleen kotona. Hekin tietävät isänsä touhuista ja se tietenkin sattuu heihin kovaa. Vaikka haluan ajatella, että avioliittomme pitäminen koossa on hyväksi myös lapsillemme, olen alkanut ajattelemaan, että ehkä onkin juuri päinvastoin. Että olisi kaikille parempi erota.
Mutta kun se ei ole niin yksinkertaista ja mustavalkoista. Oma taloudellinen tilanteeni heikkenisi huomattavasti, jos eroaisin. Olemme olleet yhdessä kolmekymmentä vuotta, joten toiseen on jo niin tottunut. Ei minulla ole koskaan ollut ketään toista. On yhteinen ystäväpiiri, sukulaiset ja tietää toisen tavat toimia. Toki en tiennyt, että hän voisi satuttaa minua näin pahasti.
On meillä hyvätkin hetkemme. Ne ovat niitä, kun pyöritämme arkea; kuskaamme lapsia harrastuksiin, sumplimme kauppareissut ja käyymme sukulaisten juhlissa. Muutaman kerran vuodessa teemme yhteisen lomamatkan ulkomaille ja vaikka niistä on lämpö ja romantiikka kaukana, kuin olisi ystävän kanssa reissussa, on minulle tämän mieheni rinnakkaissuhteen myötä tullut tunne, että "olen voittaja" aina kun hän kuitenkin vie minut matkalle, eikä tätä toista naista. Ajattelen, että hän kuitenkin valitsee olla minun kanssani.
Toisaalta haluaisin tästä eroon, mutta salaa sydämessäni toivon kuitenkin, että mieheni luopuisi vielä tästä toisesta ja me voisimme olla onnellisia yhdessä.
Minä en halua polkea sinua lisää tai lyödä lyötyä, sillä sinä teet omat ratkaisusi, mutta yritän avata silmäsi. Ihan oikeasti, jos näet selvästi, että mies todella rakastaa tätä toista naista ja hän jatkaa suhdetta edelleen vaikka toivot muuta, niin ei teidän välillänne ole enäää rakkautta, jota puolisooiden välillä tulisi olla. Ja vaikka kuinka haluaisit, en usko, että tulisitte enää koskaan olemaan onnellisia yhdessä vaikka mies jättäisikin tuon toisen naisen.
Anteeksi, että sanon näin suoraan, mutta kyllähän sen sookeakin kana näkee tuosta kirjoituksestasi, mistä on kyse. Kumpikaan teistä ei vain halua/uskalla olla se "joka rikkoo perheen". Vaikka todellisuudessa suhteenne on ollut varmasti kuollut jo pitkään ja miehesi otti ensimmäisen askeleen ryhtymällä rinnakkaissuhteeseen. Itsesi kannalta luopuisin nyt hetkeksi siitä ajattelumallista, että "on miehen velvollisuus erota, jos kerran rakastaa toista", ja ihan säilyttääksesi ylpeytesi laittaisit avioeron vireille.
Ihan samaa mieltä olen minäkin kirjoittajan "totuus sattuu aina" kanssa. Kyllä kertomasi minunkin korvaani kuulostaa siltä, että miehesi on kanssasi vain, jotta olisi helppo arki ja voisi viettää normaalisti aikaa lastensa kanssa. Rakkaus välillänne tuntuu olevan kuollut.
Pyh. Kerrohan mitä iloa ylpeyden säilyttämisestä muka on? Ylpeä kakkonen?
Kolmenkymmenen avioliittovuoden jälkeen kuuluu suhteeseen paljon muutakin kuin se ns. romanttinen rakkaus. Parhaimmillaan se on kiintymystä ja ystävyyttä, rinnalla elämistä.Huoltakin toisesta , rakkautta ja iloa yhteistä lapsista ja lastenlapsista. Helppo arki on tässä vaiheessa jo ansaittua pääomaa. Alkuvuosien kiihkoa ja huumaa on mukava muistella. Toisen harhaan astuminen ei merkitse eroa. Ylpeitä ollaan yhdessä ja erikseen moninaisista asioista.
Kokemuksesta voin varmaan sanoa, että miehesi on ihastunut/rakastunut tähän toiseen naiseen. Se on kuitenkin vain väliaikaista, jos todella haluat pitää miehesi, sinun tarvitsee vain odottaa alkuhuuman loppumista. Miksi haluaisit pitää moisen ääliön, antaisit pahan kiertää?
Tunnen mieheni hyvin, pitkän ajan kokemuksesta ja voin sanoa, ettei tämä ole tällä kertaa ohimenevää.Hän itsekin sanoo minulle, että tämän lähes puolentoista vuoden ajan, jonka heidän suhteensa on nyt jatkunut, hänen rakkautensa tätä toista naista kohtaan vain syvenee. Ohimenevä olisi mennyt ohi puolessa vuuodessa, tämä on kyllä jotain muuta.
Kiitos kauniista sanoistasi. Minäkin ajattelen noin, mutta meidän välillämme ei ole enää aikoihin ollut ystävyyttä, rinnalla elämistä tai toisesta huolta pitämistä. Suhteemme ei kai ole koskaan ollut ihan tasavertainen, näin mieheni minulle ainakin sanoo. En tiedä, kaipa sitä on sitten vaan niin tottunut toiseen ja saavutettuihin etuihin...
maahanpoljettu vaimo
Ei kukaan vaimo hyväksy miehen salasuhdetta varsinkaan jos mies on selvästi sanonut, että rakastaa toista.
Sinä olet vaimona liitossa jossa toinen nainen on kakkonen, tiedätte kumpikin tilanteen. Jos mies ei osaa päättää kumman kanssa haluaa elää niin pItäkääpä te naiset pieni kahvituokio ja selvittäkää asiat.
Sen ei luulisi pahentavan mitää kerran asiat ovat noin selviä muutenkin.
Jos sinä olet vaimo, niin lehmätkin lentäisi. Surkea yritys manipuloida mielipiteitä. Pitkään avioliitossa olleena tiedän sen.
Noin minullekin sanottiin, odota, se menee ohi, alkuhuuman jälkeen ei ile mitään. Ja minä odotin ja odotan yhä vaikka aikaa mennyt yli viisi vuotta. Kohta en jaksa odottaa.
naurettavaa, että naiset päättää keskenään kumpi saa miehen. Onko kummankaan järkeä haluta noin munatonta miestä?? Ei kelpaisi mulle!
Minusta alkaa tuntua, ettei tässä ole enää mahdollisuuksia. Epäilin pitkään, että miehelläni on suhde, mutta hän aina kiisti kaiken. Vuoden jälkeen sain selville, että suhde on todellakin kestänyt jo vuoden. Mies halusi vielä jäädä, lasten takia, mutta sanoi myös rakastavansa tuota toista naista ja ettei halua luopua hänestäkään. Yritin ymmärtää miestäni, yritin antaa anteeksi ja unohtaakin, koska en halunnut menettää miestäni toiselle.
Olemme olleet muutamia kertoja tässä kahden kesken matkalla, olemme käyneet pariterapiassa ja yrittäneet puhua, mutta kun minä en saa mieheni valehtelua ja pettämistä mielestäni ja mies jatkaa yhteydenpitoa tähän naiseen. Vaikka kuinka yritän elää arkea ja olla ajattelematta asiaa, se palaa mieleeni vähän väliä. Kun meillä joskus harvoin on seksiä, ajattelen vain, millaista se on mieheni ja tämän huomattavasti meitä nuoremman naisen välillä. Seksiä lukuunottamatta muu läheisyys välillämme on kokonaan loppu. Emme suutele enää lainkaan, edes seksin aikana, emme halaa, emmekä muutinkaan koskettele toisiamme.
Onko enää mitään tehtävissä?
Sori, kirjoituksesi ei vaikuta aidolta, samoin kuin ei vaikuta myöskään tuolla ylempänä oleva " maahan poljettu vaimo". Onko Lissu palannut areenalle. Heh.
Rakkaus, siinä se syy. Vaimo uskoo kuten kakkonenkin, että mies muuttuu, että hän pystyy muuttamaan miehen.