Olen seuraillut tätä rinnakkaissuhteiden merta..Tässä tarina:
30kymppinen veljeni noin 7 vuotta sitten sai tietää vaimonsa tapailevan toista,heillä ei ollut lapsia,joten pari kuukautta surkuteltuaan jätti tämän tiedostettuaan suhteen toivottomuuden.Yllättäen sormusten "nakkaus" hetkellä vaimo romahti itki jne..jne..voisko ehkä..? Onneksi veli oli sillähetkellä tiukka ja katsoi kohti omaa tulevaisuutta.Itse olin ihan hyvissä väleissä hänen vaimonsa kanssa..sillä meni n.4kk kun tuli raskaaksi tämän rinnakkaissuhteensa avustuksella,mutta mitä ihmattä,4kk lapsen syntymän jälkeen ei tätä ritaria joka niin mahtavasti marssi pelastamaan neidon huonosta avioliitosta,kiinnostanutkaan isyys,ei ollutkaan niin kivaa.
Kävi muutaman kerran minulle itkemässä kurjaa kohtaloaan,niin vaikka yritin olla asiallinen niin kerroin hänelle että,veljeni ei tehnyt kuin muutaman virheen..oli uskollinen,rakasti puolisoaan,oli liian kiltti,että piti arkeen hekea se pelastaja,joka nyt jälkeenpäin olikin ollut kaikkea muuta.
Siis ihmettelen että,ihmiset parisuhteessa kadottavat arjen tajun,heittäytyvät täysin rinnoin uusin juttuihin vain kun joku on osannut puhua pään pyörälle ja jonkin verran ihanampi,miksi koko ajan luullaan että ne omat henkiset ongelmat paranee uudella suhteella,kun ensin pitäis olla sinut itsensä kanssa.
Ja tänä päivänä veljeni uusissa naimisissa,lapsi,toinen tulosssa,mukava vaimo,hyvä työ ja hyvin menee.
Mutta tää helv. pettävä exä hakee yksin lastaan vieläkin hoidosta ja joskus tulee kadulla mulle juttelemaan ku ois pitänytkin ja jos jos...
Joten jotka olette murtaneet sydämmenne tällaisten juttujen takia tai voimat tuntuu kaikonneen..niin se vaan on PERKELEEN(anteeksi) totta,että ne paskat hetket,unettomat yöt,rinnan puristukset,ruokahaluttomuudet,epätoivoisuuden hetket on ryömittävä läpi,sekunntti,minuutti,tunti,päivä kerrallaan.Sieltä pääsee pois, mutta on ensin elettävä yksi "pieni" kuolema,ennenkuin sieltä suosta pääsee pois.
Kuollut isoäitini sanoi joskus vuosia sitten kun oli mies rintamalla mennyt,lapsi kuollut,ja kuusikymppisenä kun sai itse tietää tulevasta poismenostaan sairauden takia,hymyssäsuin että"kun teille rakkaat tulee vastoinkäymisiä,niin ei se elämä enempää anna kuin jaksaa kantaa"...laittoi minutkin miettimään,eikä hän sillä kieltänyt ketään itkemästä tai suremasta vaikeuksia.
Ollaan vaan nykypäivänä valmiita uhraamaan se pienikin hyvä,vähän paremman vuoksi,eikä aina ymmärretä,että se hyvä onkin jo olemassa..ja uusi onkin vain valveilla nähtävää..unta.
Tsemppiä kaikille ahdistuneille..usein rohkeutta ei koeta kuolemassa,vaan elämässä.
30kymppinen veljeni noin 7 vuotta sitten sai tietää vaimonsa tapailevan toista,heillä ei ollut lapsia,joten pari kuukautta surkuteltuaan jätti tämän tiedostettuaan suhteen toivottomuuden.Yllättäen sormusten "nakkaus" hetkellä vaimo romahti itki jne..jne..voisko ehkä..? Onneksi veli oli sillähetkellä tiukka ja katsoi kohti omaa tulevaisuutta.Itse olin ihan hyvissä väleissä hänen vaimonsa kanssa..sillä meni n.4kk kun tuli raskaaksi tämän rinnakkaissuhteensa avustuksella,mutta mitä ihmattä,4kk lapsen syntymän jälkeen ei tätä ritaria joka niin mahtavasti marssi pelastamaan neidon huonosta avioliitosta,kiinnostanutkaan isyys,ei ollutkaan niin kivaa.
Kävi muutaman kerran minulle itkemässä kurjaa kohtaloaan,niin vaikka yritin olla asiallinen niin kerroin hänelle että,veljeni ei tehnyt kuin muutaman virheen..oli uskollinen,rakasti puolisoaan,oli liian kiltti,että piti arkeen hekea se pelastaja,joka nyt jälkeenpäin olikin ollut kaikkea muuta.
Siis ihmettelen että,ihmiset parisuhteessa kadottavat arjen tajun,heittäytyvät täysin rinnoin uusin juttuihin vain kun joku on osannut puhua pään pyörälle ja jonkin verran ihanampi,miksi koko ajan luullaan että ne omat henkiset ongelmat paranee uudella suhteella,kun ensin pitäis olla sinut itsensä kanssa.
Ja tänä päivänä veljeni uusissa naimisissa,lapsi,toinen tulosssa,mukava vaimo,hyvä työ ja hyvin menee.
Mutta tää helv. pettävä exä hakee yksin lastaan vieläkin hoidosta ja joskus tulee kadulla mulle juttelemaan ku ois pitänytkin ja jos jos...
Joten jotka olette murtaneet sydämmenne tällaisten juttujen takia tai voimat tuntuu kaikonneen..niin se vaan on PERKELEEN(anteeksi) totta,että ne paskat hetket,unettomat yöt,rinnan puristukset,ruokahaluttomuudet,epätoivoisuuden hetket on ryömittävä läpi,sekunntti,minuutti,tunti,päivä kerrallaan.Sieltä pääsee pois, mutta on ensin elettävä yksi "pieni" kuolema,ennenkuin sieltä suosta pääsee pois.
Kuollut isoäitini sanoi joskus vuosia sitten kun oli mies rintamalla mennyt,lapsi kuollut,ja kuusikymppisenä kun sai itse tietää tulevasta poismenostaan sairauden takia,hymyssäsuin että"kun teille rakkaat tulee vastoinkäymisiä,niin ei se elämä enempää anna kuin jaksaa kantaa"...laittoi minutkin miettimään,eikä hän sillä kieltänyt ketään itkemästä tai suremasta vaikeuksia.
Ollaan vaan nykypäivänä valmiita uhraamaan se pienikin hyvä,vähän paremman vuoksi,eikä aina ymmärretä,että se hyvä onkin jo olemassa..ja uusi onkin vain valveilla nähtävää..unta.
Tsemppiä kaikille ahdistuneille..usein rohkeutta ei koeta kuolemassa,vaan elämässä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mä olen miettinyt ammattini kautta tuota mummosikin esittämää väitettä ettei anneta enempää kuin mitä jaksaa kantaa. Ei pidä paikaansa. Jos pitäisi, ei tarvittaisi mielisairaaloita,ei turvakoteja,ei abortteja, ei itsemurhia, ei tappoja, ei vankiloita. Eläisimme edelleen paratiisissa vailla huolenhäivää. Mä väitän ja olen sen itsekin kokenut, että joskus tulee enemmän mitä kykenee kantamaan, ja sen alle lyyhystyy.
Eriasia, miten sen alta nousee. Kuka käyttää mitäkin keinoa: voi jäädä taakkansa alle makaamaan, antaa periksi, luovuttaa. Voi raahata taakkaansa hampaat irvessä, turruttaa aistinsa päihteillä, olla tässä vaikkei olekaan. Liian raskaan taakan voi upottaa ylettömään juomiseen syömiseen pelaamiseen juoksemiseen työntekoon. Liian raskaan taakan kanssa voi päätyä mielisairaalaan, hävitä näin itseltään ja elämältään.
Mä hoksasin hyvän keinon vierittää liian suuren taakan hartioiltaan. Kuulostaa varmasti naivilta, eikä tätä välttämättä tarvi uskoa todeksi, mutta mä olin joskus kuullut ja itsekin lukenut, että Jeesus kantoi kuollessaan myös minunkin tuskani. Kokeilin pitääkö paikkansa. Mottona on että liian suuren tuskan tullessa voin pyytää armon jumalaltani, koska hänen poikansa on jo kärsinyt tämänkin tuskan. Rauha on luvattu sille ken asian vain uskoo. Siihen ei ole muuta ehtoa. Ei tarvitse olla jonkun näköinen, tai pukeutua jollain tietyllä tavalla, ei tarvitse muuttua miksikään, ainoastaan uskoa se mitä on tehty ja luvattu.
Simppeliä ja toimii. Mä en ole saanut uskostani muuta kuin rauhan sisälleni, mutta rauhaa olen kaivannutkin. Ei sillä, ettei vieläkin anneta murheita ja toisinaan itseään suurempia taakkoja, mutta mun ei tarvitse enää itse yrittää rimpuilla niitten kanssa. Mä vaan muistan ja tunnen, että tämäkin tuska on jo kärsitty, minun ei ole pakko sitä kantaa. Olo ei ole kuin veräjästä päässeellä koiralla vaan kiitollinen, helpottunut, rauhallinen. Hänen kämmenellään on hyvä levätä.
Omia kohtaloni tuli mieleen... Totta joka sana..
Valitettavasti
Loistava teksti, hyvä maailmankatsanto, kaikki ihailuni sinulle. Kunpa tuollaisia miehiä olisi enemmän! Sammakoiksi ne suhteen arjen "pelastavat ritarit" ovat kautta aikojen paljastuneet... Hyvin kävi silti veljesi kannalta, parempi että tuli ilmi ennenkuin oli esmes lapsia. -Kunpa muistaisi ja osaisi arvostaa omaa puoliskoaan, yrittää tehdä onnelliseksi, arkenakin. Tuossa meille kaikille mietittävää.
tuossa kertomassasi jutussa käy lähinnä sääliksi veljesi exvaimo. Enkä hurraa veljellesi, koska oli valmis jättämään vaimonsa heti vastoinkäymisten jälkeen. Oikeastaan säälittävää sekin.
Ei ole niin kurjaa jos avioliitossa menetetään hetkeksi tai vähän pidemmäksikin aikaa arjen todellisuus ja vaikka ryömitään suossa. Kaikkein ikävintä on se, ettei anneta anteeksi eikä osata kömpiä ylös suosta.