Tiedän, tuttu juttu, jo niin kulunut tälläkin palstalla, mutta niitähän riittää. En ikinä aikonut kakkoseksi. Olin onnellinen perheenäiti, jolla oli hyvä työ, ihanat lapset, kaunis koti sekä ihan mukava elämä aviomiehen rinnalla. Sitten tutustuin naimisissa olevaan mieheen, joka ei todellakaan vienyt minulta jalkoja alta kertaheitolla vaan jonka kanssa löysimme keskustelujen myötä syvän yhteyden ja yhteenkuuluvuuden tunteen. Kesti pari kuukautta ennen kuin suhteemme muuttui fyysiseksi, ja kyllä, se vain syvensi suhdettamme ja tunteitamme. Rakastuimme. Minä erosin miehestäni, hän vielä työsti tätä ajatusta omasta erostaan.
Suhteemme on kestänyt nyt vuoden. Matkan varrelle on mahtunut paljon, liikaakin, mutta rakkautemme on vain kasvanut koko ajan. Nyt ollaan kuitenkin tultu siihen pisteeseen, että vaikka näen itseni vanhenevan tuon miehen kanssa, ja hän kuulema tuntee ja näkee samoin minun suhteeni, en jaksa enää elää kakkosnaisena. Hän lähti viikon reissulle vaimonsa kanssa ja olen päättänyt lopettaa suhteemme, kun he palaavat matkaltaan. Olen aivan rikki, sydäntäni särkee ihan fyysisestikin. Tiedän, että se tulee miehelle täytenä yllätyksenä, ja hän tulee aivan varmasti tekemään kaikkensa, etten lopettaisi, mutta en voi enää jatkaa. Voimani ovat lopussa. Tiedän, ettei hän ole onnellinen liitossaan, mutta en voi kantaa siitä vastuuta. Se on hänen elämänsä, hänen valintansa.
Anna anteeksi rakas, en vain enää pysty tähän.
Suhteemme on kestänyt nyt vuoden. Matkan varrelle on mahtunut paljon, liikaakin, mutta rakkautemme on vain kasvanut koko ajan. Nyt ollaan kuitenkin tultu siihen pisteeseen, että vaikka näen itseni vanhenevan tuon miehen kanssa, ja hän kuulema tuntee ja näkee samoin minun suhteeni, en jaksa enää elää kakkosnaisena. Hän lähti viikon reissulle vaimonsa kanssa ja olen päättänyt lopettaa suhteemme, kun he palaavat matkaltaan. Olen aivan rikki, sydäntäni särkee ihan fyysisestikin. Tiedän, että se tulee miehelle täytenä yllätyksenä, ja hän tulee aivan varmasti tekemään kaikkensa, etten lopettaisi, mutta en voi enää jatkaa. Voimani ovat lopussa. Tiedän, ettei hän ole onnellinen liitossaan, mutta en voi kantaa siitä vastuuta. Se on hänen elämänsä, hänen valintansa.
Anna anteeksi rakas, en vain enää pysty tähän.
Vastaukset 145
Vanhimmat
Hei sinä, Tekstiäsi lukiessani tulee mieleen kaksi asiaa, ensin tunsin surua puolestasi jos erosit omasta liitosta tuon miehen vuoksi joka ei osaa päättää. Kaikkea ne miehet saakin aikaan, ja kovin olemme me naiset heikkkoja vastustamaan hurmaavaa miestä.
Toinen asi amikä tule mieleeni erittäin voimakkaana on, että mies tuon matkan aikana yrittää selvittää kumman kanssa haluaa elää.
Oli päätös mikä hyvänsä niin voimiä sinulle tekemään se oikea päätös.
Oliko tuo todella sen arvoista? Eikö olosi ole likainen elettyäsi noin kauan valheiden, salailun ja tekosyiden takana jotta saat ne hetkesi tuon miehen kanssa? Tuolla miehellä ei ilmiselvästi ole aikomustakaan erota vaimostaan. Tuskin edes on kovin huono liitto, mistä sinä voit sen tietää? Totta hitossa mies kertoo näin sinulle sillä tuolla keinolla hän saa sinut pysymään suhteessa. Kun olet nähnyt millaiseen petokseen tuo mies kykenee, niin kerrohan, kuinka ihmeessä voit luottaa yhteenkään hänen sanaansa? Edes niihin rakkaudentunnustuksiin?
Todennäköisesti, jos susta nyt edes on ilmoittamaan hänelle ettet aio suhdetta jatkaa, tuo mies ensimmäiseksi lupaa erota vaimostaan, kunnes huomaat puolen vuoden kuluttua olevasi samassa tilanteessa ja vielä enemmän rikki.
Käsittämätöntä että kaksi naimisissa olevaa ihmistä ryhtyy tietentahtoen tuollaiseen. Aivan turha väittää että " me vain rakastuimme" , ei suhde etene noin pitkälle jollei sille järjestetä aikaa ja mahdollisuutta valheiden varjolla.
Sinulla ei ole mitään totuutta tuon miehen ja hänen vaimonsa väleistä, todennäköisesti eivät lainkaan ole niin onnettomia kuin mies on sulle kertonut, ei varmasti muuten enää olisi vaimonsa kanssa saati sitten matkustelisi perheensä kanssa. Tähän huono-liitto teoriaan olet halunnut uskoa, koska sen harhan turvin olet saanut varastettua hetkiä itsellesi tuon miehen kanssa.
On se vaan käsittämätöntä että löytyy aina vaan tuollaisia ihmisiä kotka tietentahtoen ajavat elämänsä noin onnettomaan tilaan.
Kaksi naimisissa olevaa voi ryhtyä "tieten tahtoen" tuollaiseen, jos kummankin liitto on epätyydyttävä. Täsä tapauksessa naisella oli rohkeutta ja vahvuutta erota huonosta liitosta, mutta mies on juuri niin munaton kuin pettävät miehet yleensä ovat.
No voi. Onko niin, että me naiset otamme tosissaan juttuja, jotka sille miehelle eivät olekkaan niin merkityksellisiä. Kunhan hupailevat aikansa ja puhuvat sanoja, joita eivät todellisuudessa tarkoita. Kun valinnan paikka tulee, jää vaimonsa luo, jos tämä ei pakkaa valmiiksi ja luudan kanssa häntä ulos aja. Kakkosen ei tarvitse olla huono, jos jää kakkoseksi vaimon rinnalla.
Osa , oikeasti rakastuneet, hakevat eron itse ja järjestelevät käytännön asiat. Fiksut miehet huolehtivat myös siitä, että vaimo ei jää tyhjän päälle. Tajuavat kokonaisuuden ja sen, että kenenkään etu ei ole polkea hyljättyä.
Ukkomies, jota olen tapaillut vuoden verran selittää minulle juuri tuota "tarinaa", että haluaa varmistua siitä tuleva ex-vaimo pärjää. Meni hänen kanssaan pariterapiaankin kuulema sen takia, että vaimo saisi käydä heidän liittonsa läpi, kun hänellä ei ole ketään muuta kenelle puhua. Ja että pariterapian aikana hän tajuaisi, ettei heidän liitollaan ole tulevaisuutta. Hmm... mene ja tiedä. Alkaa tulla sellanen olo, kun näitä samankaltaisia tarinoita täältä lukee, että pettäjät puhuvat ummet ja lammet pitääkseen kaksi naista koukussa. Ei kai heihin sitten loppujen lopuksi todellakaan ole luottamista.
Kuulepas Vain vaimo, olet tosi ikävän sävyinen ja katkera. Jos oma ukkosi on pettänyt, ei se ole muiden ihmisten vika. Se on sinun ukkosi vika ja syy on teidän toimimaton suhteenne.
En ole koskaan tajunnut, miksi naiset hyökkäävät toistensa kimppuun, sillä mies on tässä tapauksessa ainoa syyllinen. Ketään ei mitenkään voi vietellä väkisin. Ehkä kännipäissään voi erehtyä yhden illan suhteeseen, mutta rakastuminen on eri asia, johon ketään ei voi koskaan pakottaa. Ottakaa siis vaimotkin joku vastuu sen sijaan, että huudatte pettymystänne kakkosiin jne.
Olen myös aivan eri mieltä pettämisen syistä kuin sinä. Jos parisuhde on hyvä, ei toinen lähde vieraisiin. Rakastuminen on se, jonka vuoksi lähdetään suhteeseen toisen kanssa, ja vaikka sitä täällä epäilläänkin, että voiko mies rakastaa sekä vaimoaan että kakkosta, väitän että kyllä voi. Suhde vaimoon voi olla pitkä, mutta tavattoman tylsä. Kakkonen voi tuoda uudet tuulet rakkaudesta ja huumasta. Mies rakastaa vaimoaan kaverina, ja kakkosta himoitsee naisena.
Se, miksi miehet valitsevat usein kuitenkin vaimonsa, on turvallisuus. Vain erittäin rohkea mies uskaltaa loppumetreillä kuunnella sydäntään, ja palaa siksi kotiin. Vaikka vaimo olisi tylsä, niin hän on turvallinen, ja kotiasiat sujuvat. Mies on aivan liian heikko olemaan yksin, ja yksinäisyys pelottaa niin, että varma nakki on varma nakki. Kakkonen on luonnollisesti pettynyt ja syystäkin! Mies on ollut todella sikamainen pyörittäessään kahta ihmistä ja ajatellen viime kädessä kuitenkin vain itseään.
Hmmmm! Ei vaikuttaisi kovin fiksulta mieheltä ellei tajua, että se pariterapia on yhtä tärkeä hänelle kuin vaimollekin. Siis jos on aloittamassa uutta parisuhdetta. Vaikuttaa, että olet joutunut oikean kusettajan kynsiin. Pariterapia vaimon vuoksi? Matka vaimon kanssa. Vaimolla ei ole ketään kenelle puhua. Ettei päässäsi ole syntynyt kemiallinen reaktio ja saanut sinut sokeaksi. Ota taka-askel ja katso rauhassa.
No onpa asenteellinen kirjoitus kakkoselta, joka syyttää vaimoja asenteelisiksi. Mistä sinä vaimojen tylsyydestä tiedät. Ja eikö se mies voi olla yhtä tylsä. Kyllä vaimolla ja miehellä on ollut kiimaiset alkuvuodet ja edelleen syvä rakkaus toisiina. Kakkosilla on tapana syyttää vaimoja varmaksi nakiksi. Itse lienevät halpoja nakkeja. Ja ei se turvallisuus ole ainoa asia, joka vaimoa ja miestä yhdessä pitävät.
Minun tapailemani ukkomies puolestaan tuo kyllä usein esille juuri noita epävarmuuden tunteita liittyen siihen, että mitä jos hän jääkin lopulta yksin? Mitä jos minä en jaksa odottaa hänen tekevän päätöksen? Mitä jos vaimo heittää sen jälkeen pihalle? Ja sitten saan kuulla myös sitä, miten hän ei haluaisi olla lapsistaan erossa.Ja sen, että vaikka vaimon kanssa ei ole läheisyyttä, seksiä kyllä, mutta ei kuulema aitoa läheisyyttä, niin arki kuitenkin sujuu. Ja sitten ne raha-asiat, ja etenkin huoli vaimon tulevaisuudesta, jos hän eroaa vaimostaan jne.
Tuntuvat toki minusta vain tekosyiltä ja pakenemiselta, mutta kun sitten hän kuitenkin katsoo vetoavasti, ottaa syliinsä, suutelee ja sanoo rakastavansa ja minun olevan jotain aivan muuta kuin hänen puolisonsa, jotain mitä hän on aina etsinyt. Ja haluan katsoa vielä hetken mitä tästä tulee...
Ei aina ole tuo mies-nais-asetelma. Meillä mies rakastui kakkoseen, minuun. Olisi eronnut jos olisin hänet ottanut. Minä olin se lupailija ja jahkailija ja mies uskoi mitä epämääräisesti tulevaisuudesta joskus suostuin puhumaan. Lopulta, vuosien jälkeen, hän tajusi kuvion. Jos olisin rakastanut, tilanne olisi ollut eri ja olisin hänet ottanut. Mutta hauskaahan meillä oli ja se oli minun tarkoitukseni :) Vaimo tietysti luulee että mies jäi hänen luokseen mieluummin kuin minun..
Naurettavaa, kuinka nämä kakkoset täällä kuvittelevat tietävänsä mitä vaimojen päissä liikkuu...
Ehkä siksi, että toisinaan ne vaimot ottavat avautumispuhelun kakkoselle, joko yrittäessään saada kakkosen perääntymään tai siinä vaiheessa, jos mies on niin rohkea, että uskaltautuu ottamaan eroaskeleen.
Juuri näin, taisteluviestejä, uhoamista että mies rakastaa häntä ja on muuttunut..
Meillä taas kävi niin päin, että kakkonen otti avautumispuhelun minulle päin. Ihan vaan uteliaisuudesta kysyn, mikähän sen tarkoitus sitten on? Epävarma olo vai varma oloko saa kakkosen käyttäytymään noin?
Kakkonen käryttää äijän, kun tätä ei enää haluta! On tullut siis mittari täyteen äijän paskanpuhumista ja käytöstä! Jos kykenee tuohon kärytykseen, se kertoo mielestäni omanarvontunteesta; siitä, ettei anna toisten hyppiä silmilleen! Etkö oikeasti tajua vai oletko mies?
Tää avautumispuhelu lähinnä käsitteli sitä, että hänen mielestään meidän pitäisi puhua ja selkeesti vihjasi, että minun pitäisi väistyä hänen tieltään. Loppupeleissäänhän ratkaisu varmaan lienee mieheni. Ainakin sen suhteen jatkuuko hänen ja kakkosen tarina vai ei. Olen siis tosiaan nainen. Koin vaan vähän kummaliseksi sen, että kakkonen hyökkäsi minun päälleni kuin yleinen syyttäjä, vaikka mine en hänestä ollut edes tietoinen. Epäillyt kyllä olin.
Olis mielenkiintoista tietää, mitä itse ajattelet tehdä miehesi suhteen? Annatko hänen oikeasti ratkaista teidän liittonne tulevaisuuden? Kai sullakin jotain sanottavaa asiaan on?
Eihän vaimot yleensä vaan sano mitään...antavat miestensä hypyt anteeksi ja luottavat siihen, ettei se mieskään mihinkään lähde... onhan sillä noita kakkosia tullut ja mennyt ja aina se vaan lojuu siinä kotisohvalla. Näin oravanpyörä jatkaa pyörimistään noissa liitoissa.
No totta kai minulla on sanottavani asioihin. En nyt vaan viitsinyt siitä tänne alkaa erikseen kirjoittelemaan. Sanotaanko, että minulla ei sinänsä ole kiire mihinkään ja keskusteluja käydään.
Tuo on kyllä ihan käsittämätöntä, miten jotkut katsovat oikeudekseen arvioida toisten suhteita noin. Ei kukaan toinen, vaikka kuinka olisi suhteessa miehen tai vaimon kanssa, voi määritellä sitä, miten parisuhteessa tulee toimia tai tehdä. Se on aina niiden kahden ihmisen keskinäinen juttu.
Etkö osaa lukea: Olin onnellinen perheenäiti, jolla oli hyvä työ, ihanat lapset, kaunis koti sekä ihan mukava elämä aviomiehen rinnalla.
Mikä epätyydyttävä liitto??????????????????????????????????????????????
Minusta tämä oli tosi hyvin sanottu.
"Olen myös aivan eri mieltä pettämisen syistä kuin sinä. Jos parisuhde on hyvä, ei toinen lähde vieraisiin. Rakastuminen on se, jonka vuoksi lähdetään suhteeseen toisen kanssa, ja vaikka sitä täällä epäilläänkin, että voiko mies rakastaa sekä vaimoaan että kakkosta, väitän että kyllä voi. Suhde vaimoon voi olla pitkä, mutta tavattoman tylsä. Kakkonen voi tuoda uudet tuulet rakkaudesta ja huumasta. Mies rakastaa vaimoaan kaverina, ja kakkosta himoitsee naisena."
näin kävi minulle. Rakastuin ukkomieheen ja hän minuun, vaikka hänellä on toimiva liitto, minulla ei niinkään. Ja hän on sanonut rakastavansa meitä molempia.
Mutta nyt on tultu tieten siihen pisteeseen että hän on kuitenkin valinnut vaimonsa.
Mä voisin jatkaa tätä kakkosena olemista varmaan loputtomiin, mutta luulen että mies ei jaksa. Yritän päästää irti, mutta vaikeaa se on. Mutta tiesin mihin ryhdyin enkä syyllistä ketään. En esimerkiksi ymmärrä niitä jotka suutuksissaan sitten kertovat vaimoille mitä ovat miehen kanssa tehneet. Yhteiset pelisäännöt on oltava, ja luottamus meidän kohdalla on.
Harmittaa vain, kun musta tuntuu että mä olen menettänyt parhaan ystäväni.
Eiköhän se kakkonenkin ole ajatellut viime kädessä vain itseään?
Olen saanut mieheltä pari viestiätuolta reissulta. Vihjailee siitä, ettei tiedä, mikä häntä tulevaisuudessa odottaa, miten hänen elämänsä menee. Mikä ihme siinä on, ettei voi koskaan sanoa suoraan vaan pitää antaa toisen olettaa asioita rivien välistä?! Ihan kuin mies haluaisi aina pitää mahdollisimman monta ovea avoinna, että on sitten mistä valita, eikä koskaan tarvitse ottaa vastuuta omista valinnoistaan tai sanomisistaan, kun ei oikeasti ole koskaan mitään valintaa tehnytkään!
Siksi minä kai tähän niin väsynyt olenkin. Näen jotenkin niin selvästi, ettei hän tule koskaan valintaansa tekemäänkään. Hän odottaa, että joku minä tai vaimo väsymme tähän. Ja vaikka minä ehkä jaksaisinkin tässä kuviossa roikkua, niin olen tajunnut, että vaikka rakastan häntä, en vaan voi enää roikkua tässä. Enkä voi haluta rinnalleni miestä, joka ei pysty itse tekemään näin isoja päätöksiä elämässään!
Sattuu, mutta minkäs teet...
Tiedän tunteen olen itse samassa pisteessä..voimia sinulle !!
Ei sinun tarvitse pyydellä tuolta nahjus-äijältä mitään anteeksi. Hänellä on kuule ollut jo ihan tarpeeksi aikaa jättää eukkonsa. Jätithän sinäkin omasi, joten miksei hän ole tehnyt samoin???? Koskevatko häntä toiset säännöt?
Ota itseäsi niskasta kiinni ja onnittele uudesta elämästäsi. Voit aluksi tuntea suurta ikävää ja tyhjyyttä, mutta uskon, että saat pian otteen uudesta elämästäsi, johon ei kuulu nahjus-valehtelija-inisijä-ukko, joka ei ehkä ole koskaan valmis jättämään nykyistä kumppaniaan. Ajattele sitä, niin saat voimia. Tulevaisuudessa saat itse tehdä asioita, joita haluat, eikä arvoasi alenneta kakkosen paikalla.
Olen samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa kahdestakin asiasta; että miehellä on ollut ihan riittävästi aikaa erota vaimostaan ja että sinä ansaitset paremman miehen kuin tämä, joka ei osaa päättää. Jos hän oikeasti rakastaa sinua, hän ei antaisi sinun käydä läpi tuollaisia asioita, joita hän nyt pistää sinut läpikäymään.
Voihan olla se pieni mahdollisuus, että hänen on vaan oikeasti todella vaikea tehdä päätöstä jostain syystä. Lapset voivat toisinaan ollatällainen tekijä, etenkin jos isä on todella tunteellinen ja taipuvainen oikeuttamaan olemassa olonsa omistautumalla muille. Tiedän lähipiiristä tapauksen, jossa mies todella rakasti toista naista, mutta meni kaksi vuotta ennen kuin hän pystyi lopulta laittamaan eron vireille ja muuttamaan pois kotoa. Teini-ikäiset pojat heittäytyivät todella "vaikeiksi"; syyttelivät, uhkailivat katkaisevansa kaikki välit isäänsä, keksivät valheita siitä, miten isän poissaollessa äiti itki kotona ja muka uhkaili itsemurhalla jne.On sanmattakin selvää, että tällä avioparilla ei keskusteluyhteys toiminut lainkaan, koska lapset pystyivät tällä tavoin heitä vedättämään. Mutta siis lastensa vuoksi mies tunsi niin suurta syyllisyyttä, että odotutti syvästi rakastamaansa naista kaksi vuotta. Vaikka silloin sanoin tälle ystävättärelleni monesti, että ei mies kuitenkaan lähde, että älä alistu tuollaiseen asemaan, niin nyt olen hänen puolestaan todella onnellinen, että hän oli vahva ja jaksoi uskoa, luottaa ja rakastaa kaikesta huolimatta. He ovat olleet onnellisesti yhdessä jo viisi vuotta ja miehen lapsetkin ovat hyväksyneet isänsä uuden onnen. Vaikka lapset ovatkin lapsia, he kyllä näkevät aina, etteivät äiti ja isä ole onnellisia yhdessä.
Jos todella uskot, että välillänne on aitoa rakkautta, jos teidän on todella hyvä olla yhdessä ja jos jaksat vielä uskoa siihen, että mies eroaa, niin mikset katsoisi tuon reissun jälkeen vielä hetken rauhassa?!
Miehet on siitä jänniä, että niillä menee monesti yllättävän kauan aikaa eropäätöksen tekemiseen, huolimatta siitä, että oltaisiin rakastuneita kakkoseen ja suhde vaimoon olisi väljähtynyt. Lisäksi he eivät useinkaan pidä siitä, että asiasta puhutaan koko ajan, siis hänen eroamisestaan. Joten jos vain pystyt, niin kokeilepa hetki vaan nauttia yhteisestä ajasta hänen kanssaan. Tehkää juttuja, joita parisuhteessa tehdään ja unohtakaa eroamisesta ja tulevaisuudesta puhuminen. Uskon itse siihen, että kun miehellä on hyvä ja helppo ja mukava olla kanssasi, hän tajuaa, minkä helmen hän sinussa menettäisi. Edellyttäen siis, että hän rakastaa sinua ja hellyys hänen ja vaimon välillä on loppu.
Sanoisin, että olet myös todella vahvoilla siinä kohtaa, jos heidän reissunsa on ollut nuiva, jos siellä on riidelty tai ylipäänsä tullut sinut puheeksi. Jos lomalla ei ole ihanaa yhdessä niin ei sitten missään koskaan!
Hmm, uskon kyllä, mutta jaksanko tai pystynkö silti enää tähän, se on kokonaan toinen asia. En halua olla kakkonen, kenellekään. En ole koskaan halunnut, ja koettuani tänään, en tasan tarkkaan enää ikinä halua. Mutta kun mikään ei ole niin mustavalkoista...Sani mieheltä juuri viestin, että hän rakastaa ja kaipaa minua, että kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa ovat minun luonani ja ehdotti, että voitaisiin tavata seuraavana päivänä, kun tulevat reissusta.
Lienee parempi nukkua yön yli ja antaa tunteiden tulla, ennen kuin reagoin tohon sen enempää.
Miltä tänään tuntuu? Itse olen hyvin pitkälti vastaavassa tilanteessa. Suhde on jatkunut toista vuotta, välillä on jo katseltu yhteistä kotia ja välillä en taas usko yhtään, että mies koskaan on edes tosissaan eroa vaimostaan miettinyt. On hetkiä, jolloin mietin, olenko vain kuvitellut kaiken pienessä päässäni, kuullut ja nähnyt asioita, joita haluan kuulla ja nähdä. Mutta jos mies sanoo tai kirjoittaa, että rakastaa minua enemmän kuin ketään koskaan, tai että hän tietää minun olevan nainen, jonka kanssa hän olisi loppu elämänsä onnellinen... Mikä saa miehen sanomaan tuollaisia, jos ei kuitenkaan oikeasti niitä asioita tarkoita. Uskon, että moni nainen ei tuollaisia latelisi ihan vain lämpimikseen.
Viime aikoina olen yhä useammin ollut ajatusissani lopettamassa suhteen. En jaksa enää olla aina yksin. En jaksa sitä, etten voi suunnitella omaa elämääni eteenpäin, kun odotan vain miehen valintoja. Haluaisin suuunnitella miehen kanssa yhteisiä matkoja ja ihan vaan elää sitä arkea, mutta en voi. Se on niin kuluttavaa ja rikkovaa. Vaikka rakastan häntä, osa minusta kuolee koko ajan pois. Joku sanoi joskus osuvasti, ettäsuhteessa ukkomieheen sinuakuoritaan kerros kerrokselta, kuin juustohöylällä... Näinhän se on. Minulle ei riitä olla vain kakkosnainen, mutta miksi lopulta on niin vaikea sanoa hänelle, että ei enää näin?! Onko hänenkin samasta syystä vaikea sanoa niin vaimolleen?
Niinä hetkinä, kun tunnenn vahvaa pahaa oloa ja sanon itselleni ääneen, että ei enää näin, tämä loppuu nyt, miksi se tunne ei kestä seuraavaan tai sitä seuraavaan päivään? Miksi se ei varsinkaan kestäsinä hetkenä, kun tapaan tämään miehen? Hänen katseensa, koskatuksensa, hymynsä ja sanansa saavat minut taas uskomaan, että ehkä meillä voisi vielä olla tulevaisuus yhdessä...
Kyllä tämä minun puoleltani alkaa olla nyt ihan selvä tapaus. Oli mikä oli, minun on pakko pysyä vahvana ja lopettaa suhde kunhan mies kotiutuu reissusta ja seuraavan kerran tapaamme.
Olemme laittaneet eilisillan ja tämän aamun aikana muutaman viestin, jotka minun puoleltani ovat täynnä tunnetta ja hänen puoleltaan enemmänkin sellaisia, joista rivien välistä pystyn lukemaan "kaipaan läheisyyttäsi, mutta siihen se jää" -tyyliä. Aiemmin hän on sentään soitellutkin minulle tällaisilta reissuilta, mutta on yhteydenpito jäänyt muutamaan tekstariin, jotka nekin ovat hyvin asialinjalla. Heitin hänelle vinkin, että olen varaamassa itselleni reissua (josta hän kyllä tietää ja joskus puhui lähtevänsä sinne mun kanssa), ja hän ei reagoinut siihen mitenkään. Olisin tietenkin toivonut, että hän olisi kirjoittanut mulle, että "älä varaa vielä, katsotaan se yhdessä, kun tulen.", mutta eihän hän tietenkään niin sano.
Olen rikki, mutta jotenki olen siihen myös jo niin tottunut. Nyt vaan tuli seinä vastaan. Ja loppujen lopuksikaan en tiedä, olenko enemmän pettynyt häneen vai itseeni?!
Mutta miten pitkään sitä voi toista odottaa?? Vaikka kuinka rakastaisi, vaikka yhdessä olisi miten hyvä olla ja vaikka rakastellessa tuntuisi, että taivas räjähtää... jos kuitenkin itkee illat sitä hirvittävää tuskaa ja yksinäisyyttään sekä suunnatonta epäreiluuden tunnetta siitä, kun tämä ihana mies, jonka kanssa kerrankin saan kokea jotain käsittämättömän upeaa, on kuitenkin naimisissa toisen kanssa. Tekee reissuja toisen kanssa, viettää lomat toisen kanssa, jakaa arjen toisen kanssa, nukahtaa iltaisin toisen viereen, herää aamulla toisen vierestä... Vaikka sitä kuulisikin häneltä, että rakastaa, niin ei se vaan enää jaksaa valaista mun päivääni.
Kuulostaa siltä, että mies vetkuttelee niin kauan, että sinä teet päätöksen. Hän on varmaan jo päättänyt lopettaa suhteen, mutta odottaa, että sinä päätät sen. Silloin hänen ei tarvitse ottaa mistään vastuuta. Pelkää varmasti reaktioitasi ja sitä, että mahdollisesti otat yhteyttä hänen vaimoonsa. Kun päätät suhteen, niin mies varmasti tulee vannomaan sinulle ikuista rakkautta. Sillä varmistetaan se, että et ala hankalaksi ja häiriköimään. Sen verran tuo mieskin varmaan tajuaa, että äkillinen tai riitaisa loppu on hänelle iso riski.
Minä taas en usko, että hän tulee suhdetta lopettamaan, koska hän on siitä kerran jo yrittänyt irrottautua, mutta halusi itse palata takaisin, kun huomasi tunteidensa vain vahvistuvan minua kohtaan lyhyen eromme aikana. Hänen ei tarvitse pelätä sitä, että olisin yhteydessä vaimonsa, koska a) vaimo tietää meistä, b) en ollut silloinkaan yhteydessä vaimoonsa, kun hän viimeeksi päätti suhteemme. Siksi olenkin hämmentynyt, että mitä ihmettä mies oikein meinaa??
No, sain häneltä tänään taas pitkän viestin, jossa kertoi olevansa todella pahoillaan, että on loukannut minua ja että ei koskaan enää aio eikä halua minua loukata. Että haluaa oppia tuntemaan minua paremmin ja rakentaa yhteistä elämää. Noinkohan, vai onko tämä häneltä vain kauniita sanoja, joilla lepytellä minua? Miksi en pysty enää luottamaan??
Itsehän jokainen sen määrittelee, miten kauan "voi odottaa". Ja odottaa... mitä?
Jos varattu osapuoli lupailee eroavansa puolisostaan, muttei sitä tee, kannattaa ottaa järjen rippeet "käteen" ja miettiä, miksei mitään tapahdu?! Maailma on väärällään näitä tyhjän lupaajia, joilla joko ei ole pienintäkään aikomusta erota = vedättäjiä tai jolta puuttuu siihen rohkeus = pelkureita.
Jos varattu osapuoli ei mitään lupaa, niin eipä siinä sitten auta odottelutkaan. Eikös se ole harvinaisen selvä seikka: varattu haluaa pitää nykyisen "näkyvän" elämänsä sekä salaisuutensa ..? Turhaa kärvistellä, jos tilanne on tuo: joko hyväksyt sen, että toinen jatkaa yhteiseloa puolisonsa kanssa ja jakaa kanssasi vain salaiset hetket - tai sitten jatkat matkaasi ilman tätä ihmistä.
Surullista luettavaa sun kertomuksesi. Mutta en tajua, miten alunperinkään luotit naimisissa olevaan mieheen? Itse erosin pitkästä liitosta, kun retkahdin täysillä ukkomieheen. Tosin liittomme oli voinut huonosti viimeiset viisi vuotta. Ukkomieheen ihastuminen antoi minulle rohkeutta lähteä elämään lapsien kanssa omaa elämää. Yhtään päivää en ole päätöstäni katunut. Sua taitaa kuitenkin kaduttaa, että uskoit miehen puheita huonosta liitosta? Jätit hyvän elämän ihan noin vain?
Mulle ei luvattu mitään. Mitään en vaatinut, enkä tule jatkossakaan vaatimaan. Miten sä voisit luottaa yhtään mieheen, joka pettää vaimoaan sun kanssa? Mä en voisi. En pystyisi elämään pelossa, milloin minä olen se, jota petetään. Karman laki maailmassa tietenkin vallitsee. Ja olen aivan varma, että jos löydän oikeasti vapaan miehen rinnalleni, joudun petetyksi.
Samaa mieltä kanssasi. Ihmettelen vaan aikuisten ihmisten sinisilmäisyyttä. Etenkin naisten.
En kadu, että jätin aviomieheni. Tavattuani ja rakastuttuani tähän toiseen mieheen, tajusin, etten ollut ollut onnellinen enää aikoihin. Hänen kanssaan löysimme yhdessä jotain, jota kumpikin olimme aina kaivanneet. Luotan, tai ainakin luotin, häneen siksi, että hän on ollut hyvin vakuuttava kaiken aikaa ja tehnyt paljon asioita sen eteen, että me olisimme joskus oikeasti pari. Hän on kertonut meistä vaimolleen ja lapsilleen, hän on esitellyt minua ystävilleen ja perheelleen, emme ole oikeastaan koskaan tavanneet salaa vaan ihan julkisesti olemme kulkeneet ympäriinsä. Olemme käyneet katsomassa yhdessä asuntoja, hän on tavannut useasti lapsiani. Hän on oikeastaan tehnyt kaiken muun siihen suuntaan, että olisi kanssani tosissaan haluamassa parisuhdetta, paitsi laittanut eroa vireille ja hakenut omaa asuntoa. Joo, tiedän, että ne ovat ne merkittävimmät asiat ja siksi luottamukseni onkin alkanut pahasti murentua. Mutta sanottakoon näin, että minä en usko karman lakiin enkä siihen, ettei pettävään mieheen voisi luottaa. Joskus asiat vaan ovat siinä liitossa niin loppu tai väärin, että haluaa sitä ulos, eikä ole munaa lähteä ennen kuin löytää uuden, mutta se ei pakosti aina tarkoita, että pettäisi sitä uuttakin.
Anyway, yritän vaan ymmärtää tämän miehen aivoituksia, mutta enhän mä niistä pääse selville kuin kysymällä itse kun ylihuomenna taas tavataan!
Minä en usko, että mies on onnellinen liitossaan. Jos olisi, ei hän näkisi noin paljon vaivaa pitääkseen sinut elämässään. Ei hän kertoisi avoimesti teistä vaimolleen ja tapaisi sinua julkisesti, jatkaisi suhdetta vaikka vaimo haluaa tietenkin, että hän katkaisisi kaikki yhteydenpidon sinuun.
Voisiko taustalla olla lasten "kiristämistä" tai että vaimo kiristäisi lapsiin vedoten? Onko mies itse joutunut joskus vedätetyksi vastaavassa tilanteessa? Tai sitten kyse on vain siitä, että hänellä on kuitenkin takanaan pitkä liitto, yleensä kukaan vastuuntuntoinen ihminen ei pysty sellaisesta noin vain lähtemään vaikka kuinka rakastaisi toista ja näkisi elämänsä toisen rinnalla. Se ottaa aina oman aikansa. Jos uskot teidän rakkautenne olevan kestävää, tee päätös luottaa.
Olet ihan itse ansainnut tuskasi, yksinäisyytesi ja epäreiluuden. Etpä ole itsekään reilu ollut. Ota siis vastaan se, mitä olet tilannutkin. Jos mies rakastaisi, niin kyllä hän vaimonsa sinuun vaihtaisi.
Kuuntelin aikani noita kauniita sanoja, kunnes kohtasin jonkun toisen, vapaan miehen. Ja nyt kuuntelen kuinka se sama mies latelee niitä samoja sanoja työkaverilleni, joka ei tiedä suhteestamme. Että sellainen mies on varattu mies.
Mitä hel----ttiä te kakkosnaiset valitatte täällä ja itkette, tiesittehän että mies oli varattu ja kuitenkin ihan itsekkäästi aloititte suhteen hänen kanssaan, ketä te ajattelitte siinä muuta kuin itseänne?
Lopettakaa tuo maukuminen kun itse teitte virheen ja vielä halpamaisen sellaisen.
Voi jumalauta tätä mankumista kun ei avioliitossa oleva mies lähde heti paikalle teidän itsekkäitten pirulaisten mukaan.
Lopettakaa herrajumlala ja katelkaa vapaita miehiä, sellaisiakin on.
Rakastumisenkin kohteen voi VALITA ja kannattaa käyttää parempaa arviointikykyä seuraavalla kerralla, prkle.
Rakkaus ja rakastuminen on niin ihanaa, että siinä ei silloin haittaa sormus sormessa, eikä perhe,,,,,,vaikka kuinka yrittää pyristellä vastaan, niin ei voi.. Kaipuu toista kohtaan voi olla niin valtava, että ihminen tekee käsittämöttömiä tekoja ja voi siirtää vuoria!
Sanon vaan, että ottakaa vastaan rakastumisen tunne, mikään ei ole mitään ilman rakkautta, enkä tarkoita vaan himoa,mutta selväähän on että kun toista rakastaa niin himottaakin ihan valtavasti, koska seksi miehen kanssa joka ei ole sua pettänyt, joka sinua rakastaa ja sinä häntä ,,,oikeesti,,,,ei vaan velvollisuudesta....on niin valtavan hyvää että valitan daamit jos ette ole sitä päässeet kokemaan. On kuin sulaisi yhteen toisen kanssa, se ei ole vaan panemista vaan rakastelua all nigth long. Ah, kaipaan tätä miestä edelleen, ja tiedän 120 prosenttisen varmasti, että hän tulee aina kaipaamaan minua.
Hyvä seksi, myös, voi olla sellainen tekijä joka sitoo sut ikuisesti toiseen, henkisenä kituvana kaipuuna, ja tarvitaan vaan pieni silmäys ja mahdollisuus ja lupa antaa periksi, niin BING,,,,taas nämä kaksi saavat toisensa. Vaikka kuinka vaimo vahtaa ja kyttää, ei auta.
Näin se vaan menee ei voi mitään, olkaa mitä mieltä haluatte.
Tämä niin totta :)
No älkää sitten itkekö ja valittako, horatsut, olkaa aikuisia ja ottakaa vastuu siitä ettette tiedä mitään niin seksuaalisesti nautinnollista kuin naida varatun miehen kanssa.
Vai ei voi mitään, sulla se taitaa olla aikasen huono arviointikyky. Mutta ota vastuu teoistasi, voitkos sen tehdä, älä itsekäs kääpä sitten itke miehen perään kun asiat ei meekään ihan nappiin joka yö ja päivä.
On sinullakin vielä paljon edessäsi ja kokematta, jos kuvittelet, että suurin seksuaalinen nautinto tulee siitä, että on varatun miehen kanssa! Kyllä se tulee siitä, kun kaksi ihmistä todella rakastavat toisiaan ja haluavat olla helliä toisilleen ja että toisella on hyvä olla!
Käytit tuossa samaa ilmaisua jota minä käytin seksitä ja elämästä exaviomiheni kanssa.
"On kuin sulaisi yhteen toisen kanssa, se ei ole vaan panemista vaan rakastelua".
Noin koimme mekin.
Ei ole kumma, että mies itki kun hänelle selvisi kuinka oli pettänyt ja käyttäny t luottamustani hyväkseen.
Tiedän tuon koksa eräs nainen, jonka kanssa vehtasi myös, kertoi miehen tunnustaneen hänelle tuon..
Ykkösöityneen kakkosen ei kannata ollenkaan olla täysin varma miehen tunteista.
Tunteista ei voikaan välttämättä olla varma, mutta sitä ei voi feikata onko miehen kanssa kyse seksistä vai rakastelusta! Se, miksi pettävä mies sitten jatkaa sitä, tai kakkosena oleva nainen, niin harvoin kyse on pelkästään rakastelusta vaan usein myös rakastamisesta.
Kuules itsekäs kääpä,minäpä en itke miesten perään, taitaa ne miehet itkeä minun perään...että näin meillä :)
MIes tuli reissusta. Itse olen ihan rikki, koska olin ajatellut hänen järjestäneen meille yhteistä aikaa matkansa jälkeen, kuten ennenkin, mutta ei. Tiedän, että hänellä on vaativa työ yms. mutta niin on minullakin ja silti järjestän aikaa meille. Viikonloppuna hänellä olisi aikaa, mutta eihän sitä viikonloppuna voi sanoa vaimolle "olevansa työmatkalla". Kyllä, sanon sen ääneen, että olen säälittävä, ettei teidän tarvitse sitä kuuluttaa. Ja olen itse ansainnut tuskani yms. koska olen sekaantunut ukkomieheen. Niinpä! Kysymys, jota itselleni koko ajan esitän on, että milloin ja miten minusta tuli tällainen? Ukkomiehen kakkosnainen? Mitä tapahtui sille vahvalle naiselle, joka olisi sanonut, ettei minua kohdella näin?! Että ansaitsen parempaa. Miksi siinä vaiheessa, kun tajusin, että jään kakkoseksi, eikä mies koskaan tule eroamaan, miksi silloin "oli jo liian myöhäistä"?! Nyt kysyn itseltäni lisäksi, miten ihmeessä pääsen tästä ja hänestä irti? Koska mun on pakko!! Ennen kuin hän rikkoo minut kokonaan. Miten jättää hänet taakseni? Miten lupua kaikista niistä haaveista ja toiveista, joita olen meihin kiinnittänyt? Miten luopua niistä hyvistä hetkistä, joita meillä yhdessä on? Pidän siitä, minkälainen olen hänen kanssaan. Mutta vihaan sitä, minkälainen olen silloin kun olemme erossa, silloin kun hän on perheensä kanssa. En tunnista enää itseäni.
Puhuimme tänään lyhyesti puhelimessa. Hän sanoi kyllä haluavansa tavata vaikka ei tällä viikolla töiden takia ehtinytkään järjestää meille aikaa. Näen, että hän on aivan hukassa itsensä kanssa. Hän ei yhtään tiedä, missä on, mitä hän haluaa ja mitä hän uskaltaa asioille elämässään tehdä. Ja minun pitäisi tämän kaiken keskellä, tämän kaiken jälkeen jaksaa. Vaikka rakastan häntä, minun pitäisi jaksaa ja pystyä repäisemään itseni irti. Minun pitäisi voida katsoa silmiin miestä, jota rakastan enemmän kuin ketään koskaan ja sanoa, että ei enää näin. Miten ihmeessä mä pystyn siihen? En pysty vihaamaan häntä, minulla ei ole syytä. Olen pettynyt, ja loukkaantunut ja turhautunut, mutta en vihaa häntä. Minulla ei ole oikeutta odottaa häneltä siirtoja, ei oikeutta vaatia häntä tekemään päätöstä. Minun pitää tehdä se, mutta miten?!?
Miten hirveän tuskaista huomata, että jollakulla on minuun näin vahva vaikutus. Ja että se joku yhtäältä on mielettömän rakastettava ja toisaalta se sama ihminen on rikkonut minut aivan täysin. Hän on rikkonut luottamukseni, itsetuntoni ja horjuttanut uskoani siihen, että minä osaan ja pystyn. Siinäkö avain irrottautumiseen??
Kuulostaa todella raskaalta tilanteelta. Voisin ajatella tuosta kahtaa asiaa: joko mies todella rakastaa sinua ja hänen on vain vaikea lähteä pitkästä liitosta, tai sitten hän on äärettömän taitava manipuloimaan. Taitava puhuja, joka on valmis tekemään kaikkensa saadakseen pidettyä sekä sinut että vaimonsa. Onhan hän onnistunut jotenkin pitämään myös vaimonsa edelleen vaikka vaimo tietää hänen pitkästä rinnakkaissuhteestaan. Ja jos näin on, ja lähdet tuosta, hän joko yrittää kaikin keinoin pitää sinut, vakuuttelee kuut taivaalta ettet lähtisi... tai sitten hän etsii uuden "hyppyytettävän".
Mä olin aikanaan ukkomiehen kakkonen pari vuotta. Totesimme toisillemme muutaman kuukauden tapailun jälkeen, että olemme löytäneet toisistamme sen ihmisen, jonka kanssa haluaa viettää loppuelämänsä. Mä jätin aviomieheni, koska tuo ukkomies oli todella kaikkea sitä, mitä olin aina parisuhteessani kaivannut ne asiat, jotka minulla aviomiehenikin kanssa oli. Uskoin meihin täydestä sydämestäni, ja uskoin myös tämän miehen pitävän "osansa sopimuksesta".
Mutta hänpä osoittautui varsinaiseksi "luikeroksi". Sain kuulla syyn jos toisenkin siihen, miksei hän juuri nyt voinut erota. Aluksi hän oli hyvin vakuuttava ja uskoinkin hänen syynsä. Ne tuntuivat järkeviltä ja vastuuntuntoisilta. Kun aikaa vain kului ja syitä tuli aina vain uusia ja uusia, aloin luonnollisesti epäillä hänen motiivejaan. Olin niin rakastunut, etten halunnut nähdä sitä. En halunnut myöskään kuunnella ystäviäni, jotka yrittivät kertoa minulle, miten mies vain käyttää minua oman itsetuntonsa kohottamiseen ja seksuaalisen aktiivisuutensa kohteena. Enkä minä hänetä niiden syiden vuoksi lopulta jättänytkään vaan siksi, että aloin vaan yksinkertaisesti itse voimaan niin pahoin. Kyselin pitkään itseltäni, että miten pääsen irti, mutta kun kiintiö tuli täyteen, se tuli täyteen. Minä vaan sanoin hänelle, etten halua enää tätä!
Mä en edes perustellut hänelle. MUlla ei tietenkään ollut pokkaa sanoa kasvotusten vaan lopetin suhteemme puhelimessa. Tiesin, että jos yrittäisin sitä kasvotusten, mies alkaisi käyttää "tehokeinojaan" minuun. Itselleni perustelin ennen puhelua, että haluan miehen, jolle voin soittaa silloin kun haluan, jonka kanssa voin tavata avoimesti silloin kun haluamme, miehen jonka kanssa seurustelu ei syö itsetuntoani, moraaliani ja joka ei nöyryytä minua. Sitten vaan sanoin hänelle, etten haluaa enää tavata. En pystynyt enempään.
Mies soitteli muutaman kerran perään ja lähetti muutamia viestejä. En vastannut mihinkään. Sydämeni oli palasina, kuten itsekin kokonaan. Mutta ehkä kolmen kuukauden kuluttua alkoi helpottaa. Huomasin, etten enää itke häntä joka päivä, ja aloin nähdä selvemmin sen, mistä ystäväni olivat minulle puhuneet jo pitkään. Ehkä ylläpidin mielikuvaa, jota ei ollut ollut enää aikoihin, ehkä ei koskaan.
Kerrohan miksi sinun pitäisi voida katsoa miestä silmiin ja sanoa "ei enää näin"? Tämän olet asettanut itse itsellesi ehdoksi (jotta et sitten pystyisi eroamaan..). Minä suosittelen, ettet ota mieheen yhteyttä. Et vastaa hänen puheluihinsa, et viesteihin. VAIN siten voit osoittaa oman tahtosi eikä hän voi kitistä vastaan. Olette olleet salasuhteessa vain vuoden. Vuosi on lyhyt aika ja suhteenne on salainen. Et ole mitään velkaa miehelle etkä velvollinen selittelemään.
Ihan aikuisten oikeasti myös: mies ei aio erota. Hän olisi jo sen tehnyt. Kunhan vedättää sinua.
Kyllä, ajattelen näin, mutta ei se ole sinänsä ehto vaan kertoo siitä, minkälainen suhteemme kuitenkin on. Kyse on kuitenkin huomattavasti enemmästä kuin salasuhteesta (joka sekään ei ole aina ollut salainen vaan vasta nyt "toisella kierroksella). Rakastamme toisiamme ja olemme kokeneet ja jakaneet ihan valtavasti tämän reilun vuoden aikana. Siksi, vaikka olenkin väsynyt tähän, ja pelkään todellakin, ettei mies koskaan tule eroamaan, niin en vain pysty kylmästi jttämään häntä, ilman mitään. Ensinnäkin, se ei ole minun tapani toimia ja toisekseen, mies ja suhteemme ansaitsee enemmän.
En oikeasti tiiedä, mitä teen, miten ja milloin, mutta sen tiedän, että olen aivan mielettömän ahdistunut enkä jaksa näin enää kauaa. Olen yrittänyt puhua tästä tilanteesta ja tunteistani tälle miehelle. Toisina päivinä hän osaa asettua asemaani erittäin hyvin, toisina päivinä hän on itsekin todella ahdistunut. Mutta kun eilenkin sanoin hänelle, että pitäisikö tämä juttu laittaa holdiin siksi aikaa, että hän saa vähän jäsennettyä ajatuksiaan, niin tottakai hän sanoi, että ei.
Tee sinä se päätös,laita holdiin niinkuin jo olit ajatellut. Mies tulee sinun luoksesi jos sinua rakastaa koko sydämestään. Aikaa voi siihen mennä mutta takaisin tulee. Ja jos ei tule ei ollut sen arvoista ja kipeää tekee mutta siitä toipuu. Tsemppiä!
Järki puhuu tämän puolesta, kuten oma jaksaminenkin; tunteet vielä hieman laittavat vastaan. Mutta tähän se vääjäämättömästi menee, sen osaan jo sanoa. Kiitos tuestasi.
Kerronpa lyhyesti oman tarinani. Kun olin hyvin nuori ja kokematon, niin rakastuin syvästi erääseen itseäni vanhempaan ukkomiehen ja uskoakseni hänkin minuun. Suhdehan siitä tietysti syntyi ja vähitellen alkoi puheet yhteisestä tulevaisuudesta ja mitä sitten "jonain" päivänä tehtäisiin. Sitten kuitenkin alkoi viivyttely ja erilaiset tekosyyt, miksi juuri nyt ei voi erota. Lopun varmaan arvaatkin, suhde päättyi omaan mahdottomuuteensa. Olin täysin rikki ja sairastuin masennukseen. Ja lopullisena niittinä oli se, että ukkomiehelle oli muutama kuukausi meidän eroamisen jälkeen ilmaantunut uusi kakkonen. Ja hetken päästä tämä kakkonen olikin raskaana ja ukkomiehelle tuli ero.
Tiedän tehneeni väärin ukkomiehen vaimoa kohtaan ja kadun syvästi. Olin nuori ja helposti huijattavissa ja arvot hukassa. Omalta kannaltani pahinta oli se, että tuollaisessa suhteessa hukkaa itsensä täysin. Jonain päivänä huomaa muuttuneensa varjoksi, jolla ei ole enää omaa tahtoa tai persoonallisuutta. Se on pelottavaa. Eikä tuollainen suhde ole rakkautta. Se on hyväksikäyttöä. Jos joku sinua todella rakastaa, niin hän ei kohtele sinua noin huonosti ja pidä roikkumassa toivottamassa suhteessa. Loppujen lopuksi tajusin itsekin totuuden; en vaan ollut tarpeeksi tärkeä, että ukkomies olisi halunnut erota vuokseni. Sen haluan sinulle sanoa, että ei kukaan ole niin tärkeä, että hänen takiaan kannattaisi kärsiä noin syvästi ja hukata itsensä.
Olet oikeassa. Mutta kun on jo tuuossa pisteessä, että "on hukannut itsensä", niin sieltä kuopasta on todella vaikeaa vetää itseään ylös. Olen aina ollut vahva, ja pärjännyt itsekseni. Olen tiennyt mitä haluan enkä ole koskaan myöntänyt kenellekään tarvitsevani ketään. Kunnes sanoin sen tälle ukkomiehelle. Ja sitten aloin uskoa siihen itsekin, että tarvitsen häntä.
Tuosta, mitä kirjoitit siitä, että miehellä oli kohta sinun jälkeesi uusi kakkonen, joka tuli raskaaksi ja mies erosi vaimostaan tämän vuoksi... Meidän tarinamme meni niin, että minä tulin raskaaksi (kyllä ehkäisystä huuolimatta, joten turha arvostella tai syytellä) ja jouduin käymään läpi raskauden keskeytyksen. Sen vuoksi olen vielä enemmän rikki tästä kaikesta ja uskon tarvitsevani tuota miestä. Ehkä siksi uskon tuon miehen myös oikeasti rakastavan minua, koska hän oli mukanani keskeytyksessä ja on tukenut minua sen jälkeen todella paljon. Mutta hänen motiiveistaan en todellakaan ole enää varma...
Tiedän, ukkomiehestä irrottautuminen on vaikeaa. Varsinkin kun ei enää tiedä itsekään kuka on. Mullakin taisi siinä mennä pari vuotta kipuillessa. Löysin kuitenkin vuoden päästä uuden miehen ja vapaa sellaisen. Silloin viimeistään tajusin, että ei tuollainen salainen elämä ole minkään arvoista. Siinä vaan tuhoaa itsensä, kun ei voi avoimesti olla rakkaansa kanssa.
Varmasti tuo raskauden keskeytys oli sinulle tuskallinen paikka, joten pyydän jo anteeksi etukäteen sitä mitä sanon. Minusta tuo raskauden keskeytys kuvaa juuri sitä, että ukkomies välittää enemmän itsestään ja perheestään kuin sinusta. Kun toinen nainen tulee raskaaksi, niin se on iso riski ukkomiehelle ja kiinnijäämiselle. Parasta ukkomiehen kannalta on suostutella toinen nainen keskeytykseen ja menemällä mukaan on paras varmistus, että niin todella tapahtuu. Samoin tukeminen on samalla myös varmistus siitä, että pysyt hiljaa asiasta. Varmasti hän on myös tuntenut surua ja sääliä, mutta pohjimmaisena syynä on juurikin hänen oma asemansa ja pelko sen menettämisestä. Ikävä kyllä ukkomiehen motiivit voivat olla hyvinkin itsekkäitä ja kylmiä. Pystyyhän ukkomies ihan kylmän viileästi valehtelemaan ja pettämään vaimoaankin. Miksei sitten voisi tehdä samaa sinulle.
Itse asiassa silloin kun tulin raskaaksi vaimo tiesi meistä ja tiesi myös raskaudesta. Ja keskeytyksen jälkeen suhteemme alkoi lähentyä ja syventyä tavalla, jolla se ei ollut aiemmin mennyt. Siksi olenkin jotenkin nyt nin hämmentynyt.
noin ajattelee myös ykkönen joka on saanut tietää kakkosen keskenmenosta, luuli että mies ei lasta halunnut, mies oli niin innoissaan että haki heti raskaustestin ja ekat potkuhousut no tuli kesken ....vaimo uskoi ihan muuta...
ajatuksenjuoksuasi yhtään?? Mihin ihmeeseen tällä pyrit?!
Vinkvink. Kaikenkokeneena :) annan vinkin: kun ei tiedä mitä tekee, ei kannata tehdä yhtään mitään. Mutta jos on ahdistunut suhteen tilasta ja omista tunteista, niin silloin täytyy ottaa välimatkaa ja aikalisää. Miehen tapaaminen, läheisyys sekoittaa tunteitasi. Laita sinä juttunne holdiin. Anna ajan näyttää eroatteko vai ette.
Salasuhteissa on pari hyvin erikoista piirrettä. Esim suhde ei voi odottaa kunnes molemmat ovat vapaita. Ei kestäisi millään olla erossa. Silti toinen tai molemmat ovat hyvin ahdistuneita myös tavattaessa. Tästä seuraa useinkin, että tavattaessa ehditään vain puimaan suhdetta ja välitetään toiselle lisää ahdistusta. Kun niin kovasti akastetaan. Lopulta ollaan syvällä suossa, jossa kumpikaan ei tiedä mitä oikeastaan tavoittelee, vai tavoitteleeko ylipäänsä mitään, vai jotain ihan muuta... Salasuhderakkaus on erilaista kuin vapaa rakkaus. Paljon vaikeampaa - kuluttaa ihmisen sydäntä, mieltä ja koko olemusta.
Elämä on täynnä valintoja, joskus hyvin vaikeitakin. Kuitenkin on vain valittava, ei siinä muu auta.
Jos se jotain lohduttaa, niin miehiä tulee uusia - vielä rakkaampia ja hyvässä lykyssä voivat olla jo eronneitakin :).
Kakkosena oleminen on raskasta aina, kun vahvat tunteet ovat mukana. Vahvoja tunteita ei yleensä synny ihan nopeasti, eikä yksipuolisesti. Tiedän sen, olen ollut kakkosena jo kohta kaksi vuotta. En koskaan aikonut siihen, kuten ei kai juuri kukaan. Olin sinkku, eronnut jonkin aikaa sitten ja tutustuin työpaikalla todella hurmaavaan mieheen, jonka kanssa klikkasi, henkisellä tasolla, ja myöhemmin myös fyysisellä. Myös hän alkoi puhua aika nopeasti, että on löytänyt minussa jotain sellaista, jota todella kaipaa, eikä tarkoita seksiä tai fyysistä vetovoimaa. Hän alkoi puhua siitä, miten haluaisi viettäää loppuelämänsä kanssani ja alkoi puhua myös avioerosta. Pitkään pystyin olemaan niin, etten tehnyt mitään siihen suuntaan, että "painostaisin" häntä tms., mutta kun tunteet kasvoivat, tuli lisää toiveita ja aika vaan kului eikä mitään muutosta miehen elämäntilnteessa tapahtunut. Aloin turhautua. Se on kai erittäinkin luonnollista siinä tilanteessa, kun rakastaa toista, kun haluaisi olla rakastamansa ihmisen kanssa, viettää tämän kanssa aikaa, jakaa elämänsä hänen kanssaan. Mutta sen sijaan tietää, että se ihminen jakaa elämänsä oman puolisonsa kanssa, nukkuu hänen vierellään, viettää lomat puolisonsa kanssa jne. Se alkaa raastamaan ja repimään sinua rikki.
Mutta miksi silti olen edelleen siinä suhteessa, vaikka miehellä ei todellakaan ole eroprosessi millään tavalla vireillä, tai edes alkamassa?! Hyvä kysymys. En todellakaan tiedä. Jokainen aamu minun on helpompi olla vaikka nukkumaan mennessä olen hirvittävän ahdistunut. Jokainen aamu annan miehelle ja meille uuden mahdollisuuden vaikka iltaisin olisin valmis repäisemään itseni irti... jos vaan uskaltaisin, pystyisin, haluaisin... Ehkä kyse on kuitenkin eniten siitä, etten kuitenkaan halua. Että pieni toivonkipinä elää edelleen...
Jaan kanssasi täysin tilanteen. Itse olen ollut jo kohta kolme vuotta kakkosena. Aloin oirehtimaan melko pian, meillä oli molemminpuoliset erittäin vahvat tunteet. En kestänyt olla yksin, erossa hänestä. Hänellä alkoi pikku hiljaa tulla itselleenkin huono olo, ei kestänyt katsoa miten kärsin. Hän kun ei saanut irrottauduttua perheestään, lapset ovat hänelle kaikki kaikessa, mikään ei mene heidän yli hän on sanonut.
En tiedä miksi olen vieläkin samassa tilanteessa. Emme vain pysty olemaan erossa toisistamme, myös fyysinen kiihko on jotain käsittämätöntä molemminpuolin. Tämä sattuu, mutta erossa oleminen sattuu vielä enemmän. Siksi olen ajatellut, että jatkan kunnes jotain kenties tapahtuu. En painosta häntä, en oikeastaan koskaan olekaan. Tiedän että hän rakastaa minua, mutta velvollisuudesta haluaa pysyä perheensä luona.
Olen aina ollut hyvin itsenäinen, määrätietoinen, omillani toimeen tuleva. Eronnut, upeat lapset kasvattanut, hyvässä duunissa jne. En koskaan ajatellut olevani kakkonen. Mutten myöskään koskaan ajatellut tai tiennyt että tällaisia tunteita voi kokea.
Raskasta tämä on, mutta helpompaa kun hyväksyy tosiasiat ja näkee koko paketin. En tiedä miten tämä tulee päättymään.
Tämä on kyllä omasta näkökulmastani kovasti mielenkiintoinen pointti, että miksi on niin paljon helpompaa valita tämä toimintatapa kuin repäistä itsensä irti? Olen tullut siihen lopputulokseen, että kyse on kuitenkin viime metreillä omasta halusta.
Tähän mennessä ainakin olen aina toiminut niin, että kun koen hyvin ristiriitaisia tunteita, lopettaako tämä vai luottaako ja jäädäkö vielä, otan kaksi askelta taaksepäin ja päätän yrittää "vielä kerran". Olen kyllä aina ollut päättäväinen ja huonoantamaan periksi tai päästämään irti, mutta tämä on vienyt asian ihan uudelle tasolle. Mutta tosiaan tänään, jo ennen kuin olin lukenut viestisi, olin päättänyt yrittää taas vielä kerran. Antaa miehellle aikaa ja tilaa. Ottaa ne pari askelta taakse päin, keskittyä enemmän omaan työhöni ja hyvinvointiini, sekä tietenkin lapsiini. Yritän löytää taas itseni. Uskon sen johtavan lopulta joko siihen, että löydän ihanan, vapaan miehen, joka uskaltaa oikeasti olla kanssani, tai sitten siihen, että tämä mies huomaa haluavansa olla kanssani. Mutta tämä ahdistus, joka tällä hetkellä on päällä, ei johda mihinkään hyvään!
En minäkään miehen tunteita kyseenalaista. Tiedän hänen rakastavan minua ja koitan häivyttää mielestäni ne pahat äänet jotka kuiskivat manipuloivasta ja hyväksi käyttävästä itsekkäästä petturista. Tunteet eivät ole minulle ongelma. Ongelma on se, että syvästi rakastamani mies on naimisissa toisen naisen kanssa enkä pysty viettämään aikaa rakkaani kanssa niin paljon kuin haluaisin.
Eikös se sun syvästi rakastama miehesi juuri ollut lomalla vaimonsa kanssa? Vaimolle on luultavasti kerrottu, että suhde sinuun on ohi. Aviopari taitaa yrittää rakentaa suhdettaan paremmaksi ja olivat juuri lemmenlomalla tekemässä juuri näin.
Itse asiassa siinä oli käynyt niin, että mies oli sanonut vaimolleen edellisenä iltana, että haluaa ja aikoo lähteä reissuun yksin. Vaimo ei siis ollut mukana. Minullekin hän kertoi tästä vasta eilen palattuaan matkalta. Hän halusi kuulema ottaa etäisyyttä kaikkeen nähdäkseen asioita selkeämmin.
Ehkä kornia sanoa näin... Mutta "mukavaa" lukea hyvin samankaltaisessa tilanteessa itseni kanssa olevan/olevien aivoituksia.
Takana on reilut viisi vuotta salasuhdetta, on ollut alamäkiä ja ylämäkiä, on oltu lopettamassa ja "tulemassa järkiin" - mutta muutaman hiljaisemman päivän jälleen yhteydenpito jatkuu entisellä intensiteetillä. Tapaaminen ei ole mahdollista kovin usein, vaikka päivittäin yhteyttä pidämmekin ; seksi tuli kuvioon mukaan vasta pitkän tuntemisen jälkeen - no, sanomattakin kai selvää, että taivaallista...
Loppusyksystä käytiin "kehityskeskustelua" - mies totesi, että saisin varmasti jotain paljon parempaa kuin hän... Kun hän ei lupaile äkillistä avioeroa tms ruusuista tulevaisuutta. Lapset painavat vaakakupissa hänelläkin eikä kotielämä vaimon kanssa ole mitenkään kamalaa, vaan turvallista ja tuttua perusarkea. Pitkän pohdinnan jälkeen puin omat ajatukseni ääneen näin: ennemmin otan sen, mitä hänen asettamissaan rajoissa on saatavissa kuin elän ilman häntä. Olen itse eronnut yh ja lapset menevät kaiken muun edelle myös omassa elämässäni - mutta tämä mies tekee hyvästä elämästä vielä vähän parempaa.
Kuulostaa hullulta ja sääilltävältä, eikö vaan..? Voisi epäillä, etten ole koskaan kunnon parisuhteessa ollutkaan, mutta kyllä minä olin hyvinkin onnellinen lasteni isän kanssa aikoinaan. Erilaiset luonteet vain saivat meidät lopulta huomaamaan, ettei meitä ole tarkoitettu parisuhteeseen, vaan ennemmin kavereiksi.
Itse asiassa se ei kuulosta lainkaan hullulta eikä säälittävältä. Ehkä hivenen pelottavalta kyllä, sillä minun on jotenkin kauhean helppo nähdä itseni tuossa tilanteessa. Koen juurikin niin, että "ennemmin otan sen, mitä hänen asettamissaan rajoissa on saatavissa kuin elän ilman häntä". Hän on äärettömän hyvä mies, meidän on hyvä olla yhdessä ja pidän itsestäni sellaisena kun olen hänen seurassaan. Sen voisi kuvata ehkä parhaiten sanomalla: hän rakastaa ja hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Ja se on tärkeää!
Näilllä mennään, ainakin toistaiseksi.
voimavaraton, puukottajia täällä riittä murta olet vahva älä niistä välitä. Ota etäisyyttä ja keskity nyt itseesi, helli itseäsi olet arvokas. Lapset tarvitsevat sinua enemmän kuin tuo mies, hän on energiasyöppö.
Asioilla on tapana järjestyä itsestään aina ei tarvitse yrittää edes vaikuttaa lopputulokseen luotetaan kohtaloon.
Kiitos. Tuo energiasyöppö on kyllä tällä hetkellä aivan oikea sana kuvaamaan tilannetta. Mietin juuri, että meillä molemmilla taitaa olla tällä hetkellä ihan hirveän iso ahdistus siitä, että kumpikin elää jatkuvassa pelossa sen suhteen, että toinen lopettaa suhteemme ihan yllättäen. Miten siis luoda sellainen tilanne, ettei kummankaan tarvitsisi pelätä tuota? Koska jos se ei onnistu, niin suhdetta ei tässä tilanteessa ole mitään mieltä jatkaa.
Jos molemmat pelkää toisen lopettavan suhteen ihan yllättäen, olette luomassa itsellenne riippuvuussuhdetta (tai luoneet sen jo). Mies on energiasyöppö kuten tuossa jo sanottiinkin.
Miksi naiset elävät aina miesten ehdoilla? Niin liitossa kuin salasuhteessakin.
Hyvä kysymys. Rakkaus ja se että on hyvä olla ovat aika isoja asioita. Tosin petetyllä vaimolla ei taatusti ole hyvä olla, eikä myöskään kakkosella, siis jatkuvasti. Mutta kun hyvät hetket ovat todella hyviä, ne auttavat jaksamaan aika paljon. Ja sitten kai se usko siihen, että "kyllä tämä vielä tästä..."
Toi on tosi hyvä pointti. Sitä olen itsessänikin miettinyt jo jonkin aikaa, että "milloin minusta tuli tällainen"? Enkä tarkoita nyt mitään ukkomiehen kakkosnaista vaan juurikin sitä, että joku ihminen vaikuttaa minuun näin vahvasti, että pelkään niin käsittämättömän paljon hänen lopettavan suhteemme?!
En ole koskaan ennen tuntenut näin. Mutta oliko aiemmin sitten kyse siitä, etten ole koskaan rakastanut ketään näin paljon, että hänen menettämisensä sattuisi niin kovasti? Ja tietenkin kyse on siitä, että hän on naimisissa. Se ei vaikuta tunteisiin välillämme, mutta se voimistaa kuitenkin pelkojani. Varsinkin, kun mies kerran jo lopetti suhteemme aivan yks kaks. Siksi minun on niin helppo ymmärtää, miltä ap:sta tuntuu.
Minä odotin lähes kolme vuotta. Myönnän, että välillä yritin uhkailla ja kiristää, mutta vain sitä päätöksentekoa. Kun mies lopulta kertoi vaimolleen meistä, oli aivan järkyttävää se, että mies samalla heitti minut pois kuin rukkasen. Ei selitellyt, ei edes suostunut tapaamaan ja keskutelemaan asiasta kasvotusten. Soitti puhelimella ja lähetti perään tekstarin, jossa pyysi anteeksi. Minä olin silti hänen kanssaan lähes kolme vuotta ja uskoin kaikki vakuutukset rakkaudesta!!!!! Miksi en olisi uskonut? En ymmärrä ihmisiä, jotka voivat tehdä noin. Vakuuttaa rakkautta ja lupailla vaikka mitä. Ja sitten ei edes vaivauduta kasvotusten puhumaan. Laitoin vaimolle viestiä siit kaikesta mitä mies oli minulle sanonut, sillä minusta hänellä oli oikeus tietää jos mies oli pitänyt samaa peliä hänen kanssaan. Ja mies vaikutti niin kunnolliselta ja hyvältä ihmiseltä, että en voi vieläkään tajuta. Tuntui kuin minulta olisi revitty sydän rinnasta. En tajua vaimoa joka yhä jatkaa sellaisen huijarin kanssa, mutta en tajua sitä miestä. Mitä hel...ttiä hänen päässään oikein liikkui? Ihan sairasta.
Tuollaisia ne varatut miehet ovat, jotka toisten naisten kanssa säätävät. Oikeasti ei välitetä paskaakaan toisesta naisesta, vaan puhutaan vaan sitä mitä toinen nainen haluaa kuulla. Niiden päässä ei liiku mikään muu kuin paneminen. Ja kun valinnan paikka tulee, niin kukas se valitaan. Tietysti se vaimo, joka katsoo sormiensa läpi miehen naisten perässä juoksemista. Ei ikinä enää.
Ihan normaalia toimintaa. Etkö yhtään ihmettele miksi uskoit varastettuun rakkauteen? Miksi luulit miehen jättävän vaimonsa, vieläpä kolmen vuoden suhteenne jälkeen? Miksi et ajattele miehen olevan kunnollinen ja hyvä, koska hän jäi vaimonsa luo? Mitä ihmeen selityksiä ja keskustelua kaipaat?
Kyllä kai jokainen haluaisi tietää, MIKSI mies toimi niin kuin toimi!
Kun itse olin vastaavassa tilanteessa, siis hyvin ristiriitaisten tunteiden vallassa, otin itselleni "parin päivän aikalisän". Kun lapseni olivat isällään, vietin viikonlopun ihan itsekseni. En ollut yhteyessä ystäviini enkä ukkomieheen, jota tapailin. Tein asioita, joista nautin ja annoin tunteilleni aikaa ja tilaa tulla ja tuntua. Löysin jotenkin sisäisen rauhan ja sitä kautta sen mitä suhteeltani haluan.
Joku yllä kirjoittikin, että päätti ennemmin ottaa sen mitä mies voi tarjota kuin elää ilman häntä. Tähän tulokseen minäkin tulin ja tuumaustaukoni jälkeen on kulunut yhdessä (kakkosena ollessa) jo vuoden verran. Tuntuu, että meidän on koko ajan parmpi yhdessä. Ja nyt, ensimmäisen kerran parivuotisen suhteemme aikana, mies puhuu tosissaan eroaikeistaan. Siis niin, että uskon hänen oikeasti tarkoittavan sitä.
Anna siis miehelle aikaa ja tilaa, ota sitä myös itsellesi. Minusta ei kannata heittää hyvää suhdetta menemään vain siksi, ettei toinen ole vieläkään eronnut, sillä joillakin se vaan ottaa aikaa. Jos uskot rakkauteenne, jos sinun on oikeasti hyvä olla hänen kanssaan ja hän saa elämäsi tuntumaan paremmalta, niin pidä hänet siinä ja tee elämästäsi niissä olosuhteissa paras mahdollinen!
Suhde voi ja usein ónkin hyvä vain siksi, että se on salasuhde. Oma ylpeys ei kestäisi olla miehen kanssa, joka on miettinyt vuosia "ollako vai eikö olla" kanssani.
Mutta kun tuossa ei ole kyse pelkästään siitä "ollako vai eikö olla minun kanssani". Vaan myös siitä, "jatkaako avioliittoa", "pystyäkö rikkomaan oma perhe", "pystyäkö olemaan erossa omista lapsistaan", "uskaltaako hypätä uuteen ja tuntemattomaan"??
Mikään näissä tlanteissa ei ole mustavalkoista
Hmm... vinkkiviisi, kirjoituksessasi on samoja ajatuksia, joita itsekin pyörittelen. Olen pyöritellyt jo pidemmän aikaa. Mutta kun asioilla on aina kaksi puolta. Ja toisena päivänä olen vahvemmin tuon kannalla, toisena taas tämä tuntuu liian raastavalta ja haluan irti. Kaikki voi muuttua hetkessä äärilaidasta toiseen myös yhden puhelun aikana, jonka käymme. Mietin koko ajan hänen kanssaan keskustellessani, mitä hän jollain asialla tarkoittaa, mitä hän yrittää sanoa, mitä hän jättää sanomatta?
Äsken puhuimme taas puhelimessa, kolmannen kerran tänään! Mun oli hyvä mieli, varma, tasapainoinen. Olin juuri ajatellut, että pystyn olemaan itsellinen, pystyn nauttimaan hänestä ja suhteestaan niillä "ehdoilla", jotka sitä tällä hetkellä jäsentävät. Kunnes hän alkoi miettiä, milloin seuraavaksi voimme tavata ja hän puhui ääneen siitä, millaisia työvuoroja hänen vaimonsa minäkin päivänä tekee. Se iski taas syvälle sydämeeni; sekä miten paljon tällä satutamme vaimoa, etenkin hän, kun suunnittelee tapaamisemme noin. Ja toisaalta myös se, että olen todellakin se kakkonen, jota tavataan silloin kun vaimo ei ole kotona, tai kun edellisestä "yön yli työmenosta" on riittävästi aikaa, jotta se menisi taas vaimolta läpi. Ja lapsiltaan, jotka ovat myös alkaneet epäillä isäänsä ihan hirveästi. Hehän tietävät myös, että meillä on ollut suhde. Lapsilleen mies vakuuttaa nyt, että suhde on ohi, ettei satuttaisi heitä enää enempää, mutta mä näen jo ihan hänen kertomansa perusteella, miten paha hänen lastensakin on olla.
Tällä hetkellä mietin lopettamista niin monien ihmisten takia; eniten hänen lastensa, mutta myös vaimon ja itseni. Enkä niinkään siksi, ettei hän voi olla minulle mitä haluaisin, antaa minulle parisuhdetta, vaan siksi, että olen nyt alkanut kyseenalaistaa sen haluaisinko edes enää parisuhdetta hänen kanssaan? Joskus olin siitä täysin varma, mutta en enää. Ja jos en halua parisuhdetta hänen kanssaan, miksi ylläpitäisin suhdetta, joka kyllä tekee minut onnelliseksi niinä hetkinä, jotka vietämme yhdessä, mutta muun ajan se rikkoo minua. Ja se rikkoo myös häntä ja hänen perhettään. Jos lopetan suhteen, kenen vuoksi sen eniten tekisin?
Ja sitten taas toisena hetkenä haluan ainakin toistaiseksi vielä nauttia siitä kaikesta hyvästä mitä meillä on.
Olen niin samassa tilanteessa. Mietin juuri samoja asioita, ja elämä on välillä hyvin raskasta. Kysyt kenen vuoksi lopettaisit suhteen eniten? Tuo on niin vaikea kysymys. Jos rakastat häntä ja sinä päätät lopettaa suhteen, saatat menettää elämäsi rakkauden, jos hän ei tulekaan takaisin. Voit toki löytää uuden, mutta ei siitä tietysti ole varmuutta. Jos jatkat, sinun täytyy hyväksyä tosiasiat ja elää tavallaa päivä kerrallaan, ellette pysty toisillenne jotenkin vakuuttamaan että kumpikaan ei tilanteesta huolimatta katoa toisen elämästä. Mutta kuten koet jo, tuollainen elämä on kuitenkin raskasta sinulle ja varmasti myös miehelle.
Lapsia pitää varjella kaikin keinoin eikä sekottaa heitä aikuisten ihmissuhdekiemuroihin. Heidän etu kuitenkin on myös että vanhemmat ovat onnellisia ja tasapainoisia. Mutta tuntuu myös jotenkin väärältä, että vanhemman onni tulisi kieltää lapsen takia. Eihän vanhemmuus katoa vaikka erotaan. Mutta toisaalta olen myös sitä mieltä että lapselle vanhempien ero on kuitenkin iso stressitekijiä, josta lapset selviävät eri tavalla.
Tulee olo, että on rakastunut väärään ihmiseen, tai väärään aikaan. Mutta rakkautta ei kuitenkaan haluaisi menettää tai luopua siitä.
En tiedä auttaako kysymys, mitä haluat elämältäsi eniten kysymys mitään? Mitä toivot elämältäsi ja miten pääset sitä kohden parhaiten. Rakkaudessa on vahvat tunteet ja niillä on valtavasti voimaa meissä.
Puhuttiin tästä itse asiassa juuri noilla sanoilla, että teimme nyt tietoisen päätöksen ja lupauksen siitä, että aiomme olla täsä suhteessa. Että kummankaan meidän ei tarvitse pelätä, että toinen yhtäkkiä ykskaks lähtisi ja lopettaisi suhteen. Päätimme, että olemme tässä, jatkamme näin. Rakastamme toisiamme ja emme pysty emmekä halua olla erossa toisistamme. Sitä emme voi vielä tietää, mihin tämä lopulta johtaa, mutta meillä molemmilla on halu rakentaa yhteistä tarinaa ja yhteistä polkua. Yhdessä mennään eteenpäin, vaikkakin hän on edelleen tahollaan naimisissa, mutta nyt voimme luottaa siihen, että kumpikaan meistä ei ole lähdössä minnekään.
"Tällä hetkellä mietin lopettamista....; eniten hänen lastensa, mutta myös vaimon ja itseni."
Etkö todella ajattele omia lapsiasi yhtään? Millaisen mallin parisuhteista, sitoutumisesta, rehellisyydestä annat heille oman toimintasi kautta?
Yritäs nyt kasvaa aikuiseksi, nainen.
Omat lapseni ovat minulle tärkeintä maailmassa! En koe edes tarvetta korostaa sitä täällä. He ovat vielä pieniä, heidän ei kuulukaan tietää näistä kuvioista mitään. Ne ovat aikuisten asioita. Heillä on riittävästi siinä, että heidän vanhempansa ovat eronneet ja he totuttelevat uusiin hoitopaikkoihin ja koteihin. Minun, ja heidän isänsä, tehtävä on saada heidät kaikesta huolimatta tuntemaan olonsa turvalliseksi ja että perusluottamus ja -turvallisuus säilyy. Mikään ei mene sen edelle, einkä myöskään valinnoillani ja tekemisilläni tämän miehen suhteen vahingoita heitä
He ovat nähneet miehen muutaman kerran, koska hän on halunnut tutustua lapsiini paremmin juuri siksi, että kokee olevansa "jossain vaiheessa" tulossa tärkeäksi osaksi lastenikin elämää. Mutta missään nimessä me emme ole kiirehtineet tämän kanssa ja lapsille hänet on esitelty äidin ystävänä. Lasten seurassa emme hämmennä heitä ja mies on lasteni kanssa hyvin luonteva. Lapseni pitävät hänestä ja puhuvat hänestä, mutta eivät pidä häntä minun seurustelukumppaninani tai mitään.
Joten ei kannata hyökätä päälleni arvostelemalla minua äitinä. Siinä asiassa tiedän kyllä mitä teen.
Kyllä nimenomaan sinua voi arvostella äitinä mitä teet miehen lapsille;
"miten paha hänen lastensakin on olla".
Kyllä pienikin lapsi tajuaa että mikä tuommoinen ystävä on kun käy äidin luona.
Et varmaan tule saamaan miehen lapsilta ikinä hyväksyntää koska he kyllä tajuavat asian joskus että olet tullut äidin ja isän väliin, vaikkakin ja nimenomaan isän luvalla.
Saa siinä isäkin samalla osansa, kysäisepä kestääkö mies se että lapset ilmoittaa etteivät halua olla missään tekemisissä sinun kanssa.
Itse asiassa lapsensa ilmoittivat jo aikanaan, kun mies kertoi, että hänellä on toinen ja he aikovat lasten äidin kanssa erota, että sitten he eivät aio olla ISÄNSÄ kanssa missään tekemisissä. Uhkailivat ja syyttelivät todella rajusti. Ja siksi mies silloin päätyikin siihen ratkaisuun, että lopetti meidän suhteen. Mutta ei sitten pystynytkään, kun tunteet iskivät vastaan ja ahdistus siitä, ettei avioliitto anna sitä, mitä hän haluaa, eikä muutu mihinkään. Toki hän tietää myös sen, ettei hänen vaimonsa tule antamaan suhdettamme hänelle anteeksi. Hän on sanonut minulle lukuisia kertoja, ettei heidän liittonsa siitä muutu, mutta lapset ovat hänelle koko elämä! Tiedän, että hän uhraa vaikka oman elämänsä ja onnellisuutensa lastensa vuoksi, siitä ei ole mitään epäselvyyttä.
Mutta minun lapsiani on tähän turha sekoittaa. He ovat onnellisia ja tasapainoisia.
Sinunkin lapsesi kasvavat. Ja pienetkin lapset ymmärtävät asioita huomattavasti enemmän ja herkemmin kuin rakastuneet itsekeskeiset vanhempansa yleensä haluavat tietää.
Kukaan ei varmaan hylkää lapsiansa jonkun miehen takia, ja järkevät aikuiset pitävät tälläiset suhteet ja asiat omina asioinaan, eikä kailottele niitä lasten kuulleen tai nähden.
Joten aivan turha "haukkua" ketään huonoksi äidiksi tälläisessä tilanteessa.
Ne äidit ketkä kailottavat nämä asiat lastensa kuulleen ovat juuri niitä keskenkasvuosia aikuisia. Ikävä kyllä juuri näitä vaimoja/äitejä saa kuunnella tuttavapiirissä hyvin paljon.
Juuri näin. Lapseni ovat minulle tärkeintä maailmassa, samoin kuin tämän miehen lapset hänelle. En usko, että edes voisin rakastaa miestä, joka olisi vain "karannut" vuokseni ja "jättänyt" perheensä ja lapsensa. Vaikka minua sattuu, ettemme voi olla yhdessä niin paljon kuin toivoisin, ainakaan vielä jakaa elämäämme yhdessä, niin arvostan miehessä todella paljon sitä, miten selvästi hän osoittaa lastensa tärkeyden ja rakkatensa sekäsitoutumisensa omiin lapsiinsa. Minä tai hänen vaimonsa emme ole ykkönen vaan ne lapset.
Ja jos vielä sanon sanasen omista lapsistani suhteessatähän mieheen, niin kotiini en ole miestä lasten läsnäollessa tuonut. Hän on käynyt siellä vain lasteni ollessa isällään. Juuri siksi, ettei tämä todellakaan kuulu heille. Ainakaan vielä. Mies on sanonut minulle, että haluaa tutustua lapsiini sellaisessa aikataulussa kin minulle sopii, miten hyväksi katson. Ja miksikö? Hän sanoi minulle, että haluaa oppia rakastamaan myös minun lapsiani, koska tietää, että minun mukanani tulee "koko paketti". Tähän on vielä todella pitkä matka, jos se tulee koskaan tapahtumaan, mutta lapsille se ei kuulu ja he eivät tästä kärsi. Kun olen heidän kanssaan, olen heille 100-prosenttisesti läsnä.
Älä unta näe, että lapset uskovat palturin "äidin ystävästä". Tai jos uskovatkin jonkin aikaa niin suuttuvat havaitessaan asioiden tosiasiallisen laidan. Sitä he eivät kuitenkaan välttämättä ikinä sinulle kerro.
Kumppaniin sitoudutaan. Ei lapsiin. Vanhemmat ovat lastensa huoltajia. Vastaavat arjen sujumisesta ja toimeentulosta.
Huijaat itseäsi ajattelemalla voivasi olla läsnä 100% lapsillesi. Tuossa tilanteessa siihen ei pysty kukaan. Et myöskään pysty olemaan 100% läsnä ystävillesi tai tuttavillesi, jotka eivät tiedä sinun olevan salasuhteessa. Et pysty olemaan läsnä 100% edes itsellesi, koska ajatuksesi liikkuvat salasuhteessa. Salaaminen syö energiaa aivan valtavasti. Tajuat sen joskus paljon myöhemmin.
Itse asiassa oikeastaan koko lähipiirini (ystävät, vanhemmat, sisarukset) tietävät suhteestani tähän mieheen, olemmehan viettäneet aikaa sekä minun että hänen ystäviensä kanssa, joten minun ei tarvitse salata tätä keneltäkään. Voimavarani onkin osaltaan ollut juuri se, että olen voinut raskaissa paikoissa puhua tästä ystävieni kanssa. Ei minulla ole ollut tarvetta salata tätä, koska mies on alusta asti sanonut minulle, että "saavat he joskus tietää kuitenkin..."
Hei kaikille!
On hyvä muistaa,
että kaikella on aikansa,
että kaikki asiat järjestyvät,
parhainpäin,
kun oikea aika on.
Ihanaa kevään odotusta kaikille :)
niin se menee, elämä kuljettaa, toiset osaavat huovata toiset soutaa mutta kaikkien laivat ovat jossain ajassa perillä on vain hyväksyttävä kohtalon johdatus ja omien valintojen seuraus
Tämä niin totta!!
Ja kohta on kesä :))
Ymmärrän täysin. Olen samassa tilanteessa. Meidän suhteemme on jatkunut "vain" puoli vuotta, mutta sattuu kuitenkin. Koska olen aivan varma siitä ettei tämäkään mies tule eroamaan nykyisestä avovaimostaan, vaikka ei ole siinä suhteessa onnellinen. Ja täällä minä odotan, en yksin vaan kolmen lapsen kanssa, mutta yksin naisena. Ja rakastuneena varattuun mieheen. Olen jo muutaman kerran tämän pistänyt poikki koska en halua olla mikään kakkonen, mutta sitten emme kuitenkaan ole osanneet olla erossa. Mutta olen vain niin varma siitä ettei hän ikinä kuitenkaan löydä voimia tekemään mitään omalle tilanteelleen. Vaikka kuinka olen ilmoittanut tukevani häntä. Vihaan sitä että hän jotenkin olettaa että tulen aina tyytymään tähän toisena naisena olemiseen. Eihän se muuta tee kuin satuta ja tuntuu kauhelta kun tietää että hän viettää arkea ja lähtee matkaan avovaimonsa kanssa. Minunkin voimani ovat loppumassa. Ei sitä ikuisesti jaksa oottaa. Haleja sinulle ja voimia. Minusta tuntuu että naiset ylipäänsä ovat itselleen rehellisempiä ja uskaltavat seurata tunteitaan. Uskaltavat ennen kaikkea tehdä jotain asioille. Miehet ovat näissä asioissa useammin pelkureita. Minäkin erosin koska en halunnut olla epärehellinen lasteni isälle, vaan halusin seurata sydäntäni.
Voimia sinullekin. Olen nyt rauhallisemmin mielin kuin vaikka vielä viikko sitten, mutta en tiedä voinko enää koskaan saavuttaa sitä olotilaa, joka minulla oli joskus, silloin kun vielä täysin luotin ja uskoin siihen, että mies eroaa ja aloitamme yhteisen elämän. En ainakaan ennen kuin mies eroaa... jos eroaa. Mutta juuri tällä hetkellä en siihen edes usko. Lapset pitävät hänet niin tiukasti kiinni "otteessaan".
Toistaiseksi mennään nyt näin, otetaan askel kerrallaan, nautitaan toistemme seurasta. Kun kerran kumpikaan meistä ei halua eikä koe pystyvnsä olemaan erossa toisistamme, niin miksi lopettaisimme tämän?! Varmasti olemme tässä osittain eri lähtökohdista, koska minä olen vapaa ja hän naimisissa, mutta varmaa on se, että meitä yhdistää rakkaus ja vahva yhteenkuuluvuudentunne, joka tulee siitä, miten hyvä ja helppo on olla yhdessä. Kun voimme olla toistemme seurassa tysin oma itsemme.
Toisinaan, kun ahdistus ja turhautuminen iskevät päälle ihan täysillä, koitan selvittää, mikä asia minua ahdistaa eniten. Onko se ajatus siitä, että mies rakastelee myös vaimonsa kanssa? Se, että mies jakaa arkensa vaimonsa kanssa, nukkuu yöt tämän vieressä? Onko se se, että en voi viettää hänen kanssaan niin paljon aikaa kuin haluaisin? Vai se, että rakastan häntä ja kaipaan häntä? Yleensä koskaan en päädy siihen, että ahdistus kumpuaisi hänen ja vaimonsa suhteesta tai tekemisistä, koska vaimo on kuitenkin minulle, etäinen, lähes tuntematon, nainen jonka kanssa olen pari kertaa puhunut. Kyllä ahdistus taitaa tulla ennen kaikkea siitä, että minun on niin hyvä olla hänen kanssaan ja sattuu, kun emme voi olla yhdessä tämän enempää.
Mutta kun en voi sille asialle mitään, niin elän toistaiseksi näin.
"Lapset pitävät hänet niin tiukasti kiinni "otteessaan". "
Ihan oikeasti nainen! MIES ihan itse pitää itsensä tiukasti kiinni liitossaan. Miehetkään eivät voi erota kuin puolisostaan. Erossa ei erota lapsista.
Ahdistuksesi tulee siitä, että kuvitttelet miehestä ja rakkaudesta liikoja. Jos saisitte olla enemmän aikaa yhdessä, suhteenne todennäköisesti hiipuisi ja päättyisi aiemmin. En usko hetkeäkään, että mies alkaisi eron jälkeen viettää aikaansa kanssasi yhtä paljon kuin perheensä kanssa nyt. Häneen iskisi todellisen vapauden kaipuu. Varattujen sivusuhteet ovat mitä suuremmissa määrin tuota kaipuuta vapaudesta. Suhteesta ilman huolia ja murheita.
"Varattujen sivusuhteet ovat mitä suuremmissa määrin tuota kaipuuta vapaudesta. Suhteesta ilman huolia ja murheita"
Totta turiset. Siksi olet saanut miinusta kovasti. Totuus sattuu.
Voivat olla sitä, mutta myös läheisyyden ja hellyyden kaipuuta. Sitä, että toinen näkee sinut siinä, hyväksyy ja rakastaa sellaisena kuin olet.
Ap? Todellako et huomaa miten vastenmielinen valehteleva petturi tuo mies on? Siis kuinka joku voikaan olla noin uppoutunut johonkin unelmaan, ettei näe tosiasioita jotka ovat silmien edessä? En usko hetkeäkään että lapset olisivat miehelle se syy olla eroamatta. Kyllä hänellä on tunteita vaimoaan kohtaan, et vaan kestä myöntää sitä itsellesi. Ja onpa tuo mies tyhmä kun sanoo ettei heidän liittonsa muutu parempaan. No miten helvetissä se voisi muuttuakkaan koska ramppaa luonasi.
Selvästi uskot vain asioita joita haluat uskoa. Et usko tosiasioita vaikka ne sulla on selvästi edessäsi. Luulet että teillä on jotain ainutlaatuista. Joo, todella ainutlaatuista olla siellä varalla kun mies sattuu keksimään sopivan valheen päästäkseen luoksesi. Kuinka ikinä voisit luottaa tuon miehen puheisiin? Mikä ihme sut on saanut luulemaan että mies puhuu totta vain ja ainoastaan sinulle?
Kuinka arvokkaaksi tunnet itsesi kun voit olla tuom miehen kanssa vain valheiden turvin?
Voi sua raukkaa hyväuskoista, olet kyllä uskomattoman typerä..
Etenkin miehet jatkavat usein liittoaan lasten takia, koska pääsevät näin vähemmällä vastuulla heistä. Vaimo kotona häärää kaiken valmiiksi, miehen ei tarvitse kuin olla. Erikoista ei ole sekään, että miehen suhde lapsiinsa toimii lasten äidin kautta ja äidin rinnalla. Ei itsenäisesti isänä. Eron jälkeen isien on monesti luotava lapsiinsa täysin uudenlainen suhde, jossa oikeasti joutuu osallistumaan huolenpitoon lapsesta ja kantamaan vastuun yksin sen ajan kuin lapsi on hänen luonaan.
Jos tässä ap:n tapauksessakin mies eroaisi, niin hänelle jäisi rutkasti vähemmän aikaa ap:lle - mikäli todella pitäisi lapsiaan luonaan sen normaalin eli jokatoinen viikonloppu pe illlasta su iltaan ja yhden illan viikossa. Mikäli ap ja mies viettäisivät aikaa lasten kanssa, niin huomattavasti haastavampaa sekin olisi kuin salatapaamiset ilman lapsia.
Sanot, että voimasi on lopussa, etkä jaksa enää elää kakkosnaisena. Silti tässä ketjussa alempana kirjoitit aikovasi jatkaa. Annat miehen viedä sinua, vaikka vikiset. Mitä peliä se sellainen on? Miksi kohtelet itseäsi huonosti etkä arvosta omaa tahtoasi? Se kääntyy lopulta kuitenkin vain sinua itseäsi vastaan. Kannattaisi herätä.
Minusta fiksuinta tuossa tilanteessa olisi testata rakkaus. Se tapahtuu siten, ettei tavata esim. puoleen vuoteen tai vuoteen. Ei soitella, ei kirjoitella eikä pidetä mitään yhteyksiä. Jos sen jälkeen vielä molemmista tuntuu, että välillänne on rakkautta, niin sitten mies eroaa ja aloitatte suhteen uudelleen, tukevammalta pohjalta. Näin saisit myös itsekunnioituksesi takaisin.
Minusta rakkautta ei testata. Rakkaus tai parisuhde ei ole peli, eikä toisen ihmisen tunteita pidä koskaan testata.
Tunteet eivät ole meille ongelma. Olemme molemmat todenneet jo useaan kertaan, että jos tämä olisi ohimenevää, se olisi jo mennyt ohi. Ja tilanne ja tapahtumat ovat olleet sen verran haasteellisia, että jos tämä mitä meidän välillämme on, ei olisi kantavaa, olisimme luovuttaneet ja lopettaneet jo ajat sitten.
Vaikka voimani tuntuvatkin olevan välillä lopussa, rakkaus vain syvenee, molemmin puolin. Siksi emme kumpikaan halua lopettaa vaan löytää tavan rakentaa asioita eteenpäin.
Ei tuo ehdottamani mikään oikea testi olekaan. Se on olosuhdemuutos omien ja toisen tunteiden selvittämiseksi.
Omista ja toisten kokemuksista tiedän, ettei vuoden mittaisen salasuhteen jatkuvuudesta voi sanoa mitään. Tulevaisuutta ei voi ennustaa. Kaikki mitä rakennatte nyt, perustuu valheelliselle pohjalle. Erittäin hyvin mahdollista, että noin kolmen vuoden päästä huomaatte miten hölmöä on ollut puhua rakkaudesta tuossa tilanteessa ja tuolta pohjalta.
"Tunteet eivät ole meille ongelma"
Miehelle tunteet eivät ole ongelma, sinulle kyllä (kuten itse kirjoitit 1. viestissäsi). Avaa silmäsi. Tottakai mies haluaa jatkaa ja "löytää tavan rakentaa asioita", mutta sinun pitäisi tajuta, ettei kakkossuhteessa ole mitään rakennettavaa. Kaikki vain tapahtuu ja tehdään miehen ehdoilla.
Olen pahoillani puolestasi että olet päätynyt näin vaikeaan tilanteeseen, etkä osaa päästää siitä irti. Melkein jokaisesta viestistäsi voin lukea miten PAHA olla sinulla on ja miten yrität saada salasuhteestasi irti jotain mitä et siitä tule koskaan saamaan. Olet toivottoman rakastunut ja rakkauden kaipuu saa sinut vielä masentumaan! Kuulostat nyt jo huolestuttavan alakuloiselta.
Tosi asiahan on, että salasuhteen toinen osapuoli ei tule koskaan eroamaan vaimostaan. Koska hän edelleen rakastaa vaimoaan. Teidänkin välilänne rakkautta voi olla, mutta luulen sen miehen puolelta olevan enemmänkin halua fyysiseen kanssakäymiseen ja läheisyyteen.
Tarkoitukseni ei ole haukkua sinua voimavaraton, vaan aukaista silmäsi. Ulkopuolisena osaan lukea tilanteesi kaoottisuuden ja sen epätoivon mikä viesteistäsi paistaa. Toivon sinulle voimia päättää suhde jossa voit huonosti. Jos et tee sitä itsesi tähden, tee se edes lapsiesi ja salarakkaasi lasten tähden. Pienetkin lapset huomaavat vanhempien pahan olon hyvin herkästi. Lastesi takia olisi parasta että keskittyisit nyt vain heihin ja unohtaisit toivottaman salasuhteen.
Aurinkoisempaa kevään jatkoa sinulle.
siis yök.
Miten te kakkoset aina tilitätte että miten ne vaimot voivat katsoa valehtelevia miehiään, vaikka itse olisitte ne ottaneet mutta miehet valitsivat kuitenkin sen oman
vaimonsa!
Voi ei! Ap, kun aloin lukemaan tätä ketjua, tulin oikeasti jotenkin hirveän iloiseksi viesteistäsi - kerrankin kakkonen, jolla on oikeasti itsekunnioitusta ja vahvuutta lähteä tuosta tilanteesta siitä huolimatta, että tietää sen olevan aivan käsittämättömän tuskallista. Sellainen, joka vain hyväksyy prosessin vaikeuden, ja on päättänyt kestää sen, koska tietää sen oikeaksi. Joka ei hukkaa sitä vahvaa, itsenäistä, rohkeaa itseään, vaikka se mahdottomalta tuntuisikin. Ja joka ei edes tee tätä katkerin mielin ja syyttelemällä.
Lue noita omia alkupään viestejäsi. Olet niissä oikeassa. Sitä on vain hirveän vaikea koko ajan nähdä, kun tilanne "elää" ja mies tekee kaikkensa pitääkseen yllä tilanteen, joka on hänelle niin edullinen - ei hän halua siihen mitään muutosta, vaikka niin sanookin varmaan myös itselleen.
Sinun on pakko pitää itsestäsi huolta. Mies ei tule sitä tekemään. Hän haluaa kaiken - lapset, kodin arjen, ja lisäksi kaiken hyvän mitä voi teidän suhteestanne saada irti. Saahan hän niin tehdä, ja varmasti aidosti nauttiikin sinusta. Mutta niin kuin sanot, lapset tulevat aina olemaan ykkönen. Tätäkin suurempi syy on se, että ihminen ei koskaan jätä tuttua ja turvallista ja tee tuskallista siirtymää uuteen, jos hänen ei ole pakko. Se on hyvin voimakas psykologinen ilmiö, joka määrittää tuhat kertaa pienempiäkin asioita ihmisen elämässä ruokailutottumuksista lähtien, puhumattakaan näistä isoista. Hänen ei ole mikään pakko muuttaa nyt mitään. Siksi mikään ei tule muuttumaan niin kauan, kun hän voi tällä tavalla saada koko paketin, sinut mukaan lukien. Keskustelut asiasta eivät tätä asiaa muuta, varmaan hän järjen tasolla ymmärtää sinun kantasi eikä halua sinulle pahaa, mutta todellisuus näkyy vain tekojen kautta.
Ihan oikeasti. Älä enää alenna itseäsi näin.
totuus on myös, et mies toivoo vaimonsa häipyvän ja saa aloittaa kakkosen kanssa uuden elämän uudessa kodissa...
mutta jos se vaimo ei vaan häivy minnekään, niin minkäs teet?
Nautin miehen kanssa rakastelusta, yhteisistä lomamatkoista, kauniista sanoista, ihanista yllätyksistä, sillä aikaa, kun vaimo kotona tietää miehen olevan minun kanssani.
Erittäin hieno ja fiksu kirjoituksesi 17.3. Pohtiva, järkevä, tasapainoon pyrkivä! Tuntui, että olit jo viisaan valintasi tehnyt ja jätät varatun miehen. Sen sijaan nuo myöhemmät kirjoituksesi osoittavat, että olet täysin koukussa mieheen, et pääse irti. Itseasiassa vaikuttaa siltä, ettet oikeasti, tai tarpeeksi halua päästää irti. Ainakin keinosi irtipäästämiseen ovat juuri päinvastaiset, joilla pääsisi irti...
Haluatko tosissasi tuhlata aikaasi mieheen, joka ei ihan taatusti eroa? Jos eroaakin, niin sen takia, että vaimo kyllästyy miehen vehtaamiseen. Luuletko, että sydämesi eheytyy sen jälkeen? Voimasi palautuvat? Teidän suhteellanne on uusi ja tukeva pohja?
Kun ihminen on tunnekoukussa toiseen, niin se ei ole rakkautta, vaan riippuvuutta. Rakasta oikeasti itseäsi ja jätä mies.
Sheenan kanssa samaa mieltä. Aiemmat ap:n kirjoitukset olivat juuri niitä syviä pohdintoja, joiden varassa hän olisi voinut pystyä irrottautumaan miehestä. Myöhemmin ap oli samassa sokeuden tilassa kuin suhteen alettua. On pitkä tie edessä ennenkuin totuus tulee ilmi tai silmät aukeavat. Itse tuon kaiken kokeneena (yli 2 v suhdetta) ja kaikki samat pohdinnat läpikäyneenä tuli viimeinen viikonloppureissu, joka avasi silmäni lopullisesti. Koko viikonlopun ajan tunsin itseni rumaksi, surkeaksi jne..en nauttinut mistään enää, ja se oli siinä. Näin aviomiehen, joka soitti ainakin 6 kertaa vaimolleen viikonlopun aikana, ja totuus valkeni. En ikinä haluaisi nähdä itseäni pitämässä omaa puhelinta kiinni sen takia että jos siitä aiheutuu ongelmia heidän suhteelleen (soi väärään aikaan tms), en ikinä enää ole salainen pahe kenellekään. Mies rakastaa vaimoaan ja se on kaikkein tärkeintä. Kyllä näitä varattuja petkuttajia riittää, vaikken koskaan uskonut että kukaan voi olla toiselle niin julma. Moni voi olla julma todella monelle, uskon sen nyt. Lopeta ap hyvissä ajoin ettet menetä ihan kokonaan omaa itsearvoasi!
Tuossa ei ole mielestäni kyse julmuudesta. Pelkästään siitä, että ihmiset uskovat omiin valheisiinsa tai siihen mihin haluavat uskoa. Ei tosiasioihin.Monet eivät yhtään kyseenalaista sitä onko kysymys rakkaudesta, vai jostain ihan muusta, kuten esim. aiemmin jo mainitusta riippuvuudesta. No, eihän se tietenkään tunnu hyvältä, jos joutuu toteamaan itsensä riippuvaiseksi. Toisen vierellä roikkuvaksi luimukorvaiseksi koiraksi. "Rakkaus" sen sijaan tuntuu ja kuullostaa hyvältä. "Rakkaus" on aina paras tekosyy kaikkeen ihmisen järjettömään toimintaan. Etenkin, jos ei ajattele "sivuvaikutuksia" eli pahaa oloa ja ahdistusta mitä kakkosnaisenakin oleminen ap:ssa aiheuttaa.
Jotkut myös uskaltavat luottaa vahvasti molemminpuoliseen rakkauteen ja ovat valmiita odottamaan hieman pidempäänkin voidakseen olla lopulta yhdessä. Joskus asiat vaan ottavat aikaa...
Itse olin aikanaan aloittajan kanssa saman tyyppisessä tilanteessa, ja erosin miehestäni hyvin nopeasti. Muutin lasten kanssa omaan kotiin ja uskoin, että ukkomies, jonka kanssa suhde oli kestänyt jo yli vuoden eroaisi myös ja muuttaisi omilleen. Häneltä meni minun eroni jälkeen vielä lähes vuosi, mutta erosi ja hankki oman asunnon. Nyt olemme asuneet yhdessä jo viisi vuotta ja olleet naimisissakin kolme vuotta.
Mutta joskus vaan kestää päästä irti pitkästä liitosta vaikka tietäisi sen olevan parasta mitä voi tehdä ja vaikka kuinka rakastaisi sitä "kakkostaan" ja tietäisi sydämessään, että hänen kanssaan haluaa vanheta.
Odottaa voi myös ilman salasuhdetta. Reilua tuossa tilanteessa olisi odottaa eli olla erossa siihen asti, kunnes molemmat ovat vapaita. Ilmeisesti ei kuitenkaan luoteta siihen rakkauteen. Että se kantaisi edes miehen eroon asti.
Reilua? Mitä reilua on siinä, että kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä joutuvat olemaan erossa toisistaan?
Minä rakastuin ukkomieheen. Suhteemme kesti pari vuotta, mutta ei ensimmäisten viikkojen jälkeen kyllä ollut salainen kenellekään. Miehellä vaan kesti erota. Muutaman kerran olin jo lähtökuopissa, mutta en lähtenyt. Onneksi mies teki minulle hyvin selväksi, ettei halua irrottaa minusta.
Vaimonsa pyysi miestään olemaan erossa minusta, edes siihen asti kunnes heidän eronsa olisi selvä, siis eroprosessi edes käynnistetty. Mies sanoi, ettei halua, eikä suostu. Reilua oli kuitenkin se, että hän kertoi meistä vaimolleen, ja auttoi exäänsä "uuden elämän alkuun".
Mutta älä sano, että on reilua olla erossa rakkaastaan.
"Mitä reilua on siinä, että kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä joutuvat olemaan erossa toisistaan? "
Erossa oleminen esimerkiksi selvittää onko kysymyksessä ohimenevä tunne, vai onko siinä kyse jostain oikeasta, syvemmästä rakkaudesta. Jos kaksi vapaata ihmistä rakastuu, tällaista selvittelyä ei tarvita, kun voi aloittaa puhtaalta pöydältä. Toisen tai molempien ollessa varattuja ei olisi ollenkaan hullumpaa selvittää ensin ero nykyisestä ja sitten vasta aloittaa rakastaminen toisaalla. Tämä olisi todella "reilua" kaikkien kannalta.
Voimasi on lopussa, sydän rikki. Olet ahdistunut. On helkutin väärin itseäsi kohtaan jatkaa suhdetta, joka rikkoo sinut. Se sinun täytyisi ymmärtää. Tuolla monet ovat kehoittaneet avaamaan silmäsi. Niin teen minäkin. Mitä pidemmälle annat suhteen jatkua, sitä vaikeammaksi ero tulee, sitä ahdistuneemmaksi sinä tulet.
itseluottamuksesi huononeen päivä päivältä, ja irrottautuminen on päivä päivältä vaikeampaa.
Ymmärrän, että ajattelet itseluottamuksestani noin, mutta se ei ole kärsinyt tässä. Sanoisin pikemminkin päin vastoin. Kun mies hyväksyy ja rakastaa minua sellaisena kuin olen, koen itseluottamukseni vahvistuneen entisestään.
Vietimme tänään ihanan päivän yhdessä ja koen, että viimeisen viikon aikana käymiemme keskustelujen jälkeen, olemme ottaneet yhdessä askeleen eteenpäin. Koen, että olemme menossa oikeaan suuntaan, ja vaikka lopputulemasta ei vielä tiedä, minusta tuntuu hyvältä. Opettelemme toistemme tapoja, otamme askeleita yhdessä, ja haluamme oppia lisää. Kun on viettänyt parikymmentä vuotta yhden ihmisen kanssa, sitä tottuu toimimaan tietyllä tavalla ja näkemään itsensä tietyllä tavalla. Uuden ihmisen kanssa sitä näkee itsensä toisin silmin, ainakin joitain puolia itsestään, ja samoin pitää opetella toimimaan sen uuden ihmisen kanssa. Hän on aivan erilainen kuin exäni, samoin minä olen täysin erilainen kuin hänen vaimonsa. Puhuimme tänään paljon siitä, miten kaikesta huolimatta olemme molemmat halunneet pysyä tässä, että miten se kertoo tunteidemme ja suhteemme peruspilareiden vahvuudesta. Me tuemme toisiamme, myös vaikeissa paikoissa, myös ollessamme joistain asioista eri mieltä. Me tunnistamme toistemme tunteet ja otamme ne vastaan. Toisin kuin minun exäni tai hänen vaimonsa; heidän kanssaan olemme kokeneet jääneemme yksin. Mies sanoo, että nytkin vaimo ignooraa hänet täysin. Ymmärrän sen, koska mies ei ole kotona henkisesti läsnä. Hänen tunteensa ja ajatuksensa ovat minun luonani.
Anyway, vaikka olin pari viikkoa sitten toisissa mietteissä, tunnistan sen johtuvan paljolti myös siitä, että "ulkopuolinen paine päästää irti" on kova. Silti haluamme tätä, haluamme olla yhdessä, haluamme järjestää yhteistä aikaa ja rakentaa suhdettamme. Mitä enemmän saamme olla yhdessä, mitä enemmän meillä on rauhallista aikaa yhdessä, sen parempi on olla. Meidän suhteessamme salailu tai jännitys eivät ole koskaan olleet "se juttu", vaan päin vastoin olemme kulkeneet avoimesti ja halunneet olla koko ajan avoimemmin. Mies usein sanoo, kun kuljemme kadulla käsi kädessä tai suutelemme paikallisessa ostoskeskuksessa tms., että ei häntä haittaa jos joku näkee, että hän ei halua piiloltella minua, että saavat ne tietää joskus kumminkin.
Huomeniltana lähdemme kahdeksi yöksi reissuun, joten olo on kevyt.
Toivon teille kaikkea hyvää. Luit ehkä kirjoitukseni. Joskus kannattaa luottaa omiin tunteisiinsa ja sen miehen, jota rakastat, eikä antaa ulkopuolisten paineiden tuhota sitä mitä teidän välillänne on.
Rakkaus voi olla joko onnellista tai onnetonta. "Kielletty" rakkaus on aina onnetonta. Tosin joidenkin mielestä onnetonkin rakkaus on parempi kuin ei ollenkaan rakkautta. Jotkut eivät pysty kuin onnettomaan rakkauteen, koska eivät rakasta edes itseään.
Vaikka ihminen näkee selvästi, ettei rakkaus ole sellaista, jota toivoisi ja kaipaisi, kestää aikansa ennenkuin hän myöntää sen lopullisesti itselleen. Muista kirjoituksistasi päätellen oletkin jo huomannut, ettei mies eroa vaimostaan. Haluat erota, mutta palaat aina kysymään mieheltä mitä hän haluaa. Ja toimit miehen mielen mukaan. Sanoit jossain, ettet voi vain jättää miestä. Kyllä voit. Jopa hänen vaimonsa voisi, jos vain tahtoisi. Kun joku teistä alkaisi rakastaa edes itseään, hän eroaisi. Mies sinusta tai myös vaimostaan, sinä varatusta miehestä tai vaimo uskottomasta miehestään. Teidän kaikkien rakkaus on onnetonta.
Minä olin jättämässä tapailemaani ukkomiestä monta kertaa. Tai ajattelin, että minun on tehtävä niin. Miksikö? Koska kaikki ympärilläni hokivat sitä, että mies käyttää vain minua hyväkseen, että hän ei koskaan tule eroamaan vaimostaan ja tota rataa. En halunnut erota, en halunnut irrottaa, mutta yritin uskotella itselleni, että minun pitäisi.
En kuitenkaan irrottanut. Ja se kantoi meitä. Se oli, ja on edelleen, yksi suhteemme kantavista voimista. Että voimme luottaa toisiimme, siihen ettei toinen irrota. Kun tutustuimme, emme tietoisesti etsineet mitään, mutta löysimme toisissamme paljon sellaista, mitä olimme kaivanneet. Näin se kai usein näissä tapauksissa menee. Tapailimme erittäin tiiviisti, suhteemme oli todella intensiivinen. Minä erosin hyvin nopeasti, mies sanoi, että hän tietää omalla kohdallaan sen ottavan aikaa. Vuoden jälkeen ystäväni alkoivat kutsua minua kynnysmatoksi jne. Oikeen todellisia ystäviä, just joo. Mutta kumpikaan meistä, minä eikä mies, emme lakanneet uskomasta meihin.
Otti pari vuotta seurustelumme alkamisesta, kunnes mies laittoi oman eroprosessinsa vireille. Siitä on nyt pari kuukautta, ja tiedän että paljon on vielä edessämme, ei niin helppoja aikoja. Tiedostamme entisten elämiemme vaikutuksen ja olemassa olon, mutta rakastamme toisiamme ja haluamme selvitä yhdessä. Rakkautemme on vain vahvistunut tämän kaiken myötä, askel askeleelta.
Onneksi en irrottanut!
Kielletty rakkaus, mitä se on? Jos kaksi tahoillaan naimisissa olevaa ihmistä löytävät toisissaan onnen, rakkauden, vastaparinsa, niin onko se rakkaus kiellettyä? Yleisen moraalimäärittelyn mukaan on, nin kauan kun tämä rakastunut pari on tahoillaan naimisissa. Siksi me erosimme, ja rakastamme toisiamme joka päivä syvemmin, kaikkien vuosien jälkeen. Onneksi meillä oli rohkeutta.
Eli ymmärsinkö oikein, että ap:n asiat ovat nyt sitten hyvin? On vietetty ihana päivä ja viikonloppu edessä ja kaikki hyvin? Tulevaisuus näyttää hyvältä? Yritä nyt ainakin huolehtia ehkäisystä ettei lisää lapsia tule. Uusperhekuvio ei ole koskaan helppo jos siihen pyrit. Täällä oli tosi monta todella viisasta neuvoa sinulle ap, mutta olet todella sokea vielä. Onnea ja voimia miehen odottamiseen..
En tiedä mitä tarkoitat sillä, että pyrkisin uusperhekuvioon? Meillä molemmilla on lapsia, mutta hänen lapsensa ovat jo niin isoja, ettemme ole koskaan ajatelleetkaan, että he asuisivat meillä. Jos suhteemme etenee niin kuin nyt puhumme, mies kyllä tulisi jossain vaiheessa asumaan minun ja poikieni kanssa, ja kukaties meillä voisi olla yhteinenkin lapsi, mutta emme missään nimessä mieti nyt noin pitkälle.
Juuri nyt meille on tärkeintä, että olemme löytäneet tasapainon, eikä tarvitse koko ajan tuntea räpiköivänsä tai olevansa ahdistunut kun toinen lähtee yhdessä vietetyn ajan jälkeen pois. Otamme askeleen kerrallaan, emme harpo steppejä ylitse.
Ja tiedän, ei hänellä vieläkään ole eroprosessi vireillä, mutta kuten sanoin, otamme askeleen kerrallaan, yhdessä. Tärkeintä on, että olemme samassa veneessä.
Kaikki kakkoset eivät rakasta miestä. Jotkut miehet jättäisivät vaimonsa sellaisen kakkosen takia. Naisetkin osaavat vain pitää hauskaa. Näin se vain menee, välillä kakkonen on se joka torjuu, mutta siitähän vaimot eivät mitään tiedä.
Nämä jutut voivat mennä todella monella tavalla. Itse kyllästyin kakkosen asemassa miehen soutamiseen ja huopaamiseen kahden vuoden jälkeen ja sanoin hänelle, että ei enää näin. Meni muutama viikko ja hän tuli luokseni jätettyään eropaperit. Olemme nyt olleet onnellisesti naimisissa kolme vuotta.
Paras ystäväni yritti pitkään irti ukkomiehestä, mutta siinä kävikin niin, että vaimo väsyi katsomaan miehensä sähläämistä ja pisti eron vireille. Ystäväni ja tämä mies ovat seurustelleet jo pitkään.
Tiedän myös vaimon, joka pisti petturimiehensä vuoden salasuhteilun jälkeen pihalle.
Meitä on moneen junaan eikä koskaan voi tietää, miten kenenkin juttu tulee menemään. Jos te olette nyt onnellisia yhdessä, se on tärkeintä.
Niin, sillähän ei ole mitään väliä kuinka onnettomia tulette olemaan tulevaisuudessa. Tuollaisille en toivo mitään muuta kuin pahaa elämässään.
Sulle "moneen junaan"
Onpa teitä porukka! Joka akalla on mies jonka saamiseksi piti olla valheita petoksia ja perheenrikkomiset, huh huh , voisinpa vaikka lyödä vetoa että tuo pettävä ukkosi sekä ihanien ystäviesi ukot muutaman vuoden sisällä ovat pettämässä teitä ja tuletko sitten kehua retostelemaan palstalle? En kyllä ilkeäisi millään tuoda julki että minä sekä muutama ystäväni ollaan kaikki oltu perheenrikkojia ja nyt ollaan niin mahdottoman onnellisia kun saatiin itsellemme nuo pettävät ja valehtelevat äijät.. Voi yhden kerran sentään....
Avaa nyt silmäsi "häpeä"! Tämä ei suinkaan kerro siitä, että "minun porukkani" olisi jotenkin poikkeuksellinen vaan päin vastoin siitä, miten yleistä tämä on!
Minun suhteeni ukkomieheen on kestänyt reilut kaksi vuotta. Välillä hän puhuu eroamisesta, toisinaan ei puhuta siitä ollenkaan. Hän ei paljoa puhu vaimostaan, lapsistaan jonkin verran. Kertoo, ettei parisuhde vaimon kanssa ole sitä mitä toivoisi, että minun kanssani hän on oma itsensä, mutta se painaa paljon, mitä hän on vuosikymmeniä sitten vaimolleen luvannut alttarilla. Ja etenkin, että voi olla isä lapsilleen joka päivä.
Alkuun uskoin hänen jokaisen sanansa. Sitten aloin epäilemään, kunnes en enää uskonut enkä välittänyt mitä hän puhui. Ajattelin, että minä olen erosta toipuva sinkku ja yh, joten silloin kun minulle sopii, voin hyvin tavata tuota miestä, joka tekee hyvästä ja onnellisesta elämästäni vieläkin parempaa.
Mutta totuus on se, että rakastan tuota miestä ja erossa olo hänestä on todella raastavaa. Haluaisin jakaa elämäni hänen kanssaan, mutta en usko, että sitä koskaan saan kokea. Vaikkakin hän on itse aktiivisesti alkanut taas puhua erosta. En tiedä johtuuko se sitten siitä, että olen ottanut pari askelta taaksepäin. En ehdottele enää tapaamisia vaan annan hänen tehdä aloitteet. En kysy mitään, en ehdota mitään, olen jopa sanonut, että en kai sitten enää odota suhteeltamme enempää kuin vain satunnaisia tapaamisia. Sen jälkeen mies on alkanut olla aktiivisempi ja halunnut tulla läheisemmäksi taas.
Itse ajattelen, että tmä jatkukoon näin nyt toistaiseksi. Jos tapaan vapaan ihanan miehen, jonka kanssa haluan tutustua paremmin, lopetan suhteen ukkomieheen. Silloin en ole hänelle mitään velkaa. Hän tietää että haluan elää hänen kanssaan, mutta jos hän vain soutaa ja huopaa, niin minä olen tilanteen tullen vapaa tämän lopettamaan, ja silloin hän saa syyttää vain itseään.
Aika usein se tuntuu menevän juuri noin. Että kun rinnakkaissuhde on jatkunut pidempään ja on rakkautta mukana, oikeaa halua olla yhdessä, mutta kuitenkin isällä lapset ovat mielettömän tärkeitä. Vaikka on eronkin jälkeen isä lapsilleen, niin ei se ole tietenkään aivan sama kuin saman katon alla asuessa. Mutta olin siis sanomassa, että kun itse ottaa pari askelta taakse päin, niin mies alkaa aktiivisemmin tekemään töitä suhteen eteen. Samalla kaavalla miettien, olen joskus ajatellut, että jos laittaisin suhteemme kokonaan tauolle, eroaisiko hän vihdoin?Menisikö hän sanoista tekoihin?! Muttasiinä voi käydä toisin päinkin, enkä ole vielä mitenkään valmis luopumaan hänestä ja meistä kokonaan...
Kun rakastaa onnettomasti, kannattaa erota. Oli sitten varattu tai ei. Ainakin itse olen juuri tuota mieltä siksi, että onneton rakkaus rasittaa, kuluttaa ja syö voimia. Rakkaus, jossa molemmat ovat täysillä mukana sensijaan antaa energiaa ja iloa.
Saman katon alla asuessa isät pääsevät moninverroin helpommalla lastensa kanssa, koska lasten äiti useinkin perushoitaa lapset, tekee ruuat jne. Isät toimivat kaverin /viihdyttäjän roolissa. Hyvin usein vasta eron jälkeen isät löytävät oman tapansa olla isä. Oikeasti oppivat tuntemaan lapsensa, koska ovat vasta silloin suorassa vuorovaikutuksessa lastensa kanssa.
Monesti mietin rinnakkaissuhteen olevan "vapaata" arjesta, etenkin silloin, kun lapset ovat pieniä. Eroa ei edes vakavasti mietitä, koska se mullistaisi elämää liikaa. Eikä vähiten rinnakkaissuhdetta! Jos eron jälkeen rinnakkaissuhteesta tulisi vakavampi suhde, se ei enää olisikaan vapaa arjesta. Lasten tapaamisten ja asumisjärjestelyiden vuoksi, uudesta suhteesta tuli pikemminkin tuplaten tai triplaten arjella höystetty. Moni ei sitä jaksa. Vanhempien parisuhteen pitää olla todella huono, jommankumman mielestä, ennenkuin erohakemusta aletaan täyttää.