Moikka kaikille...Ajattelin kirjotella tänne koska haluaisin kuulla teidän muiden mielipiteitä ja saada neuvoja tilanteeseeni..Olen 22-vuotias nainen ja todella ahdistunut! Aloin vuodenvaihteessa seurustelemaan nyk.poikaystäväni kanssa.Alusta asti huomasimme että olemme ns.samanhenkisiä;samanlaiset elämänarvot,huumorintaju,musiikkimaku jopa pukeutumistyyli! Seksistäkään ei puutu intohimoa!Poikaystäväni on urheilullinen,komea, akateemisissa opinnoissa, selkeä visio tulevaisuudesta.Hän jaksaa kannustaa minua eteenpäin, valaa minuun uskoa ja positiivista elämänasennetta, rakastaa minua omana itsenäni yms.Meitä yhdistää myös vaikea lapsuus;hän on elänyt köyhässä perheessä jossa äidin vakavien mielenterveysongelmien takia on käyty läpi todella vaikeita aikoja.Oma lapsuuteni on jättänyt minuun parantumattomia haavoja;alkoholismin ,taloudellisten ongelmien , jatkuvien tappelujen ja uhkailujen seurauksena sairastuin teini-ikäisenä syömishäiriöihin ja vakavaan masennukseen. Olen jo vuosia käynyt erilaisissa terapioissa ja pyrkinyt muutenkin puhumaan asioista. Syömishäiriö onkin parantumassa hyvää vauhtia, syön masennukseen lääkkeitä jotka ovat huomattavasti helpottaneet oloani. Poikaystäväni tietää tilanteeni ja tukee parhaansa mukaan.Ongelmana on jälleen kerran oma pääni.Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta onnistun jälleen kerran kehittelemään ongelmia oman pääni sisällä..ajattelen jatkuvasti liikaa tulevaisuutta esim.ollaankohan me yhdessä koko loppuelämä, yhteisiä lapsia yleensäkin yhteistä tulevaisuutta vuosien päähän;loulta olen niin ahdistunut että en pysty kuin itkemään, sain viime yönä paniikkikohtauksen..ihan kuin sisälläni olisi kaksi ihmistä; toinen tuntee voimakasta tarvetta saada tähän kaikkeen etäisyyttä, asua yksin ,mietiskellä asioita rauhassa, olla sitoutumaton.Toinen taas rakastaa yhdessä oloa,tulevaisuuden suunnittelua,toisen läheisyyttä ja tukea. Muutimme yhteen vain parin kuukauden seurustelun jälkeen, vaikuttaisikohan se asiaan? Seurustelin aiemmin yli neljä vuotta;erosin viime kesänä. Minulla ei ole ikävä exääni en tod.halua häntä takaisin, tuntuu silti etten ole käsitellyt eroa millään tavalla, se ei tuntunut oikeastaan miltään.Exä soittaa välillä ja väittää rakastavansa minua vieläkin, se tod.häiritsee sillä en ole rakastanut häntä enää vuosiin.Olen miettinyt aloinko seurustelemaan liian pian, pitäisikö muuttaa erilleen,pystynkö rakastamaan ketään yms. En kestä ajatusta että satutan poikaystävääni ja saan hänet itkemään, en myöskään kestä ajatusta että menettäisin hänet.En ymmärrä miksi mielialani muuttuvat joka viikko..olen todella väsynyt ja ahdistunut ja kaipaisin apua ihmisiltä jotka näkevät tilanteen ulkopuolisen silmin. Voimia kaikille!
HUKASSA!!
Sunny
5816
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
tiedän tasan tarkkaan mistä puhut. En ole kanssasi samassa tilanteessa tosin, mutta tiedän nuo tuntemukset, ettet ole varma mistään. Minuakin vähän väliä kalvaa joku vaikka kaikki näyttäisi olevan hyvin.
Kyllähän te aika nopeasti muutitte yhteen, eihän parissa kuukaudessa edes ehdi toiseen täysin tutustua, rakastua, vai voiko? Mutta sehän ei vissiin ole ongelman ydin, koska sinua ei ahdista poikaystäväsi ja tiedät rakastavasi häntä.
Minkä takia erositte exäsi kanssa? Jätitkö sinä hänet, kun hän vieläkin sanoo rakastavansa sinua?
Minusta tuntuu, että tämä sinun ahdistuksesi juontuu jo lapsuudestasi. Sen mitä ihminen kokee lapsena, siitä jää kyllä ikuiset arvet, vaikka itse et enää ajattelisikaan niitä asioita, niin ne voivat olla syy epävarmuuteesi mitä koet eri asioihin.
Poikaystäväni on kokenut kamalia lapsena, eikä ole saanut tuntea rakkautta ja huolenpitoa. Hän on vähän väliä masentunut ja ahdistunut. Vaikka ei sitä suoraan myönnäkään, mutta huomaahan sen, kun toisen kanssa elää ja asuu. Minä taas olen täysin erilaisesta perheestä ja minusta tuntuu välillä jopa, että poikaystävääni ahdistaa perheeni läheisyys. Perheeni pitää poikaystävästäni ja kohtelevat häntä hyvin, mutta eihän se ole sama kun saisi tukea omilta vanhemmiltaan, ja sitä hän ei toden totta saa vieläkään niiltä.
Olen ehdottanut poikaystävälle, että menisi puhumaan jollekin joka tietää näistä asioista, mutta hän ei ymmärrä mitä se auttaisi.
Oletko sinä miettinyt, että voisit mennä vaikkapa psykologin juttusille?
Tuollaiset tuntemukset eivät itsestään lähde ellei niitä saa käsiteltyä pois mielestä.
Asia on kuitenkin aika vakava, jos saat paniikkikohtauksiakin.
Eikös hän jo sanonut käyneensä vuosia terapiassa ja syövänsä masennuslääkkeitäkin...ei niitä ilman psykiatrin reseptiä saa.
meni jotenkin ohi..
Anteeksi.
Kiitos viestistäsi, on helpottavaa kuulla toisten mielipiteitä tästä tilanteestani:) Olen tosiaan käynyt useammassa terapiassa,nuorten psykologeista kalliisiin yksityisterapioihin.Tällä hetkellä käyn hypnoosihoidossa(100e/kerta)käsittelemässä lapsuuden traumoja jotta pystyisin niiden kanssa elämään.Ikuisena huolena on tietenkin hoitojen kustannuspuoli,vuosi sitten kävin syömishäiriöihin erikoistuneella poliklinikalla aika kauan,se todella auttoi mutta myöhemmin esteeksi tuli juuri raha.Olen aina töissä käydessä kustantanut itse hoidot, vanhemmilta en ole koskaan saanut juurikaan taloudellista tukea.Epäilen itsekin että ongelmani johtuvat vaikeasta lapsuudesta,onnistun vain jotenkin liittämään ne poikaystävääni..vaikka olen onnistunut saamaan syömishäiriöni suurinpiirtein kuriin, epäilen sairauden vaikuttavan todella paljon henkiseen hyvinvointiini;tunnen usein oloni epäonnistuneeksi, epävarmaksi,surulliseksi..syömishäiriö on tavallaan itsensä rankaisemista,ettei ansaitse tässä elämässä onnellisuutta,sisällä on ikäänkuin toinen minä joka ajattelee negatiivisesti ja itsetuhoisesti.Olen elänyt niin kauan taistellen ongelmieni kanssa etten voi käsittää että kaikki on vihdoinkin paremmin, ehkäpä siksi yritän päässäni uskotella että ongelma on suhteessamme.Todellisuudessa negatiivinen minäni yrittää estää minua parantumasta, elämästä onnellista elämää.Eihän ole mitään järkeä että yritän häätää elämästäni ihmistä joka tekisi kaikkensa että olisin onnellinen? Tiedän että jos muuttaisin taas omaan asuntoon, pyörittelisin vain päässäni näitä asioita..se on totta että muutimme nopeasti yhteen mutta en tiedä olisiko erilleen muutto siltikään mikään ratkaisu..emme kuitenkaan nyhrää jatkuvasti yhdessä töitten/koulun ja harrastusten takia, silloin näkisimme vielä harvemmin..Tiedän olevani todella ihastunut ja rakastan häntä mutta en tod.voi vielä sanoa että olisin RAKASTUNUT häneen.Emmehän ole tunteneet kuin puolisen vuotta.Toiset miehet ei kiinnosta pätkääkään eikä jatkuva baareissa ravaaminen todellakaan houkuttele(sitä on tehty aivan tarpeeksi)! Pelkään etten osaa olla koskaan rakastunut, enhän osaa rakastaa itseänikään..olen miettinyt että pitäisi varmaan kirjojen, harrastusten, mietiskelyn yms.kautta yrittää opetella tuntemaan itseään paremmin.Pitäis varmaan myös oppia rentoutumaan, olen sellanen luonteeltani että stressaan hirveästi opiskelujen jatkamisesta, rahatilanteesta, ihmissuhteista yms.Vastoinkäymiset ovat kyllä opettaneet myös paljon;olin ennen aika materialistinen,nykyisin pidän omaisuuden ja rahan tavoittelun sijasta elämässä tärkeänä aivan muita arvoja.Hassuinta ex-poikaystäväni ja minun suhteessa on se että hän jätti minut lopulta ja lähti seikkailemaan ympäri eurooppaa, suhde kesti reilut neljä vuotta, olin 16-vuotias kun aloimme olemaan yhdessä.Pari viimeistä vuotta oli pelkkää toisessa roikkumista, vaikken sitä itselleni myöntänytkään.Pelkäsin olla yksin,etenkin silloin kun olin todella masentunut.Nyt myöhemmin hän on soitellut ja pyydellyt takaisin, koska olen kuulemma hänen elämänsä todellinen rakkaus.Olemme puhuneet asiasta ja sopineet ettemme pidä yhteyttä mutta hän ei näytä ymmärtävän sitä.Nykyinen poikaystäväni sanoi puuttuvansa asiaan ensi kerralla jos siitä ei tule loppua, toivottavasti ensi kertaa ei enää tule.. Sunkin poiaystävääsi jutustelu esim.psykologin kanssa vois todella auttaa, tiedän mitä todellinen ahdistus voi pahimmillaan olla! Me ihmiset ollaan toisaalta aika erilaisia eikä kaikki tunnekaan tarvetta keskustella ongelmistaan kenenkään kanssa, itse puhun niistä mielelläni ja otan vastaan rakentavia mielipiteitä ja neuvoja:)
tekstiäsi lukiessa nään siinä itseni. Varsinkin kun puhut stressaamisesta, raha-asioista yms.. Lisäksi olen todella epävarma itsestäni, vaikka olen aina saanut rakkautta ja tukea ja välillä alan vaan itkemään ilman syytä ja poikaystäväni ihmettelee mikä minua vaivaa.
En kertonut edellisessä viestissä, että minut on adoptoitu. Ihan vauvana, enkä siitä tietenkään mitään muista vaan nykyiset vanhempani ovat kertoneet. Pari vuotta sitten aloin miettimään asiaa ja sain kun sainkin selville missä biologinen äitini asuu. Sattumalta samassa kaupungissa kuin minä. Hän on uusissa naimisissa ja hänellä on toinen lapsi. Oma biologinen isäni teki minun vielä ollessani heillä itsemurhan. En kuitenkaan ottanut biologiseen äitiinin yhteyttä, periaatteessa ei koko ihminen kiinnosta. Silti tietenkin mietin usein näitä asioita, millaista elämäni olisi ollut heidän kanssaan yms. Hän oli tosin silloin täysialkoholisti, näemmä siitä muuttunut.
Olen varma, että nämä asiat vaikuttavat minun ahdistukseeni. He ovat olleet silloin kykenemättömiä hoitamaan lasta, ties vaikka olisit jättäneet usein yksinkin, enkä olisi saanut itkuuni lohdutusta. Olen meinaan erittäin läheisriippuvainen, enkä yhtään kestä olla yksin. Jos poikaystäväni näkee vaikka kavereitaan, minä näen myös heti jonkun. En vain viihdy yksin. Olen silloin levoton, enkä osaa oikein tehdä mitään.
Minä olen todella laiha, minulla ei ole syömishäiriötä, mutta olen reilusti alipainoinen ja saan kuulla siitä usein. Syön paljon, mutta en vain liho. Tämäkin rassaa aikalailla.
Tämä nyt ei liittynyt sinun ongelmaasi mut kerroinpa kuitenkin..
Tälläisit asiat ovat niin vaikeita..
Oletko tuntenut mitään apua terapioista vai tuntuuko sinusta, että se on turhaa siellä käydä?