Synnyin huonokuuloisena – tunsin ulkopuolisuutta.
Olen ainoa lapsi – tunsin yksinäisyyttä.
Jouduin 13-vuotiaana riitakapulaksi vanhempien avioerossa – tunsin ahdistuneisuutta.
Seurustelin häntäheikin kanssa viisi vuotta – menetin luottamukseni miehiin.
Menin avioon, sain lapsia – olin hetken onnellinen.
Monivuotiset riidat, erimielisyydet, sanalliset tappelut alkoivat – tunsin turhautuneisuutta.
Alkoholin suurkulutus alkoi sekä hänellä että minulla – tunsin usein välinpitämättömyyttä.
Sairastuin krooniseen kipuoireyhtymä fibromyalgiaan – tunsin lohduttomuutta.
Äiti sairastui ensimmäisen kerran rintasyöpään – tunsin kuoleman mahdollisuuden ja läheisyyden.
Äidin mieli sairastui, jouduin lähettämään hänet kahteen kertaan paranoidisena mielisairaalaan – tunsin syyllisyyttä.
Mieheni jäkätti, mollasi ja kritisoi yhteisiä lapsiamme – tunsin rakkaudettomuutta.
Aloitin monivuotisen terapian – syyllisyys katosi ja helpotuin hetkeksi.
Äiti kuoli yksin sairaalassa maksaan levinneeseen syöpään, en ollut läsnä kuoleman hetkellä - tuntui, että sain siitä trauman.
Sairastuin itse rintasyöpään, olin kalju ja rinnaton, sain solusalpaajat, säde- ja hormonihoidot – tunsin henkistä yksinäisyyttä.
Viimeinen poikani muutti kotoa – tunsin itseni tarpeettomaksi.
Mieheni otti koirat silmätikuikseen – tunsin, miten rakkaus hiipui.
Masennuin, sain psykiatrilta depressiolausunnon, joka vei minut kuntoutuseläkkeelle. Olin ollut lasten kanssa kotona 12 vuotta kartuttamatta eläkerahastoa ja seuraavat 10 vuotta vain hetkittäin, pätkittäin töissä, joten saan alle tuhat euroa kuukaudessa eläkettä. Haluaisin lähteä rakkaudettomasta suhteesta, mutta olen hänestä taloudellisesti riippuvainen. En haluaisi myydä taloa, koska se on osittain naapurissa asuvan isäni rakentama ja poismuuttamiseni särkisi hänen sydämensä. En saa yhteiskunnallista elatusapua, koska omistan puoliksi taloa. Mieheni ei näe mitään vikaa missään eikä aio muuttaa minnekään. Tuskin hän enää pystyisikään asumaan kerrostalossa, kun on tottunut maaseudun hiljaisuuteen ja rauhaan.
Onko vain kituutettava eteenpäin ja toivottava, että asiat järjestyvät lopulta? Ehkä onni tulee sitten seuraavassa elämässä...?
Olen ainoa lapsi – tunsin yksinäisyyttä.
Jouduin 13-vuotiaana riitakapulaksi vanhempien avioerossa – tunsin ahdistuneisuutta.
Seurustelin häntäheikin kanssa viisi vuotta – menetin luottamukseni miehiin.
Menin avioon, sain lapsia – olin hetken onnellinen.
Monivuotiset riidat, erimielisyydet, sanalliset tappelut alkoivat – tunsin turhautuneisuutta.
Alkoholin suurkulutus alkoi sekä hänellä että minulla – tunsin usein välinpitämättömyyttä.
Sairastuin krooniseen kipuoireyhtymä fibromyalgiaan – tunsin lohduttomuutta.
Äiti sairastui ensimmäisen kerran rintasyöpään – tunsin kuoleman mahdollisuuden ja läheisyyden.
Äidin mieli sairastui, jouduin lähettämään hänet kahteen kertaan paranoidisena mielisairaalaan – tunsin syyllisyyttä.
Mieheni jäkätti, mollasi ja kritisoi yhteisiä lapsiamme – tunsin rakkaudettomuutta.
Aloitin monivuotisen terapian – syyllisyys katosi ja helpotuin hetkeksi.
Äiti kuoli yksin sairaalassa maksaan levinneeseen syöpään, en ollut läsnä kuoleman hetkellä - tuntui, että sain siitä trauman.
Sairastuin itse rintasyöpään, olin kalju ja rinnaton, sain solusalpaajat, säde- ja hormonihoidot – tunsin henkistä yksinäisyyttä.
Viimeinen poikani muutti kotoa – tunsin itseni tarpeettomaksi.
Mieheni otti koirat silmätikuikseen – tunsin, miten rakkaus hiipui.
Masennuin, sain psykiatrilta depressiolausunnon, joka vei minut kuntoutuseläkkeelle. Olin ollut lasten kanssa kotona 12 vuotta kartuttamatta eläkerahastoa ja seuraavat 10 vuotta vain hetkittäin, pätkittäin töissä, joten saan alle tuhat euroa kuukaudessa eläkettä. Haluaisin lähteä rakkaudettomasta suhteesta, mutta olen hänestä taloudellisesti riippuvainen. En haluaisi myydä taloa, koska se on osittain naapurissa asuvan isäni rakentama ja poismuuttamiseni särkisi hänen sydämensä. En saa yhteiskunnallista elatusapua, koska omistan puoliksi taloa. Mieheni ei näe mitään vikaa missään eikä aio muuttaa minnekään. Tuskin hän enää pystyisikään asumaan kerrostalossa, kun on tottunut maaseudun hiljaisuuteen ja rauhaan.
Onko vain kituutettava eteenpäin ja toivottava, että asiat järjestyvät lopulta? Ehkä onni tulee sitten seuraavassa elämässä...?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Onni elämässä ei monelle lankea, ja elämä on sinua koetellut. Mutta näen, että kieltäydyt ratkaisemasta ongelmiasi, koska haluat nähdä itsesi uhrina. Janoat huomiota, etkä näe muuta keinoa huomion saamiseksi kuin valituksen. Terapia ei voi sinua parantaa, koska jos parantuisit, terapia -- ja huomio -- lakkaisi.
Et ehkä pysty olemaan vonkaamatta huomiota, mutta sinun pitää tajuta, että sillä karkotat nekin, jotka voisivat olla ystäviäsi. Muut eivät kiinnostu sinusta, jos sinä et ole aidosti kiinnostunut muista.
On aitoja valituksenaiheita, joille et mitään voi. Mutta sinun pitäisi poistaa ne ongelmat, jotka riippuvat sinun päätöksistäsi. Lapset ovat aikuisia: eroa. Myy talo; saat siitä rahaa ehkä vuosiksi eteenpäin. Älä käytä isääsi ja äitiäsi tekosyinä onnettomuuteesi. Muuta kerrostaloon ihmisten ilmoille, niin voitte naapureiden kanssa päivitellä maailman menoa yhdessä.
Ja kuka tietää, ehkä siellä kerrostalon pihalla uusi myönteinen elämänasenteesi herättää jonkun herrasmiehen mielenkiinnon...
voihan nenä... kylläpä meni pieleen :)!
En ole enää terapiassa, en vonkaa huomiota, en koe itseni uhrina, en ole valittaja. Minulla on paljon hyviä ystäviä, kuuntelen, autan ja tuen heitä mielelläni heidän ongelmissaan, olenhan oppinut siihen rooliin pienestä pitäen. Iloitsen myös heidän kanssaan, jos jollakulla menee hyvin. En siis ole yksin, pelkästään avioliitossani tuntuu siltä, etten saa sitä mikä kuuluisi.
Halusin vain ilmaista, että voi elää pitkään avioliitossa, vaikka ei olisikaan niin onnellinen. Avioero tai uuden kumppanin löytäminen ei välttämättä ole ratkaisu tähän, vaan oman hännän ja leuan nostaminen. Onhan mieheni kokenut kaiken saman kuin minäkin, mutta ei välttämättä tunne samoin.
Mieli saattaa parantua, kunhan kevät polkaisee kunnolla käyntiin. Sitten ei sitä ukkoa niin tarvitse katsoa, kun pihakin tulee käyttöön!
ANSAITSET VAIN HYVIÄ ASIOITA
Loistokasta uraansa päättävä tutkija sai palkinnon elämäntyöstään. Kiitospuheessaan hän sanoi yleisölle: ”En ole ansainnut tätä palkintoa.” Yleisö kohahti tutkijan vaatimattomuutta. Hetken kuluttua hän jatkoi: ”Sairastan vaikeaa reumaa. En ole ansainnut sitäkään.” Mikä kertakaikkinen erehdys tiedemieheltä!
Ihmisillä on tapana arvottaa asioita sen mukaan, mikä heille kuuluu. Palkka ansaitaan töissä, menestys ansaitaan asenteella ja sinnikkyydellä, kiitokset ansaitaan muilta ihmisiltä.
Sen sijaan rakkautta ei ansaita: se kuuluu lapselle, puolisolle ja ystäville ilman ehtoja. Yleinen harhakäsitys on se, että esimerkiksi sairaudet olisivat rangaistus huonosta tai väärästä elämästä. Kukaan ei ansaitse reumaa, kihtiä tai selkävaivaa. Paras irrottautua turhasta syyllisyyden tunnosta.
Olet ansainnut parempaa.
Ihminen ei pysty valitsemaan toisin,ennen kuin hän tunnustaa rehellisesti:
"Olen tänään se mikä olen eilisten valintojeni vuoksi."