Olemme olleet avovaimoni kanssa yhdessä 4 vuotta. Avovaimoni on 25v ja minä olen 30v. Suhteemme on todella tulehtunut ja olemme eronneetkin useamman kerran jo. Aina kuitenkin palattu yhteen. Riitelemme todella paljon ja yleensä pienistä asioista. Syy tuntuu olevan aina minussa. Pitkään jaksoin väittää ettei syy ole täysin minussa.
Tottakai minäkin hermostun välillä riitojen aikana. Monesti olen niin loppu, että huudan. Syytä siis kyllä on minussakin, sitä en väitä.
Nyt kuitenkin en ole enää ollut pitkään aikaan varma. Yleensä se menee niin, että kun alamme keskustelemaan riidasta, väitän aluksi ettei se ollut minun syyni ja en halua tapella. Keskustelun mennessä loppua kohden syy onkin minussa.. Syy on aina minussa jostain syystä. Ja joskushan se onkin. Mutta ei nyt AINA kuten väitetään.
Joko olen oikea riidankylväjä tai sitten tässä on jotain pielessä. Avovaimoni on myöskin aina oikeassa ja hänellä on todellisia vaikeuksia myöntää virheitään. Jos hänen pitää pyytää anteeksi, pitää myös minun pyytää anteeksi. RIidoissamme avovaimoni on alkanut käyttää voimasanoja lyömäaseena, eli siis haukkuu minua. Hän monesti ns. alistaa minua tyyliin "Oliko asia näin, onko se näin, etkö sinä tehnyt juuri näin". Tavallaan tuntuu kuin olisi gestapo-kuulusteluissa. Miksei voi puhua asiallisesti ja järkevästi, en ymmärrä.
En vain tajua miten kaikki voi olla minun syytäni. Sen kyllä myönnän, että päästelen "sammakoita" suustani ja avovaimoni pahastuu usein.
Olen mielestäni suht.koht rauhallinen, analyyttinen ja järkevä mies. En jaksa tätä kärrynpyörää enää. Haluan muutosta. Riita voi lähteä ihan mistä asiasta tahansa, Haluan tasaista ja rauhallista elämää.
En tiedä mitä tehdä. Nyt taas kerran olemme sopineet riidan ja koetamme elää yhteistä elämää. Jokainen riita rikkoo rakkauttamme lisää ja lisää. Meillä oli naimisiinmenosuunnitelmat ja olemme kihloissa. Lapsiakin on ollut tarkoitus tehdä. Mutta en uskalla tähän suhteeseen niitä tuoda, tai ainakin alkanut epäilyttämään. Pelkään, että hän lapsemme kuullen huutaisi minulle ja alistaisi. En halua lasta riitaperheeseen. Olen monta kertaa joutunut esim. vanhemmillani myöntämään heti kaikki ja tunnustamaan asioita mitkä ei ole totta jotta hän hiljentyisi eikä muut kuulisi mistä riidellään.
Lisää vielä olisi mutta veikkaanpa, ettei kenenkään mielenkiinto riitä niin pitkään vuodatukseen. Joten mitä mieltä olette? Kaipaisin muiden näkökulmaa ja kokemuksia.. Kiitos.
Tottakai minäkin hermostun välillä riitojen aikana. Monesti olen niin loppu, että huudan. Syytä siis kyllä on minussakin, sitä en väitä.
Nyt kuitenkin en ole enää ollut pitkään aikaan varma. Yleensä se menee niin, että kun alamme keskustelemaan riidasta, väitän aluksi ettei se ollut minun syyni ja en halua tapella. Keskustelun mennessä loppua kohden syy onkin minussa.. Syy on aina minussa jostain syystä. Ja joskushan se onkin. Mutta ei nyt AINA kuten väitetään.
Joko olen oikea riidankylväjä tai sitten tässä on jotain pielessä. Avovaimoni on myöskin aina oikeassa ja hänellä on todellisia vaikeuksia myöntää virheitään. Jos hänen pitää pyytää anteeksi, pitää myös minun pyytää anteeksi. RIidoissamme avovaimoni on alkanut käyttää voimasanoja lyömäaseena, eli siis haukkuu minua. Hän monesti ns. alistaa minua tyyliin "Oliko asia näin, onko se näin, etkö sinä tehnyt juuri näin". Tavallaan tuntuu kuin olisi gestapo-kuulusteluissa. Miksei voi puhua asiallisesti ja järkevästi, en ymmärrä.
En vain tajua miten kaikki voi olla minun syytäni. Sen kyllä myönnän, että päästelen "sammakoita" suustani ja avovaimoni pahastuu usein.
Olen mielestäni suht.koht rauhallinen, analyyttinen ja järkevä mies. En jaksa tätä kärrynpyörää enää. Haluan muutosta. Riita voi lähteä ihan mistä asiasta tahansa, Haluan tasaista ja rauhallista elämää.
En tiedä mitä tehdä. Nyt taas kerran olemme sopineet riidan ja koetamme elää yhteistä elämää. Jokainen riita rikkoo rakkauttamme lisää ja lisää. Meillä oli naimisiinmenosuunnitelmat ja olemme kihloissa. Lapsiakin on ollut tarkoitus tehdä. Mutta en uskalla tähän suhteeseen niitä tuoda, tai ainakin alkanut epäilyttämään. Pelkään, että hän lapsemme kuullen huutaisi minulle ja alistaisi. En halua lasta riitaperheeseen. Olen monta kertaa joutunut esim. vanhemmillani myöntämään heti kaikki ja tunnustamaan asioita mitkä ei ole totta jotta hän hiljentyisi eikä muut kuulisi mistä riidellään.
Lisää vielä olisi mutta veikkaanpa, ettei kenenkään mielenkiinto riitä niin pitkään vuodatukseen. Joten mitä mieltä olette? Kaipaisin muiden näkökulmaa ja kokemuksia.. Kiitos.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kuulostaa siltä, että todelliset ongelmat manifestoituvat haluna riidellä. Joku toinen voisi sanoa että paska nakki, väärä ihminen ja niin pois päin...
Sanoisin että jos koet että suhde ei juuri nyt tunnu sen arvoiselta kuin parhaimmillaan, niin sanot tästä suoraan avovaimollesi. Jos hän on samaa mieltä, niin yhteinen päätös helpottaa molempien hermoja.
Seurustelin taannoin saman tapaisen naisen kanssa 5,5 vuotta. Keksi riidan välillä jostain pullonpalautuskuiteista yms. pikkuasioista. Esimerkiksi kerran olimme parkkihallissa ja syötin setelin siihen. Ilmeisesti setelimasiina oli jotenkin rikki ja laite ei hyväksynyt seteliä. Entinen tyttöystävä alkoi tästa huutaa minulle. Annoin setelin sitten hänelle ja hänkään ei saanut seteliä sinne. Aloin voimaan suhteessa pahoin, joten päätin siitä lähteä.
Nyt erosta on kulunut kolmisen vuotta. En kuitenkaan yhtä hyvää suhdetta muuten ole muiden kanssa saanut tähän mennessä aikaiseksi. Tavallaan olen onnellinen, että tuohon ratkaisun päädyin tavallaan taas en.
Jos tuollainen käyttäytyminen on jatkuvaa ja perusteltavissa temperamenttina, se on eri asia kuin sille omalle "rakkaalle" raivoaminen.
5,5 vuotta kuulostaa hirmu pitkältä ajalta riidellä. Siinä on oltava takana jotain muuta kuin halua heittää elämästään noinkin pitkä aika pelkkään negatiivisuuteen.
Mutta kuten sanoit: et ole yhtä hyvää suhdetta sen jälkeen saanut aikaiseksi. Olettaisin tämän tarkoittavan sitä, että se riitely oli enemmänkin seuraus kuin syy jostain.
Moikka, kannattaa oikeasti miettiä järkevästi, että meillä on vain yksi elämä, eikä sitä kannata käyttää huonossa parisuhteessa. Pahaltahan se tuntuu kun sen noin ilmaisee, mutta niin se vain on. Meillä oli avopuolisoni kanssa ihan samanlaista, ja myönnän kyllä että syy oli usein varmasti minussa, mutta eihän kukaan yksin riitele. Poikaystäväni sanoi, että minä syytän häntä kaikesta, minä ärsytän häntä, minä aiheutan kaikki riitamme. Jälkikäteen kun mietin, niin syytin häntä kyllä turhista asioista useinkin ja se harmittaa ihan kamalasti. Mutta joskus on käytävä kaukana, jotta näkee lähelle.
Itseasiassa: kyllä yksin riidan saa aikaan. Jos toinen vastaa siihen, niin a vot...kaksi riitelee keskenään :)
"Mutta joskus on käytävä kaukana, jotta näkee lähelle."
...ja oppii jotain, mistä voi syyttää vain itseä. Huonoihin suhteisiin ei lähde kukaan.
Odotan vastauksia siihen, että mulle kerrotaan kuinka huonoihin suhteisiin lähteminen on ihan normaalia ja että sellaisia ihmisiä pitäisi sääliä.