Olenko kyvytön sitten edes rakastamaan?

Luonteen lujuutta se kysyy, kun ei suostu, tyydy parisuhdeasioissa puoliparhaaseen. Aika yksinäinenhän sitä on, kun ei halua edes kaverimiehiä kaverikseen, koska ensinnäkään harvoin kaverimies haluaa todellakin olla kaveri naiselle (seuraa katkeruus ja mustamaalaus muille) ja toisekseen muut saattavat saada käsityksen seurustelusta, jos kaverimiehen kanssa menee vaikka kaupungille kahville.
Ei voi mitään luonto sanoo, että odota sitä oikeaa :))

Minulla sama ongelma. Olen kylläkin mies mutta tuo kertomasi sopii hyvin minuun. Etsin aikoinaan aika aktiivisesti "elämäni naista" mutta aina kun jonkun löysin, halusinkin että ollaan vaan kavereita. Olen aikaisemmin ollut naimisissa ja silloin kaiki oli ok mutta eron jälkeen kaikki muuttui. Olen tunneihminen ja romanttinenkin jne. mutta minusta ei kai vaan enää ole rakkaussuhteeseen ja yhteiselämään. Meneehän tämä elämä näinkin ja olen oppinut olemaan yksin, välilä kuitenkin tuntuu että kaksin olisi parempi.

Mutta miksi yrität esittää olevasi jotain muuta, kuin nirsoa?

Sinä haaveilet sellaisesta ihmisestä jollaista ei ole olemassa. Et osaa tyytyä kuin tähän täydelliseen haavekuvaasi päässäsi, kaikki muu lopahtaa saman tien, kun nämä ihmiset ei lopulta ole kuin nämä päässäsi olevat, täydelliset ihmiset.

Eihän sille muuta voi, kuin elää yksin.

Ja ei, tällä ei tarkoiteta että pitäisi jotenkin tyytyä vähempään, mutta yrität kuitenkin löytää jotain sellaista mitä et kuitenkaan löydä.

En halua mitään supermiestä, joka hallitsee täydellisesti asian kuin asian, vaan kyse on siitä, että miehessä pitää olla ne muutamat ominaisuudet, jotka olen todennut kokemuksen ja viisastumisen kautta olevan edellytys pärjätä mun kanssa. Ja realismia pitää löytä jokaiselta, sillä niiden hyvien puolien lisäksi jokaisessa on vähemmän mukavia piirteitä ja niihin pitää sopeutua ja pystyä elämään niiden kanssa, jos vaan ne muutamat keskeiset jutut täytyy :))

Vastauksia lukiessani tuli vain mieleen, että olen ymmärtänyt, että miehissäkin on samaa ongelmaa kuin minussa. Eräs miespuolinen tuttuni kertoi kuinka häntä alkoi jossain vaiheessa ärsyttää se, että joka kerta kotiin tullessa siellä odotti hänen silloinen seurustelukumppaninsa. Aika tylyeltä se silloin kuulosti, mutta nyt ymmärrän hänen näkökulmansa.

Ihan vain tiedoksi, että en oikeastaan enää soimaa itseäni nirsoudesta. Luulen, että olen tavannut sen "oikean". Ikäeromme kuitenkin on niin suuri, että minulle riittää tieto tällaisen ihmistyypin olemassaolosta. Niiden keskutelujen kautta joita olemme käyneet olen huomannut, että hän on ensimmäinen ihminen, jonka kohtaan tunnetasolla. En väitä ymmärtäväni häntä täysin rationaalisesti, mutta ymmärrän häntä niin kuin nainen ymmärtää yleinsä miestä. Tunnetta on vaikea selittää, mutta pelkoni on, että minulle oikea mies onkin hyvin vanha. En nimittäin ole koskaan tavannut nuorta mies, joka olisi kiinnostunut luonnontieteistä, filosofiasta ja taiteesta samaan aikaan. Jotenkin se kiinnostuksen puute kuultaa keskustelussa läpi ja olo tuntuu yksinäiseltä.

Mutta niin kuin sanottua. Tämä kohtaaminen riitti minulle vakuudeksi siitä, että en pakota itseäni riutumaan huonoon suhteeseen, jossa saan teeskennellä olevani joku muu.

Eikä se ole hyvä, että sen suuren rakastumisen jälkeen kumppani on paras ystäväsi tai kaverisi. Mitä oikein odotat liitoltasi.

Jos mieheni on paras kaverini on se parasta mitä minulla on, kyllä se kaveri aina intoutuu romanttiseksisikin omalla suomalaisen miehen hieman aralla j jöröllä tavalla. Mutta tiedän että on on tosissaan ja todella viihtyy kanssani.
Minusta tämä on parasta liitooa, mitä olla voin. En tiedä mitä muuta odottaisin, enkä siki ymmärrä lainkaan kun kirjoitteletko, että nyt täytyy erota kun ollaan vaan kavereita.
In se aika paljon kiinni itsestäsikin, että elämässänne on virikkeitä, ei se ole yksin toisen syy koskaan. Lapseienne vuoksi toivoisin sen hyvän kaveruuden riittävän, sillä muu elämä ei ole enää elämää vaan ainaista viihteellä vipottamista ja sitähän ei lapsiperheen elämä voi olla koskaan.

Moi!
Kuulostat viehkeältä naiselta. Toivottavasti olet vapaa. Minua kiinnostaisi tutustua. Minusta tuntuu, jotta maailma muokkaa sellaisenaan ihmisistä haluamiansa. Yhteiskunta tekee muotin, johon ihminen alistuu. Minua ei sellainen kiinnosta. Olen oma itseni, ja tahdon itse ilmaista itseni. Minulla on oikeus olla itseni, ja aion olla sellainen kuin olen ja elää omaa elämääni haluamallani tavalla.

Rationaalinen sentimentaalikko. Kuulostaa tutulta, ainakin omalla kohdallani. Minä en myöskään meinannut löytää sitä oikeaa, juuri sellaista kun tahdoin. Löytyi sitten jotain ihan muuta, sattumalta ja vahingossa, ystävyydestä alkanutta.

Ja onneksi löytyi niin erilainen kun olin osannut edes kuvitella itsellenni sopivaksi. Aloin myös pikkuhiljaa tajuta, miten kivaa on kun toisen ajattelutapa ja maailmankatsomus avarsi myös omaani. Turha tiukkuus ja ehdottomuus (nimitin sitä rationaalisuudeksi) alkoi karista. Ja nyt on paljon mukavampi näin. Olen rohkeampi ja siedän enemmän asioita oman mukavuusalueeni ulkopuolelta. Väitän, että olen myös myös mukavampi ihmisenä.

Omasta mielestäni oma nirsouteni oli eräänlaista kapeakatseisuutta muita ihmisiä kohtaan. Oli vain kivempi sanoa itselleni, että olen nirso ja tarkka kuin se, että lokeroin ihmisiä ja itseäni aika helposti. Jokaisessa meistä on monta eri puolta, me myös muutumme, jos hyvin käy.

Niin minäkin kuvittelin, että erilainen ihminen avartaisi maailmankuvaani. Tätä tosissaankin haluan kumppanilta: Uutta näkökulmaa. Mutta keskustellessani ihmisten kanssa tuntuu, että saan hyvin harvoin keskustelusta mitään uutta näkökulmaa. Luulen, että suhteeni ovat edenneet niin pitkään, kunnes alan arvata, mitä toinen meinaa sanoa. Ei ole mitenkään inspiroivaa keskustella ihmisen kanssa, jonka seuraavan lauseen arvaa.

Jos joku kuvittelee, että etsin täydellistä kumppania niin on väärässä. Olen itsekin hankala ja epätäydellinen, joten miksi vaatisin toiselta täydellisyyttä. Ehkä tärkeintä minulle on kyky perustella omia näkemyksiään. Vaikka oltaisiinkin erimieltä, niin voihan aiheesta keskustella. Omat kokemukseni miehistä ja heidän näkökulmistaan ovat seuraavat: Suuttuvat, jos kysyy tarkennusta johonkin. Saahan sitä suuttua, mutta siinä ohessa voi kuunnella mitä toinen sanoo. Toinen ääriryhmä on miehet, jotka ovat kanssani aina samaa mieltä. Ihminen, joka ajattelee itsenäisesti, kuulostaakin siltä. Voin lukea valmiita ajatuksia kirjasta, mutta olisi mukavaa, että toinen prosessoisi niitä itsenäisesti ja toisi niihin jotain uutta näkökulmaa. Minua saa ja pitääkin kyseenalaistaa. Mutta ihmiset, jotka kyseenalaistavat vain kyseenalaistamisen ilosta, ovat sietämättömiä.

Voin kertoa sinulle, että ensinnäkin ei ole helppoa löytää sellaista miestä, joka vastaisi omman mieltymykseen. Siis älä syytä siitä itseäsi. Miullakin oli suhde, jossa minulla kyllä lensi tunteet ja olin rehellinen niissä itselle, sekä toiselle. kokemusta siis on minullakin, siitä, ettei välttämättä ole yhteisä asioita ja siksi tuntee itsensä, milloin miksikin.tärkeintä on se, että pystyy avoimuuteen tunteidensa kanssa ja tulee sinuiksi niiden kanssa. Ne eivät välttämättä johda meitä harhaan, sillä siihen sisäiseen lapseen kannatta luottaa, joka varmasti ilmoittaa meille, kenenkä ihmisen lähellä ei ole hyvä olla, tai että tuntee olonsa epävarmaksi.