Onko muilla samoja kokemuksia? Onko entiset hyvät ystävät muuttuneet suorastaan ärsyttäviksi, lapsellisiksi ja ajan viettäminen heidän kanssaan ei enää kiinnosta?
Olen 19 -vuotias nainen jolla on ollut sama tiivis kaveripiiri lähes kuutisen vuotta. Nyt olen viimeisen vuoden aikana huomannut kuinka hermoni alkaa pettämään näiden kavereiden kanssa entistä enemmän enkä viihdy heidän seurassaan.
Ensinnäkin, aikoinaan osa porukasta lähti peruskoulun jälkeen amikseen, minä ja eräs toinen lukioon. Siitä alkoi meidän lukiolaisten mollaaminen "kuinka perseestä lukiossa on, onneksi he itse eivät ole lukiossa, amiksessa on parasta jnejne". Ei minkäänlaista kiinnostusta meidän opintoja kohtaan, pelkkää vähättelyä. Itse en koe ikinä tarvetta arvostella heidän valintojaan, vaikka välillä tekisi mieli sanoa takaisin samalla mitalla. Lisäksi he kauhistelevat vaan kuinka jaksan ja viittin kertoessani tulevaisuuden haaveistani ihan esim. jatko-opiskeluista, itse he eivät ainakaan haluaisi. Välillä on alkanu tuntumaan siltä, että ovatko he kateellisia? Myönnän olevani kunnianhimoinen, muttei se ole mielestäni heiltä pois.
Toinen asia joka ottaa päähän on jatkuva lapsellisuus. Suututaan aivan pikkuasioista, ei siis tosissaan mutta aletaan mököttämään, joka on to del la rasittavaa. Silti he itse kiusaavat ja ärsyttävät tahallaan. Kivaa? Myöskään muiden kanssa ei saa olla kaveri, vaan heti alkaa tenttaus ja itsesääli kuinka "heidän seuransa ei enää kelpaa" ja että "no oliko kivaa"...
En myöskään JOKA viikonloppu jaksa vetää överikännejä baarissa tai istua illat pitkät sipsipussi sylissä kattomassa telkkaria ja valvoa aamuntunneille saakka pelkästä valvomisen ilosta. Keksin muutakin tekemistä ja haluan olla energisempi, olen koko ikäni harrastanut urheilua ja terveellinen elämä on itsestäänselvyys. Silloin kun tästä erehdyn jotain sanomaan, olen automaattisesti kauhea nipo ja tylsä ihminen. Tykkään käydä baareissa ja lähteä muutenkin viihteelle, mutta tarvitsen ja myös haluan aikaa ja energiaa muullekin tekemiselle.
Tuntuu ettei meillä ole enää lähes mitään yhteistä. He ovat kuitenkin ihmisiä joihin voin luottaa enkä itsekään puukottaisi heitä selkään tietoisesti. Jotenkin vain se ystävien välinen arvostus, kunnioitus ja mielenkiinto toisen elämää kohtaan on hiipunut todella nopeasti. Onko tämä sitten jonkinlaista henkistä kasvua? Ihmiset löytävät omat juttunsa ja huomataan että meillähän on ihan erilainen käsitys elämästä ja erilaiset tavoitteet.
Kaikenkaikkiaan en koe saavani heiltä minkäänlaista kannustusta vaan pelkkää omien haavetteini hiljaista lyttyyn polkemista. Muiden ihmisten seurassa joiden kanssa minulla on yhteistä tekemistä ja samanlaisia tavoitteita tunnen voivani hengittää ja olla täysin oma itseni, enkä saa osakseni silmien pyörittelyä.
Olen 19 -vuotias nainen jolla on ollut sama tiivis kaveripiiri lähes kuutisen vuotta. Nyt olen viimeisen vuoden aikana huomannut kuinka hermoni alkaa pettämään näiden kavereiden kanssa entistä enemmän enkä viihdy heidän seurassaan.
Ensinnäkin, aikoinaan osa porukasta lähti peruskoulun jälkeen amikseen, minä ja eräs toinen lukioon. Siitä alkoi meidän lukiolaisten mollaaminen "kuinka perseestä lukiossa on, onneksi he itse eivät ole lukiossa, amiksessa on parasta jnejne". Ei minkäänlaista kiinnostusta meidän opintoja kohtaan, pelkkää vähättelyä. Itse en koe ikinä tarvetta arvostella heidän valintojaan, vaikka välillä tekisi mieli sanoa takaisin samalla mitalla. Lisäksi he kauhistelevat vaan kuinka jaksan ja viittin kertoessani tulevaisuuden haaveistani ihan esim. jatko-opiskeluista, itse he eivät ainakaan haluaisi. Välillä on alkanu tuntumaan siltä, että ovatko he kateellisia? Myönnän olevani kunnianhimoinen, muttei se ole mielestäni heiltä pois.
Toinen asia joka ottaa päähän on jatkuva lapsellisuus. Suututaan aivan pikkuasioista, ei siis tosissaan mutta aletaan mököttämään, joka on to del la rasittavaa. Silti he itse kiusaavat ja ärsyttävät tahallaan. Kivaa? Myöskään muiden kanssa ei saa olla kaveri, vaan heti alkaa tenttaus ja itsesääli kuinka "heidän seuransa ei enää kelpaa" ja että "no oliko kivaa"...
En myöskään JOKA viikonloppu jaksa vetää överikännejä baarissa tai istua illat pitkät sipsipussi sylissä kattomassa telkkaria ja valvoa aamuntunneille saakka pelkästä valvomisen ilosta. Keksin muutakin tekemistä ja haluan olla energisempi, olen koko ikäni harrastanut urheilua ja terveellinen elämä on itsestäänselvyys. Silloin kun tästä erehdyn jotain sanomaan, olen automaattisesti kauhea nipo ja tylsä ihminen. Tykkään käydä baareissa ja lähteä muutenkin viihteelle, mutta tarvitsen ja myös haluan aikaa ja energiaa muullekin tekemiselle.
Tuntuu ettei meillä ole enää lähes mitään yhteistä. He ovat kuitenkin ihmisiä joihin voin luottaa enkä itsekään puukottaisi heitä selkään tietoisesti. Jotenkin vain se ystävien välinen arvostus, kunnioitus ja mielenkiinto toisen elämää kohtaan on hiipunut todella nopeasti. Onko tämä sitten jonkinlaista henkistä kasvua? Ihmiset löytävät omat juttunsa ja huomataan että meillähän on ihan erilainen käsitys elämästä ja erilaiset tavoitteet.
Kaikenkaikkiaan en koe saavani heiltä minkäänlaista kannustusta vaan pelkkää omien haavetteini hiljaista lyttyyn polkemista. Muiden ihmisten seurassa joiden kanssa minulla on yhteistä tekemistä ja samanlaisia tavoitteita tunnen voivani hengittää ja olla täysin oma itseni, enkä saa osakseni silmien pyörittelyä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Joskus ihmiset vaan yksinkertaisesti kasvavat erilleen. Ei siinä muuta ole :|
Itsellä käynyt samalla tavalla ja sille ei yksinkertaisesti vaan voi mitään.
Sun pitää varmaan vaan pitää ne vanhat ystävät olemassa mutta ei olla enää ehkä ihan niin läheinen ja tutustuu samanhenkisiin ihmisiin!
Vastasit viestissäsi hienosti omiin kysymyksiisi. Luultavasti jo tiedät, mitä sinun on tehtävä.