Hei! Olen kahden pikkulapsen ja yhden vauvan kotiäiti ja tykkään elämästäni. Viihdyn mainiosti kodin, lähikaupan ja päiväkerhon kolmiossa ja toivoisin, että perheellämme olisi varaa kasvattaa tämä nuorinkin lapsi kotona 3-vuotiaaksi ja että voisin samalla seurailla esikoisen kouluunlähtöä.
Minulla on aina ollut periaatteessa ihan hyvät ja kohteliaat välit appivanhempiini. Se minua vain ihmetyttää, miksi anopille on niin käsittämätön yhtälö, että viihdyn ja pärjään kotiäidin roolissani hyvin. Aina kun anoppini soittaa ja tulee käymään ja kyselee kuulumisia, jokaisesta lauseesta paistaa se, että elämäsi on varmasti tosi kamalaa. Hän kyselee jatkuvasti, miten olen "pärjännyt" tai "selvinnyt". Minua raivostuttaa se, että hän olettaa, että kotonaolo lasten kanssa on minulle tosi rankkaa eikä elämäni yksinkertaisesti voi olla tyydyttävää tai hyvää.
Kun olen kertonut, että tosi hyvin olen jaksanut, leikki-ikäiset on olleet terveinä ja vauva on kiva, hän alkaa hakea heti syitä minun itseni ulkopuolelta, miksi viihdyn elämässäni. Eli minä en voi olla koskaan hyvä äiti tai taitava siinä, mitä teen. Saan jatkuvasti kuulla, kuinka helppoa minun on olla hyvä äiti, kun vauva on niin hyväuninen. Tai mikäs minulla ollessa, kun miehelläni on niin lyhyet työpäivät (!). Viimeksi sukujuhlissa ihmisten kysellessä vointiani ja kertoessani, että hyvin menee, anoppini kiirehti selittämään, että sullahan on ollut just äiti apuna. (Voi luoja, sen kerran kun saan apua 600 km päässä asuvalta, työelämässä olevalta äidiltäni.) Eli jos meidän perheessä menee hyvin, niin syy on aina muualla kuin siinä, että minä olen lähtökohtaisesti ainakin kohtalaisen hyvä äiti.
Anoppini ei siis pysty ottamaan vastaan ja käsittelemään sitä asiaa, että joku voi oikeasti tykätä lapsista ja viihtyä kotona! Minua loukkaa suunnattomasti se, että anoppi puhuu kyynisesti pikkulapsivaiheen rankkuudesta, pikkulasten rasittavuudesta ja ties mistä. Eli aina vain tiedustellaan tyyliin, että mitäs sinne helvettiin kuuluu. Ja joka kerta, kun olemme alkaneet odottaa vauvaa, ensimmäisenä on kysytty, että oliko vahinko vai tarkoitus. Ihan kuin maailmassa ei olisi sattunut mitään ihmeellisempää kuin avioliittoon syntynyt lapsi!!! Sitten on kuitenkin paradoksaalista, että anoppini on joskus tarjonnut lastenhoitoapua ja isommat lapset ovat siellä muutaman kerran olleetkin parin päivän pätkän.
Olen monesti miettinyt, olisiko anopeille helpompaa, että miniä olisi kitisevä kiukkupussi, joka inhoaisi kotitöitä ja lastenhoitoa. Tukisiko anopin psyykettä se, että hänellä olisi itseään kelvottomampi miniä, joka ei pärjäisi ilman sossua ja päiväkoteja! Välillä rivien välistä luettuna tuntuu siltä, että hän toivoisi meidän perheelle jotakin vastoinkäymisiä, että saisi nähdä minun epäonnistuvan äitinä. (Ihan kuin tämä olisi ylipäätään jotakin onnistumispeliä.)
Olen itse saanut kotoani sen mallin - suvussa paljon isohkoja perheitä - että elämässä on pärjättävä. Lastenhoidossa mottoni on, että kun itse ne teen, niin itse hoidankin ja kannan vastuun teoistani. Toki lastenhoito on joskus rankkaa, varsinkin silloin, kun perheessämme oli kaksi alle 2-vuotiasta lasta. Olen hoitanut yhden koliikkivauvan opiskeluaikana ja valvonut astmaattisen lapsen kanssa. Miehen kanssa on ollut normaaleja parisuhteen ylä- ja alamäkiä ja rahastakin on ollut joskus tiukkaa. En kuitenkaan ajatellut tuolloinkaan, että elämäni on jotenkin poikkeuksellisen raskasta tai etten selviäisi! Minulla on kuitenkin turvallinen parisuhde, terveet lapset ja olen terve itsekin. Mitä ihmettä tämän kaiken taustalla voi siis olla? Minä olisin ainakin äärettömän onnellinen, jos ihana poikani löytäisi joskus perusjärkevän vaimon, jonka kanssa hänellä olisi tasapainoinen kotielämä ja tyytyväinen asenne. En todellakaan maalailisi piruja seinille ja "odottelisi" heille vastoinkäymisiä!
(J.K. En pakoile työtäni olemalla kotiäiti. En pakoile työtä vaan olen koulutettu nainen, ja tulen saamaan aikanaan työtä heti, kun haluan. Tämän hetken työnjako on tietysti se, että aviomies kantaa leivän kotiin, ja minä hoidan yhteisen kotimme ja lapsemme omasta palkastani ja työkokemuksestani samalla luopuen. Enkä ole myöskään niitä ihmisiä, jotka lakaisevat aina kaikki ikävät asiat maton alle ja kiillottaisin pelkkää kulissia. Mielestäni pikkulasten äitiys on vain yksi normaali elämänvaihe, joka aikanaan menee ohi.)
Minulla on aina ollut periaatteessa ihan hyvät ja kohteliaat välit appivanhempiini. Se minua vain ihmetyttää, miksi anopille on niin käsittämätön yhtälö, että viihdyn ja pärjään kotiäidin roolissani hyvin. Aina kun anoppini soittaa ja tulee käymään ja kyselee kuulumisia, jokaisesta lauseesta paistaa se, että elämäsi on varmasti tosi kamalaa. Hän kyselee jatkuvasti, miten olen "pärjännyt" tai "selvinnyt". Minua raivostuttaa se, että hän olettaa, että kotonaolo lasten kanssa on minulle tosi rankkaa eikä elämäni yksinkertaisesti voi olla tyydyttävää tai hyvää.
Kun olen kertonut, että tosi hyvin olen jaksanut, leikki-ikäiset on olleet terveinä ja vauva on kiva, hän alkaa hakea heti syitä minun itseni ulkopuolelta, miksi viihdyn elämässäni. Eli minä en voi olla koskaan hyvä äiti tai taitava siinä, mitä teen. Saan jatkuvasti kuulla, kuinka helppoa minun on olla hyvä äiti, kun vauva on niin hyväuninen. Tai mikäs minulla ollessa, kun miehelläni on niin lyhyet työpäivät (!). Viimeksi sukujuhlissa ihmisten kysellessä vointiani ja kertoessani, että hyvin menee, anoppini kiirehti selittämään, että sullahan on ollut just äiti apuna. (Voi luoja, sen kerran kun saan apua 600 km päässä asuvalta, työelämässä olevalta äidiltäni.) Eli jos meidän perheessä menee hyvin, niin syy on aina muualla kuin siinä, että minä olen lähtökohtaisesti ainakin kohtalaisen hyvä äiti.
Anoppini ei siis pysty ottamaan vastaan ja käsittelemään sitä asiaa, että joku voi oikeasti tykätä lapsista ja viihtyä kotona! Minua loukkaa suunnattomasti se, että anoppi puhuu kyynisesti pikkulapsivaiheen rankkuudesta, pikkulasten rasittavuudesta ja ties mistä. Eli aina vain tiedustellaan tyyliin, että mitäs sinne helvettiin kuuluu. Ja joka kerta, kun olemme alkaneet odottaa vauvaa, ensimmäisenä on kysytty, että oliko vahinko vai tarkoitus. Ihan kuin maailmassa ei olisi sattunut mitään ihmeellisempää kuin avioliittoon syntynyt lapsi!!! Sitten on kuitenkin paradoksaalista, että anoppini on joskus tarjonnut lastenhoitoapua ja isommat lapset ovat siellä muutaman kerran olleetkin parin päivän pätkän.
Olen monesti miettinyt, olisiko anopeille helpompaa, että miniä olisi kitisevä kiukkupussi, joka inhoaisi kotitöitä ja lastenhoitoa. Tukisiko anopin psyykettä se, että hänellä olisi itseään kelvottomampi miniä, joka ei pärjäisi ilman sossua ja päiväkoteja! Välillä rivien välistä luettuna tuntuu siltä, että hän toivoisi meidän perheelle jotakin vastoinkäymisiä, että saisi nähdä minun epäonnistuvan äitinä. (Ihan kuin tämä olisi ylipäätään jotakin onnistumispeliä.)
Olen itse saanut kotoani sen mallin - suvussa paljon isohkoja perheitä - että elämässä on pärjättävä. Lastenhoidossa mottoni on, että kun itse ne teen, niin itse hoidankin ja kannan vastuun teoistani. Toki lastenhoito on joskus rankkaa, varsinkin silloin, kun perheessämme oli kaksi alle 2-vuotiasta lasta. Olen hoitanut yhden koliikkivauvan opiskeluaikana ja valvonut astmaattisen lapsen kanssa. Miehen kanssa on ollut normaaleja parisuhteen ylä- ja alamäkiä ja rahastakin on ollut joskus tiukkaa. En kuitenkaan ajatellut tuolloinkaan, että elämäni on jotenkin poikkeuksellisen raskasta tai etten selviäisi! Minulla on kuitenkin turvallinen parisuhde, terveet lapset ja olen terve itsekin. Mitä ihmettä tämän kaiken taustalla voi siis olla? Minä olisin ainakin äärettömän onnellinen, jos ihana poikani löytäisi joskus perusjärkevän vaimon, jonka kanssa hänellä olisi tasapainoinen kotielämä ja tyytyväinen asenne. En todellakaan maalailisi piruja seinille ja "odottelisi" heille vastoinkäymisiä!
(J.K. En pakoile työtäni olemalla kotiäiti. En pakoile työtä vaan olen koulutettu nainen, ja tulen saamaan aikanaan työtä heti, kun haluan. Tämän hetken työnjako on tietysti se, että aviomies kantaa leivän kotiin, ja minä hoidan yhteisen kotimme ja lapsemme omasta palkastani ja työkokemuksestani samalla luopuen. Enkä ole myöskään niitä ihmisiä, jotka lakaisevat aina kaikki ikävät asiat maton alle ja kiillottaisin pelkkää kulissia. Mielestäni pikkulasten äitiys on vain yksi normaali elämänvaihe, joka aikanaan menee ohi.)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Appiukkoni kunniaksi täytyy sanoa, että hän on toista maata. Hän on järkevä vanhan kansan ihminen, joka on joutunut pienestä lähtien tekemään työtä. Hän tykkää minusta hirveästi, tarjoaa apuansa ja itse asiassa koko ajan paranee vanhetessaan ja tajuaa eri elämänvaiheiden arvon.
Aivan ihana kirjoitus! Todella hienoa, että viihdyt kotona ja hoidat omat lapsesi! :) Itsekin kotiäitinä, korkeastikoulutettuna myöskin, tiedän, että muut työt kyllä odottavat! Lapsuus on tässä ja nyt.
Unohda moukka anoppisi! Kysymykseesi siitä, pitäisikö sinun olla avuttomampi anoppisi silmissä: vastaukseni on kyllä. Kälyni on nimen omaan tällainen marisija; koko ajan on rankkkaa (2 lasta, joista toinen on tarhassa), näkee lapset ja hoidon rankkana, vaikka molemmat ovat ihan perustyytyväoisiä muksuja, ruokaa ei osaa/jaksa/viitsi laittaa, ei siivoa jne.jne. Tätä miniäähän anoppi siis auttaa ilomielin ja ehkä juuri siksi, että tuntee olevansa häntä parempi.
Minäkin olen jatkuvasti saanut kuulla, että hyvähän sinun on olla kotona, kun "lapset syövät/nukkuvat hyvin, mies tienaa hyvin (?!), minulla on alan koulutus" jne. Tiedän, että tuollainen on todella ärsyttävää.
Liian moni tässä maassa tekee muksuja ilman, että haluaisi niitä hoitaa. Minä en ole yksi sellainen äiti, vaan viihdyn kotona omieni kanssa. Emmekä me todellakaan ole rikkaita (kun monesti se "taloudellinen syy" on SE juttu..) vaan ihan normi-ihmisiä asuntolainoinemme ja opintovelkoinemme.
No voi olla , että anopillasi on ollut aikoinaan kovin raskasta lasten kanssa ja hän heijastaa niitä tunteitaan sinuun tarkoittamatta sitä henkilökohtaisesti .
Yritä saada tilanteeseen vuorovaikutus, kuuntele mitä hän kertoo omasta ajastaan lasten kanssa , sitä mitenkään vertailematta pahansuopaisessa merkityksessä , ota hänet sellaisena vajavaisena kun hän on .
Anoppisi nuorena ollessa miehet osallistuivat eritavoin tai ei lainkaan arjen pyöritykseen .
Nämä näkökulmat voivat olla rikkaus enemmän kuin kiistan aihe .
Mukavaa , että nautit äitinä olostasi ja osaat sen kirjoittaa kauniisti luettavaksi .
Varmaan tiedät monia , jotka tässäkin ajassa kokevat äitiyden vaikeaksi , me vain olemme niin erilaisia , hyväksytään se .
Mukavaa arkea rakkaiden lastesi kanssa : )
Olen samoilla linjoilla vastaajan kanssa.
Voisin kertoa saman asian äidistäni,joka ei ollut erityisen kotiäitisuuntautunut ja kaipasi ilmiselvästi takaisin töhin. Hän oli hyvässä ammatissa nauttien siitä, joten yhä ikäihmisenä hän samaistuu helposti suvussamme valittaviin ja nuoriin äiteihin. Äitini katsoo suorastaan pyhäksi velvollisuudekseen luennoida kotiäitiyden rasitteista ja muistuttaa nuorempia miehiä rasittavuuteen asti lasten hoitamisen jakamisesta molempien vanhempien kesken.
Siis ihan kiva ja toimelias äitini oli ja vietin virikkeellisen lapsuuden, mutta totuin myös siihen että äiti oli aina jossakin ja isoäiti toimi enemmänkin kotimme hengettärenä osoittaen siinä roolissa pätevyytensä erinomaisesti.
Ehdotan myöskin ap:n näkemään metsän puilta ja arvioimaan anoppiaan anopin näkökulmasta. Syventävä kysymys anopin mielipiteistä saattaisi avata hankalaa tilannetta ja täten helpottaa ap:n epävarmuutta omissa toimissaan kotiäitinä.
Älä päästä lastasi anopin luokse ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Jos anoppisi asenne lapsiin ja lastenhoitoon on tuollainen, mistä tiedät, millaisia juttuja hän syöttää lapsillesi. Ehkä hän valittaa ja prutkuttaa lapsillekin, ja kertoo, miten äiti nyt siellä kotona on iloinen, kun saa (!) olla erossa teistä. Tuollainen ihminen voi myrkyttää lapsen koko minäkäsityksen, jos hänen asenteensa on noin huono. Raivostuttaa, että kaikenlaiset paskapäät niitä lapsia saavatkin! No, onhan hän tuottanut kuitenkin sulle ihan hyvän aviomiehen. Miehesi varmaan on usein toivonut, että olisi saanut yhtä hyvän äidin, mitä hänen vaimonsa on omille lapsilleen.