Erosimme poikaystäväni kanssa muutama päivä sitten hänen aloitteestaan. Ehdimme seurustelemaan melkein 2 vuotta ja olemme tunteneet toisemme ja kuuluneet toistemme elämään ja arkeen 2,5 vuotta. Aloitimme ensin avoimella suhteella, jossa molemmilla oli oikeus säätää ja tehdä mitä haluaa, mutta kumpikaan ei halunnut tietää. Siinä meni siis ensimmäiset puoli vuotta tapaamisestamme, koska mies ei ollut valmis seurustelemaan vielä, koska 18 -vuotiaasta asti ollut koko ajan varattu ja takana useampi parin vuoden suhde. Minulla puolestaan oli takana reilu kaksi vuotta kunnon biletystä ja miestä toisen perään.
Päädyimme kuitenkin suhteeseen, koska rakastuimme. Näin hän asian myös näki, että yhteinen aikamme ja "panosuhteemme" muuttui ja olimme pari. Hänellä kuitenkin on ajoittain ollut vapaudenkaipuuta, jolloin hän on ahdistunut ja purkaa sitä minuun. Viime elokuussa yhteisellä matkallamme hän oli jättämässä minua, mutta sain puhuttua hänet yrittämään. Nyt kuitenkin muutama viikko sitten tuli jotenkin puheeksi tuleva ja hän ilmoitti, että häntä ahdistaa taas. Haluaa kuulemma olla kanssani, mutta samaan aikaan vapaus ja sinkkuelämä, jota ei ole ehtinyt kokea kunnolla koskaan houkuttaa häntä.
Ja nyt sitten muutama päivä sitten halusi jutella ja sanoi, että haluaa erota. Murruin täysin. Hän oli ensimmäinen seurustelukumppanini ja olemme asuneet yhdessä vuoden verran hänen 25 neliöisessä yksiössään. Sovimme, että pysyisimme ystävinä ja asuisimme tässä vielä sen aikaa, että molemmat löytävät uuden kämpän.(hänkin siis muuttaa vuokralle tulevaisuudessa)
Tajusin kuitenkin eilen, että en pysty tähän. Olimme molemmat kavereinemme erikseen baarissa ja hän ei tullut yöksi kotiin. Lisäksi sain selville, että oli tavannut tytön baarissa ja tanssinut ja vaihtanut numeroita yms. ja lisännyt tämän facebookiinkin "mielenkiinnosta" kuten hän asian ilmaisi. Tuntui kamalalta tajuta, että hän on heti jo siirtynyt eteenpäin. Päällimmäiseksi syyksi eroomme hän sanoi, että haluaa olla vapaa ja mennä miten haluaa, koska parisuhde ahdistaa häntä. Nyt ei kuulemma halua seurustella moneen vuoteen vaan elää nuoruutensa.
Opiskelupaikkani ja työpaikkani ovat molemmat lähempänä nykyistä asuinpaikkaani kuin jos muuttaisin takaisin vanhempieni luokse väliaikaisesti, kunnes löydän asunnon. En haluaisi muuttaa tästä, mutta en voi jäädä tännekään. Ahdistaa niin paljon, että en saa henkeä :(
Voimmekohan ikinä jatkaa ystävinä vai enkö tule näkemään häntä enää koskaan?
Kumpikin toivoo, että pysymme ystävinä. Eilen oli kamala päivä, kun itkimme vuorotellen. Hän sanoi toivoneensa, että olisi tavannut minut myöhemmin. Ja rupesi puhumaan silmät kyynelissä, että haluaa viettää sinkkukesän, jota ei ikinä ole saanut viettää. Ja sanoi, että syksyllä voi olla, että pyytää minua taas ulos ja aloitetaan puhtaalta pöydältä. Ja että tämä olisi vain väliaikainen ero.
En tiedä, mitä ajatella. Hän on myöntänyt itsekin olevansa hyvin epävakaa ihminen. Tunteet menevät laidasta laitaan. Suhteemme oli kiihkeä ja siihen kuuluivat myös monet riidat ja kyyneleet ja vastaavasti mahtava seksi ja paljon hauskuutta ja huumoria.
Mutta miten jatkaa tästä? Olo on niin tyhjä. Menetän ihmisen, jonka kanssa uskoin saavani perheen ja tulevaisuuden.
Olen siis 22(täytän pian 23) ja entinen avopuolisoni täytti juuri 27.
Päädyimme kuitenkin suhteeseen, koska rakastuimme. Näin hän asian myös näki, että yhteinen aikamme ja "panosuhteemme" muuttui ja olimme pari. Hänellä kuitenkin on ajoittain ollut vapaudenkaipuuta, jolloin hän on ahdistunut ja purkaa sitä minuun. Viime elokuussa yhteisellä matkallamme hän oli jättämässä minua, mutta sain puhuttua hänet yrittämään. Nyt kuitenkin muutama viikko sitten tuli jotenkin puheeksi tuleva ja hän ilmoitti, että häntä ahdistaa taas. Haluaa kuulemma olla kanssani, mutta samaan aikaan vapaus ja sinkkuelämä, jota ei ole ehtinyt kokea kunnolla koskaan houkuttaa häntä.
Ja nyt sitten muutama päivä sitten halusi jutella ja sanoi, että haluaa erota. Murruin täysin. Hän oli ensimmäinen seurustelukumppanini ja olemme asuneet yhdessä vuoden verran hänen 25 neliöisessä yksiössään. Sovimme, että pysyisimme ystävinä ja asuisimme tässä vielä sen aikaa, että molemmat löytävät uuden kämpän.(hänkin siis muuttaa vuokralle tulevaisuudessa)
Tajusin kuitenkin eilen, että en pysty tähän. Olimme molemmat kavereinemme erikseen baarissa ja hän ei tullut yöksi kotiin. Lisäksi sain selville, että oli tavannut tytön baarissa ja tanssinut ja vaihtanut numeroita yms. ja lisännyt tämän facebookiinkin "mielenkiinnosta" kuten hän asian ilmaisi. Tuntui kamalalta tajuta, että hän on heti jo siirtynyt eteenpäin. Päällimmäiseksi syyksi eroomme hän sanoi, että haluaa olla vapaa ja mennä miten haluaa, koska parisuhde ahdistaa häntä. Nyt ei kuulemma halua seurustella moneen vuoteen vaan elää nuoruutensa.
Opiskelupaikkani ja työpaikkani ovat molemmat lähempänä nykyistä asuinpaikkaani kuin jos muuttaisin takaisin vanhempieni luokse väliaikaisesti, kunnes löydän asunnon. En haluaisi muuttaa tästä, mutta en voi jäädä tännekään. Ahdistaa niin paljon, että en saa henkeä :(
Voimmekohan ikinä jatkaa ystävinä vai enkö tule näkemään häntä enää koskaan?
Kumpikin toivoo, että pysymme ystävinä. Eilen oli kamala päivä, kun itkimme vuorotellen. Hän sanoi toivoneensa, että olisi tavannut minut myöhemmin. Ja rupesi puhumaan silmät kyynelissä, että haluaa viettää sinkkukesän, jota ei ikinä ole saanut viettää. Ja sanoi, että syksyllä voi olla, että pyytää minua taas ulos ja aloitetaan puhtaalta pöydältä. Ja että tämä olisi vain väliaikainen ero.
En tiedä, mitä ajatella. Hän on myöntänyt itsekin olevansa hyvin epävakaa ihminen. Tunteet menevät laidasta laitaan. Suhteemme oli kiihkeä ja siihen kuuluivat myös monet riidat ja kyyneleet ja vastaavasti mahtava seksi ja paljon hauskuutta ja huumoria.
Mutta miten jatkaa tästä? Olo on niin tyhjä. Menetän ihmisen, jonka kanssa uskoin saavani perheen ja tulevaisuuden.
Olen siis 22(täytän pian 23) ja entinen avopuolisoni täytti juuri 27.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Täällä vähän samanlainen tilanne. 4,5 vuoden suhde takana, josta melkein koko aika asuttu yhdessä ja nyt ollaan erottu. Miehen aloitteesta. Mitään kaipuuta sinkkuelämään ei hänellä ole, vaan ei vaan tiedä mitä haluaa.. Minäkin uskoin, että tässä on loppuelämän suhde, ja joskus perustetaan perhe ja nyt ollaankin tässä. Olo on nimenomaan tyhjä. Täytyy nousta taas omille jaloilleen ilman toista puoliskoa. Päivä kerrallaan.. Olo on niin ristiriitainen ja tunteet vaihtelevat laidasta laitaan.
Ei niissä yhden illan jutuissa ole mitään ihmeellistä, ja on sääli että miehesi haikailee sellasen perään. Ehkä hän tajuaa myöhemmin, mitä menetti. Mieti, jaksatko odottaa toista ja antaa kohdella itseäsi noin.
Voi ei, kuulostaa vaikealta ja varmasti sinulla vielä vaikeampaa kun pidempi suhde ja pidempää yhdessä olette asuneet. Nimenomaan tyhjä olo on se, mikä tällä hetkellä on. En ole vihainen, koska tietyllä tavalla jopa ymmärrän häntä. Kuitenkaan en ymmärrä, miksi on valmis maksamaan niin kalliin hinnan vapaudestaan. Onko hän niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan tule vakiintumaan? En kuitenkaan usko siihenkään, koska päätyy usein suhteeseen. Ja on sanonut, että haluaa vielä joskus vakavan parisuhteen. Miksi suhteet ovat niin vaikeita? Liikaa tunteita.
En vain jaksa tätä. Rakastan häntä enemmän kuin ketään ja hänkin sanoo rakastavansa minua. Olemme kuitenkin ehkä toisillemme sopimattomat loppupeleissä. Hän lässytti, että haluaa seurustella kanssani vielä joskus ja sitten, kun tulee hetki, että hän todella on valmis, niin aikoo taistella minut takaisin itselleen. Toivon mukaan olen jo silloin päässyt omassa elämässäni eteenpäin.
Mutta kyllä me selvitään jotenkin...
Uusia tuulia, jotta menneet pyyhkiytyy mielestä. Voi, kun se olisikin helpompaa.