Olen lähes 5-kymppinen nainen, joka on ollut parisuhteessa lähes parikymmentä vuotta. Lapset ovat ala-asteen ylimmillä luokilla, aika myöhään siis hankittuja.
Vuosi vuodelta menty eteenpäin, milloin paremmin, milloin huonommin. Mitään suurempia konfiliktejä meillä ei koskaan ole ollut, onpahan vain oltu ja eletty.
Ehkä siinä onkin syy - kun ei ole mitään mikä liikauttaisi planeettoja paikoiltaan. Ei riitoja, ei intohimoa. Ei yhteisiä harrastuksia, ei edes yhteisiä arvoja.
Onko sitten syy viidenkympin villityksen vai minkä, mutta olen alkanut todella kyseenalaistaa nykyistä olotilaani. Pitääkö minun todella elää tässä "ihan hyvin " -olotilassa hamaan sairaalasänkyyn saakka?
Entä, jos tapaisinkin jonkun muun?
Nimittäin - näin kävi. Olin työmatkalla pohjoisessa ja kävi vanhanaikaisesti - tapasin baaritiskillä miehen, jonka kanssa tuntuu näin jälkikäteen kolahtaneen vähän liiankin hyvin.
Nyt on meilailtu siitä lähtien, ja miten erilaiseen maailmaan olen hitusen tutustunut. En ole naivi, enkä lapsellinen. Ymmärrän olla luottamatta, tiedän olla uskoutumatta. Tuntuu hyvältä vain jutella, kertoa päivän tapahtumista, jutella vaikkapa päivän otsikoista.
Jonain päivänä väistämättä tapaamme, ja tiedän jo nyt, että askel johtaa toiseen - ensimmäisen kerran kaikkien näiden vuosien aikana. Tuomita en silti aio itseäni.
Vaan mitä pitäisi tehdä?
Vuosi vuodelta menty eteenpäin, milloin paremmin, milloin huonommin. Mitään suurempia konfiliktejä meillä ei koskaan ole ollut, onpahan vain oltu ja eletty.
Ehkä siinä onkin syy - kun ei ole mitään mikä liikauttaisi planeettoja paikoiltaan. Ei riitoja, ei intohimoa. Ei yhteisiä harrastuksia, ei edes yhteisiä arvoja.
Onko sitten syy viidenkympin villityksen vai minkä, mutta olen alkanut todella kyseenalaistaa nykyistä olotilaani. Pitääkö minun todella elää tässä "ihan hyvin " -olotilassa hamaan sairaalasänkyyn saakka?
Entä, jos tapaisinkin jonkun muun?
Nimittäin - näin kävi. Olin työmatkalla pohjoisessa ja kävi vanhanaikaisesti - tapasin baaritiskillä miehen, jonka kanssa tuntuu näin jälkikäteen kolahtaneen vähän liiankin hyvin.
Nyt on meilailtu siitä lähtien, ja miten erilaiseen maailmaan olen hitusen tutustunut. En ole naivi, enkä lapsellinen. Ymmärrän olla luottamatta, tiedän olla uskoutumatta. Tuntuu hyvältä vain jutella, kertoa päivän tapahtumista, jutella vaikkapa päivän otsikoista.
Jonain päivänä väistämättä tapaamme, ja tiedän jo nyt, että askel johtaa toiseen - ensimmäisen kerran kaikkien näiden vuosien aikana. Tuomita en silti aio itseäni.
Vaan mitä pitäisi tehdä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Houkutus on varmaan suuri jos kotona on kuivaa kuin Saharassa.
Varmaan kannattaisi ensin puhua miehen kanssa, että miten haluat parantaa teidän suhdetta ennenkuin lähdet pettämään. Saattaa teidän kipinäkin löytyä vielä.
Mieti tarkkaan onko vastapuolella vain leikittely mielessä? Kotona kannattais parantaa suhdetta sillä ei se ruoho ole vihreämpää aidan toisella puolella. Itse teet valinnat mutta pidä hyvästä kiinni arki tulee niin äkkiä uuteenkin suhteeseen.