Mikä on oikein?

Vanhemmat erosivat kypsällä iällä. Naimisiin oli jouduttu pakkotilanteessa. Avio- ja perhe-elämä oli aina riitaa ja tappelua, normaalia keskustelua ei koskaan. Lapset (2) sopeutuivat miten taisivat, murrosiässä tilanteen alkoi enemmän tiedostamaan.
Nuorempi lapsista ei muista äidistään mitään varhaislapsuuden ajalta. Isompana hän oli aina isän tyttö, kommunikaatio, leikit ja läheisyys tuli isältä. Esikoisella synkkasi äidin kanssa paremmin.
Avioero-ositus saatiin tehtyä lakimiesten avulla. Esikoinen sai pian järkättyä niin, että sai äidin "myymään" erossa saamansa kesämökin järven rannalla ja siihen liittyvän 5 hehtaaria metsää itselleen vajaalla neljäsosahinnalla mökin arvosta. Maksoiko hän oikeasti myös jotakin? Toiselle lapselle ei kerrottu asiasta mitään. Kun siitä tuli puhe, ostaja ja myyjä kielsivät asian, äiti heittäytyi haukkumaan kaikesta, asian vierestä.
Keskusteluyhteys kävi sen verran vaikeaksi, että kuopus päätti, että jos häntä ei pidetä perheeseen kuuluvana, niin on paras pysyä erossa.
Kului aikaa, sisar kuoli alkoholismiin. Perheestä jäi jäljelle äiti ja nuorin lapsi, joka ei siis ollut ollut yhteydessä äitiin yli 20 vuoteen. Oli pakko mennä tapaamaan äitiä, kansalaisvelvollisuudesta. Hassua, mutta toiveikkaana että tämä olisi dementoitunut: silloin hän olisi "helpompi" kestää. - Näin ei ollut. Äiti on entisensä. Eikä edes havaittavasti surun murtama.
Nyt aikuisen silmin kuunnellen ja katsoen, on ilmeistä että äiti on aina ollut persoonallisuushäiriöinen ja/tai skitsofreeninen. Narsisimia myös? Hänellä on harhaluuloja: ihmiset paikkakunnalla ovat hänelle kateellisia [mistä? Pienestä sotkuisesta omistusyksiöstä] ja kyttääviä ja valehtelevia. Edesmennyt ex-mies oli skitsofreeninen, näin hän oli omin silmin nähnyt sotilaspassista [ettäkö armeijassa hulluja pidetään palveluksessa... ], häneltä pimitettiin miehen sairaus ja hönet huijattiin naimisiin. Avioerossa hän ei mukamas saanut penniäkään [todellisuudessa ei ollut avioehtoa, ja lakimiehet erossa mukana], eikä hän ole mitään eropapereita allekirjoittanut, hänet petettiin. Siinäkin, ja niin monessa, monessa asiassa. Aina on petetty. Ja valehdeltu.

Kuopus on perusihmisyydestä käynyt jonkun aikaa n. kerran kuussa äidillään (yli 80 v),matkustanut julkisilla kulkuvälineillä aamulla matkojen takaa, ja tehnyt kovan työpäivän kotiavustustyötä - kuunnellen haukkumista ja solvaamista, tai muuten hulluja puheita kuunnellen, yöksi uupuneena kotiin.
Nyt tuntuu etten jaksa tällaista pitemmän päälle. Olen työssä käyvä ja keski-iän jättänyt. Hän tarvitsee apua, liikkuminen on huonoa, mutta kieltää kotiin tuodun ateriapalvelun. Kotiapu käy päivittäin, niidenkin käyntiä hän on karsinut. Eikä kotiapu juuri muuta tee kuin antaa lääkkeet ja vaihtaa vaipan. Eivät siivoa, käy kaupassa, apteekissa, pankissa. Mihinkään palvelujuttuihin äiti ei suostu. Haluaa hoitaa kaiken itse (koska ei luota kehenkään), ja luulee pystyvänsä, ei tiedosta tilaansa. Palveluasumiseen hän ei lähde kuin tainnutettuna, väkisin, eikä paikkoja toisaalta ole tarjollakaan. Ei muuten kuin hätätilanteessa.Toivon että tällainen hätätilanne tulisi, niin pahalta kuin tällaisen toiveen ääneen sanominen kuulostaakin.

Ongelma on se, missä menee kenenkin vastuu. Äiti on nyt analysoiden aina ollut mielestäni mieleltään poikkeava tai sairas, ja älyllisesti tyhmä. (Kaksoissisarellaan oli mielisairaus.) Lapsena, nuorena en sitä ymmärtänyt.
Onko häijyys laskettava niistä johtuvaksi? Jos minä olen perinyt isäni geenit pään sisällön suhteen, ansiottani, olenko minä velvoitettu tai perusihmisyyden kannalta vastuullinen huolehtimaan äidistäni sisareni tapettua itsensä viinalla, huolehtimaan äidistä, joka teki minut perinnöttömäksi, ja on inhottava, pahasuinen ja katkera kaikesta isään liittyvästä. Sätti ja solvaa minulle kaikkia isän sukulaisiakin, joihin olen ollut yhteyksissä.

Se vaikein asia: missä määrin hän on vastuullinen käytökseltään? Lääkäri pitää hoitosuhteen ylläpitoa tärkeänä, eikä voi kirjoittaa psyykelääkettä. Siitä potilas suuttuisi, ei söisi niitä, eikä menisi enää k.o. lääkärille. Valehdella lääkäri ei voi, ei uskotella että lääke olisi esim. vitamiinia.

Onko minun käytävä äitini luona, koska olen saanut osakseni enemmän kuin hän, ja kärsittävä oma ahdistukseni ja mielipahani? En ole mielenterveysammattilainen, enkä tahdo jaksaa kuunnella päivää hänen loukkaavia puheitaan.

Mitä te tekisitte sijassani? Mikä on oikein? Kohtuullista?