En pysty edes katkomaan välejä, uskomaton isäni...

Se oli sitten taas pääsiäinen, ja onneksi nyt ohi.
Kävin pitkästä aikaa kotonani, siis isäni ja hänen vaimonsa luona.
Kestin noin vuorokauden hampaita kiristellen.

En tiedä millä otsikolla isääni pitäisi nimittää, enkä niin välitäkään. Tahtoisin vain keksiä keinon, jolla tulisin edes välttävästi toimeen hänen kanssaan.

Isäni on 71-vuotias, elämässään (työläistaustaisen maanviljelijä)perheensä menestynein yksilö. Arvonimiä riittää, samoin sosiaalisia verkostoja.
Äitini ja isäni erosivat jo toistakymmentä vuotta sitten, eikä ihme. Äitinikään ei ole ihan normaali, hän oli ja on vetäytyvä, arka, yliherkkä ja lopulta alkoholiin turvautunut, avioliittossaan marttyyriksi joutunut ja katkeroitunut ihminen.
Isäni vetosi erotilanteessa siihen, että äitini joi. Äitin syytti isääni dominoivaksi ja Hitleriksi ym. ja jaksaa jauhaa asiaa vieläkin. Isä on mennyt eteenpäin elämässään -toki varakkaalle miehelle löytyi vaimo helposti.

Pointti on se, että vaikka lähestyn jo neljääkymmentä ikävuotta itse, tunnen olevani isäni talutusnuorassa ja marionetti. Hän haluaa vaikuttaa jokaiseen valintaani elämässä, vaikka väkisin. Asunnostani hän maksoi puolet, autostani myös. Toki taloudellinen apu on viime vuosina ollut tarpeen, mutta samalla
isä tavallaan saa "omistusoikeuden" minuun. Ei hän ole takaisinmaksua vaatinut, mutta katsoo olevansa oikeutettu puuttumaan aivan kaikkeen.

Alan olemaan ihan loppu. Kun menin taas kotiin, isäni oikein puhisi energiaa, ollen toki iloinen siitä että jälleennäimme, mutta samalla alkoi uskomaton aivopesu, mielipidetulva ja provosoiva haastaminen. Tv-kanavakin, jota katsoin, oli roskaa ja taannuttavaa pintaviihdettä, jota eivät seuraa kuin sivistymättömät moukat. Hiihtotyyliäni hän arvosteli ja neuvoi, vaikka olen laspuudesta asti ollut todella hyvä ko. lajissa. Hän määräili, dominoi, manipuloi keskustelua koko ajan jne. Kun väitin (ja väitän aina hänelle) vastaan, hän hermostui. Kysyin, millä natsoilla hän kuvittelee voivansa arvostella kaikkia ja kaikkea. Kuulema elämänkokemuksella ja plaa plaa plaa. Vaimonsa vain istui vieressä nyökytellen, diplomaarttisen hiljaa- lienee oppinut myötäilemään ajan saatossa.

Minä provosoidun yhä uudelleen isäni jutuista. Ja kun hermostun, hän saa aiheen hyssytellä minua ja naureskella, että olen hermoheikko ja aggressiivinen tmv. Ja siitä kiukustun yhä enemmän. Isä ei koskaan kysy, mitä minulle kuuluu, siis henkisesti, hän ei osaa. Sota-aikana syntyneenä isoon perheeseen hän ei vain osaa puhua tunteista. Olen perinyt äidiltäni herkkyyttä, ja mielestäni olen sosiaalisesti suht. lahjakas, empaattinen ja intuitiivinen. Isäni mielestä se on vain yliherkkyyttä ja kovuuden puutetta, "ja tuloksen näet äidissäsi".

Kerroin isälleni myös miehestä, jonka olen hiljattain tavannut. En ole raahannut poikaystäviä kotiini koskaan, ellei suhde ole jo suht. vakavalla pohjalla, ja olen ollut pitkään sinkkuna ennen tätä hetkeä. Tapaamani mies todella tuntuu hyvältä, ja olen melko ihastunut. Kun kerroin varovasti siitä, että olen iloinen ja onnellinen, koska olen treffanut mielenkiintoisen ihmisen, isäni tokaisi ainoastaan" Mikä hänen koulutustasonsa on?" Ja taas meni hermot.
Kysyin isältäni, että mikäs sinun. Totesin, että enpä kuule edes tiedä, mikä on miehen oppiarvo, enkä siitä välitä, koska en etsi miestä perheelleni vaan sopivaa itselleni. Seurasi isäni halveksuva tuhahdus.
Hän kuulema "on vain huolissaan tyttärestään". Kysyin, miksi, koska minä elän omaa elämääni ja hän omaasnsa. Seurasi paasausta siitä, että elämässä on syytä tehdä oikeita valintoja ja etsiä kaltaistaan seuraa. (Minä olen korkeakoulutettu.). Sanoin, että minua loukkaa tällainen ylemmyydentuntoinen arvostelu ja arvottaminen, ja osaan kyllä aikuisena ihmisenä tehdä omat päätökseni, ja teen ne oman tuntemukseni perusteella, en kenkään vaatiman cv:n mukaan.

Tällaisia tilanteita olisi mainita vaikka kuinka monia. Minä olen aivan onneton. En voi, enkä halukaan, katkoa välejäni kokonaan isääni, mutta miten tuollaisen ihmisen kanssa voi toimia? Hän arvostelee, ylentää itseään, pitää itseään sivistyneenä ja perheen ehdottomana auktoriteettina, ja vastalauseita ei kuunnella. Olen yrittänyt puhua järkeä, puhua siitä, miten fiksu ihminen ei arvostele koko ajan muita ja alenna heitä, tuloksetta. Hän osaa kääntää kaiken niin, että vastapuoli tuntee olevansa tyhmä ja arvoton.

Hän välitttää toki minusta ja tahtoo hyvää, mutta sotkee asioita, manipuloi ja hallitsee kuin tyranni. Minä olen perheestämme ainoa, joka pistää kampoihin, myös samantyyliselle veljelleni -ja tuloksena on se, että minua pidetään jääräpäänä, riidanhaastajana ja kritiikkiherkkänä. Olen vain niin kyllästynyt jatkuvaan piinaan, stressaavaan ja kireään ilmapiiriin ja tunnekylmään väittelykulttuuriin kotonani.

Apua :/