Kertokaapa kokemuksia, joilla olette uuden kumppanin ensimmäistä kertaa nähneenä saaneet ajatuksen, että TUOSSA ON MINUN NAINEN/MIES/LASTENI ISÄ TAI ÄITI ja kaikki ikäänkuin vain loksahtaa kohdalleen. Missä elämäntilanteessa, mistä tuo ajatus ehkä mahdollisesti syntyi, vaikka näki toisen vain ulkonäöltä, mitä mielikuvia näkemisestä nousi, miksi olitte niin varmoja, että se on hän? Ja miten suhde lopulta syntyi?
Tunnistitko parisi ensisilmäyksellä?
haluaapi tietää
7208
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tunnistin ensi kosketuksesta en niinkään ensisilmäyksestä. Tämä tapahtui vuonna 1978 ja oli silloin 19-vuotias. Olemme olleet siitä lähtien yhdessä ja nyt elämme jo kahden keski-ikäisen aikuisen parisuhdetta. Lapset ovat maailmalla ja meillä on jälleen aikaa toisillemme ja itsellemme eri lailla kuin pienten lasten kanssa, joka sekin on upeaa aikaa elämässä.
Kaikkea on taipaleeseemme mahdtunut mutta kosketus tuntuu edelleen hyvältä ja kihelmoi - oisko tämä sitä kemiaa. Elämä sen oikean kanssa on oikeasti mahtavaa.
Tuo fiilis tuli täysin väärään aikaan - ja siksi se haudattiin vuosiksi eteenpäin.
Tapasin nykyisen mieheni työasioissa, kommunikointi kävi kuin vanhojen tuttujen kesken saman tien ja sellainen tietynlainen kipinöinti syntyi välillemme heti. Maailma vei eri suuntiin jo pelkästään elämän tilanteista johtuen - mutta kun sitten tuli otollisempi aika, ei paljon miettimisiä tarvittu.
Juu, mutta aika ei ollut oikea.Ensin hän oli varattu ja sitten minä olin varattu. En osaa selittää sitä tunnetta. Minä vain TIESIN sen. Ihan kuin se olisi ollut kirjoitettu johonkin. Ei siis olla yhdessä, mutta tiedän että hän on sielunkumppani. Tuskin koskaan päädymme yhteen, mutta olen iloinen, että hän on olemassa.
Mulla sama juttu. Aika oli väärä, mutta ihmiset oikeat. Tunne on vaan olemassa, eikä sitä voi selittää. Sielunkumppani menee muualla. Ja itse rakennan omaa elämääni toisaalla. Hänen kanssaan olin kotona, kuin olisin syntynyt siihen paikkaan. Joskus mietin, että kuvittelinko kaiken, mutta mies sanoo samaa. Että mun kanssa oli se olo. Onkohan se utopiaa vai totta? Sitä olen jälkeenpäin miettinyt....
Puet sanoiksi omat fiilikseni: "hänen kanssaan olin kotona"... Sitä se oli, mutta ajoitus niin väärä. Kerrankin tunsin olevani sopiva sellaisena kuin olen, en liikaa jotain tai liian vähän jotain... Silti se ei ollut tylsää tai itsestään selvää "oloa", vaan henkinen ja fyysinen kemia sai melkein ilman rätisemään sähköstä...
Mieleni valtasi riemu, kun näin erään miehen ensi kertaa. Mies ei tainnut olla samaa mieltä... En ole vieläkään unohtanut.
HETI ensisilmäyksellä tiedettiin molemmat et se on siin