Ja niin se maailma makaa.

Että ollaan jo pian 8v yksin, mutta ei se haitaa, antaa mennä.
Neljä seinää on jo tullut tutuksi jo monta vuotta ja en ulkona käy, en misään baarissa, en misään.Olen todistetusti pari kertaa saanut, kaksi lasta. Toinen on 14v poika ja toinen on 15v tyttö. Erakoitunut kaikesta ystävistäkin ja lapsista. En vastaile enää puhelimeen ja menee jopa viikko kun tulen 30:n neliön kämpästä pihalle. Moni kun näkee minut, he tivaavat että, kato säkin olet hengissä.
Naapurin pitää viikon välein tulla huhuilemaan parvekkeelle, jaa sä oot hengissä vielä..

Kerran elämässä olen käynyt ulkomailla. kaksi kertaa käynyt laivalla ja noin 4 kertaa Helsingissä, vain käynyt.

Eron jälkeen olin yhen naisen kanssa, ja hänelle oli tärkein se edellinen mies, joka hukkui järveen. En jaksanut sen kanssa.

Muutaman kerran kävin baarissa kokeilemassa onnee. Menin vaan siihen juttelemaan ihan mukavia ja sen sellaista, mutta pakit tulee aina. Kuinka vaikeaa on jutella Suomalaisen naisen kanssa. Niin vaikeaa, niin vaikeaa jne..

Nyt en sen jäkeen ole enää yrittänyt naista 7 vuoteen, kun päätin että ei sit, koska Suomalaiset naiset ovat niin kylmiä = "Jää Naisia" Suomalaiset naiset jäätyvät pian absoluuttiseen nollapisteeseen.

Ennen katselin, kuina kadulla parit vaan kävelee käsi kädessä pidin sitä hienona, ja ajattelin että kyllä minäkin vielä ;)

Nyky tilanne on kohtalaisen hyvä minun kannalta. En enää kiinnitä huomiota kadulla käveleviin parehin, enkä edes katso kun tekee pahaa.
Televisiosta kun tulee joku suutelu kohtaus, käännän oitis kanavaa, koska en haluu katooo. En ajattele mitään naisiin liittyvää, koska minun elämässäni naiset ovat sukupuuttoon kuolleet lajit niinkuin dinosaurukset.

Ensimmäinen itsemurha yritys sen järveen hukkuneen miehen seurustelun jälkeen. Muut 3 yritystä 2010:n jälkeen teholla joka kerta, mutta kerran me eletään. Nyt kiskasen venlafaksin nuppi lääkettä, sydän lääkkeet ja imovanea noin 4.5 vuoden kokemuksella.

En juttele kun tutujen kanssa silloin kuin näen, ja siihenkin menee nykyään kuukausi. Jos nyt joku tuttu tulee kylään ja istahtaa sohvalle. Minä heti toivon se lätevän pois niin pian kuin mahdollista. En juttele nykyään ventovieraiden kanssa ja etenkään naisten kanssa. Juttelu tietysti kassalla, aptekissa, siellä missä on pakko, muuten en kuin vältän paikkoja.

Olen aina ollut ujo naisten suhteen lapsuudesta asti.

"Käsi kädessä kuljemme kohti auringon laskua, kyyneleet vierii pitkin poskia se maahan tipahtaa, sinne me kaikki olemme menossa."

Ja niin minäkin olen menossa yksin, olen vai palanut loppuun josta ei ole enää paluuta. Mutta tän olen tottunut.

Anteeksi että olen olemassa suomen neitsykäiset, joita ei enää ole. Niitä hyviä