En olisi ikinä uskonut, että mulle voisi käydä näin, että avioeroa suunnittelen...mieheni on muuttunut itsekkääksi, omat tarpeet ensisijalla ja sitten vasta muu perhe...oikein annan ylen kun ajattelenkin asiaa...miten helvetti tään erorumban kestän? Mistä aloitan? Pääni on ihan sekaisin...Yh-äidit ja -isät saanko tukea?
Ei oo totta
N39
92011
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Siitä se lähtee rullaamaan omalla painollaan.
puhunut miehelleni asiasta paljonkin. Olen hänelle rehellinen loppuun saakka. Minusta tärkeintä tässä on olla nimenomaan rehellinen itseään ja kumppaniaan kohtaan. Nyt vaan odottelen...
neljänkympin kriisi. Odota pari vuotta niin se menee ohi.
mitä 4:nkympin-kriisi tähän avioerojuttuun liittyy? Kyse ei ole itsestäni, että "haluaisin" vaihtelua tms. Mieheni on minua muutama vuosi nuorempi ja hänen sopeutumisensa toiseksi vastuunkantajaksi on ollut takkuista ja tällä ei ole todellakaan mitään tekemistä ikäkriisin kanssa.
että naisessa on aina vika, jollei hän ole halukas kestämään avioliitossaan mitä tahansa. Kun nainen toivoo miehen tekevän osuutensa yhteisessä kodissa, hän potee kriisiä, on itsekäs tai ei ymmärrä miestä. Kokemuksesta tiedän, että vain naiselta vaaditaan kaiken kestämistä ja loputonta vastuuttoman aviomiehen hyysäämistä.
sääli ettei tuollaista ominaisuutta "sopeutumisensa toiseksi vastuunkantajaksi" ole havainnut ennen kuin yhteisiä lapsia on ryhdytty tekemään. Tai että sitä ei ole pidetty riittävän tärkeänä ominaisuutena. En moralisoi, totean vaan.
asioista keskusteltiin ennenkuin lapsia saatiin. Minkäs minä sille mahdan, jos miehestäni ei sitten ollutkaan vastuunkantajaksi? Kaikki ihmiset kun eivät tunne itseään, kuten kuvittelevat. Sitä vaan niin helposti ajatellaan mitä ajatellaan. Naimisiinmenostakin puhuttiin pitkään ja koetin "varmistella" miestäni, että onko hän nyt aivan varmasti valmis tähän.
Olen vaan niin pahoillani kaikesta. Pitäisikö minun nyt sitten alkaa syyttää itseäni? Se taitaa olla vielä tänä päivänä muotia, että naiset "nyrkin ja hellan väliin", kun miehet tyydyttelevät erilaisia tarpeitaan.
Nostan kädet pystyyn...
Olen kokenut eron muutama vuosi sitten. Mielessäni tein eroa jo pari vuotta ennen kuin se todella tapahtui. Ja silloin kaikki oli enää vain helpottavaa. Joten mieti tarkkaan mitä elämältäsi haluat. Pohdi myös mahdollisten lasten asemaa eron tullessa. Itselläni oli hyvin pitkälti samat eron syyt ; mies oli omaan napaansa tuijottaja, henkinen alistaja, sairaalloisen mustasukkainen (aivan syyttä), esitti niin hyvää perheenisää vanhempainilloissa ym. mutta kodin seinien sisäpuolella ei osallistunut lainkaan, epärehellinen. Kaiken kaikkiaan liittomme loppui molemminpuoliseen epäkunnioitukseen. Nykyisin välimme ovat paremmat, ihan asialliset. Jälkeen päin olen ollut pahoillani erosta mutta en silti tekisi toisin. En yksinkertaisesti voinut elää ihmisen kanssa jonka arvoja en voi kunnioittaa. Vuosien mittaan hänestä tuli aivan eri mies kuin se johon aikanaan rakastuin ja jonka kanssa halusin elämäni jakaa.
Sinulle haluan vain sanoa että mieti asiat läpikotaisin. Jos rakastat häntä, kunnioitat ja haluat fyysisesti niin mieti; voisiko asiat keskustelemalla vielä selvitä ? Jos kuitenkin päädyt eroon niin siitäkin selviät kyllä, ihan varmasti. Toivon että asiat selviävät sinulle parhain päin.
Hei! Kannattaa yrittää parisuhdeterapiaa jollet ole luovuttanut jo.Me saimme ainakin sieltä toivoa ja uudenlaisia näkökulmia.Taitaa olla kovin yleistä tuo miesten itsekkyys ja vastuuntunnottomuus.Ehkä miehesi herää kun tajuaa eron olevan edessä.Kun on koittanut ulkopuolista apua niin ainakaan ei voi sanoa että olisi luovuttanut helposti jos ero tulee.Kyllä sitä kuuntelee ihan eri tavalla jotakin ulkopuolista henkilöä kuin omaa puolisoa.Varsinkin jos asiaa on jauhettu jo pidemmän aikaa.