Alan olla nyt aikuisiällä melkoisen etääntynyt vanhemmistani. Perheemme viileisiin väleihin ei liity mitään erityisen traagista (raakaa väkivaltaa, hyväksikäyttöä tai alkoholismia), mutta maailmankuvamme ja arvomaailmamme ovat erittäin kaukana toisistaan. Noin esimerkiksi: Olen kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista, mutta vanhempani tuntuvat miettivän lähinnä, mihin kaikkeen turhaan saisivat rahansa kulutettua, ja mitähän typerää roskaa sitä seuraavaksi katsoisi televisiosta. Koen myös, etteivät he arvosta minua. He eivät oikeastaan koskaan ole kommentoineet positiivisesti esimerkiksi koulutustani tai työasioitani tai edes liiemmin kyselleet niistä mitään.
Tapaan heitä nykyään vain pari-kolme kertaa vuodessa, ja silloinkin melko pikaisesti, viipyen heidän luonaan yön tai pari. Vierailuiden aikana emme puhu enää oikeastaan mistään. Kaiken huipuksi he tekevät toisinaan jopa sitä, että kun olen tullut käymään, he saattavat jutella kanssani kymmenisen minuuttia ruokapöydän ääressä ja vetäytyä sitten omaan makuuhuoneeseensa katsomaan jotain helvetin Putousta, pistäen vielä huoneen ovenkin kiinni. Meikäläinen jää sitten istumaan yksin siihen olohuoneen sohvalle miettien, että olipas helvetin kiva tulla käymään.
Aikaisemmin tunsin syyllisyyttä viileistä ja pinnallisista väleistämme. Ajattelin, että olen ollut jotenkin huono lapsi, että minulla olisi velvollisuus yrittää korjata tilanne, ja että välien lämpeneminen olisi ylipäänsä mahdollista. Nykyään en ole enää ihan varma. Miesystäväni, jolle puhuin asiasta, kommentoi hämmästyneenä, että miksi ihmeessä juuri minun pitäisi huolehtia välien keinotekoisesta lämmittelystä. Hän tulee itse todella hyvästä ja rakastavasta perheestä, ja piti aivan hulluna, että vanhempani käyttäytyvät noin tunteettomasti ja että minä vielä kaiken lisäksi koen jotain velvollisuuden tunteita heitä kohtaan.
Olen alkanut ajatella asiaa erityisesti nyt, kun olen tavannut mieheni perheen. He olivat todella ihania minua kohtaan, vaikka olemme seurustelleet vasta alle vuoden. Huomasin viihtyväni heidän kanssaan paljon paremmin kuin omien vanhempieni kanssa. Ei kai vanhemmistaan koskaan varsinaisestri eroon pääse, mutta olen päättänyt pyrkiä eroon syyllisyyden ja vajavaisuuden tunteista.
Tapaan heitä nykyään vain pari-kolme kertaa vuodessa, ja silloinkin melko pikaisesti, viipyen heidän luonaan yön tai pari. Vierailuiden aikana emme puhu enää oikeastaan mistään. Kaiken huipuksi he tekevät toisinaan jopa sitä, että kun olen tullut käymään, he saattavat jutella kanssani kymmenisen minuuttia ruokapöydän ääressä ja vetäytyä sitten omaan makuuhuoneeseensa katsomaan jotain helvetin Putousta, pistäen vielä huoneen ovenkin kiinni. Meikäläinen jää sitten istumaan yksin siihen olohuoneen sohvalle miettien, että olipas helvetin kiva tulla käymään.
Aikaisemmin tunsin syyllisyyttä viileistä ja pinnallisista väleistämme. Ajattelin, että olen ollut jotenkin huono lapsi, että minulla olisi velvollisuus yrittää korjata tilanne, ja että välien lämpeneminen olisi ylipäänsä mahdollista. Nykyään en ole enää ihan varma. Miesystäväni, jolle puhuin asiasta, kommentoi hämmästyneenä, että miksi ihmeessä juuri minun pitäisi huolehtia välien keinotekoisesta lämmittelystä. Hän tulee itse todella hyvästä ja rakastavasta perheestä, ja piti aivan hulluna, että vanhempani käyttäytyvät noin tunteettomasti ja että minä vielä kaiken lisäksi koen jotain velvollisuuden tunteita heitä kohtaan.
Olen alkanut ajatella asiaa erityisesti nyt, kun olen tavannut mieheni perheen. He olivat todella ihania minua kohtaan, vaikka olemme seurustelleet vasta alle vuoden. Huomasin viihtyväni heidän kanssaan paljon paremmin kuin omien vanhempieni kanssa. Ei kai vanhemmistaan koskaan varsinaisestri eroon pääse, mutta olen päättänyt pyrkiä eroon syyllisyyden ja vajavaisuuden tunteista.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Samanlaisia tunteita olen olen kokenut. Luulen, että aikuistumiseen kuuluu se, että omia vanhempia alkaa arvioimaan samoilla mitoilla kuin vieraitakin ihmisiä, jolloin huomaa heidän puutteensa (lapsenahan oma perhe usein näyttäytyy "normaalina, täydellisenä, hyvänä jne.) Sinä olet monessa suhteessa erilainen kun vanhempasi. Se on ihan ok. Ole vanhempiesi kanssa sillä tavlla kun sinulle on luontevaa. älä toimi heitä miellyttääksesi.
Ihmetyttää sellaisten vanhempien järjenjuoksu, jotka eivät ole lainkaan kiinnostuneita omista lapsistaan. Miksi ihmeessä ne lapset on sitten tehty tähän maailmaan? Ihan vain tavan vuoksi?
Kaikki vanhemmat käyttäytyvät juuri sillä lailla ja tavalla, kuin ovat oppineet joskus omassa kodissaan. Käytös ei muutu, jos päähän ei ole ikinä pälkähtänyt, että muunkinlaisia tapoja on olemassa. Ja että kaikkia tapoja ja tottumuksia voi ja saa muuttaa ja vaihtaa toisenlaisiin ja parempiin.
Sinä olet aikuinen ja vanhempasikin ovat ainakin aikuisen ikäisiä. Miksi sinä et kysy ja puhu asiasta heidän kanssaan? Ihmettele, juttele, sano, paheksu, kerro oma kokemuksesi asiasta, tee jotain, millä herättelet ahtaaseen karsinaan uinahtaneet ihmispoloiset.
Pystyn samaistumaan sun tarinaas, mulle kans tuttu juttu, sillä erotuksella etten pidä juuri mitään yhteyttä. Isäni on kuollut 2004 ja äitini on sanonut mulle että kun lapsi täyttää 18 vuotta, hänen vastuunsa loppuu siihen. No joo olen samaa mieltä, mutta rakastava ja välittävä äiti ei lakkaa koskaan huolehtimasta. Se pointti on siinä että mulla ei ole mitään yhteistä äitini kanssa, ei ammatti, kiinnostuksen aiheet ja persoona. Joten jos olen jo kohta kolmekymppinen, olen täyttänyt 18 vuotta aikoja sitten, ei ole yhteisiä juttuja, niin ei tarvitse edes pitää yhteyttä. Kun taas avopuolisoni vanhemmat on tosi ystävällisiä ja aina kiinnostuneita mun jutuista, mitä mulle kuuluu, lähettävät terveisiä. En koe menettäneeni mitään, kun en ole kotona vieraillut, vaan voi keskittyä mukaviin ihmisiin ja heidän "keräämisestä" elämääni. ei mun mielestä ole mitenkään pakko väkisin pitää jotain yhteyttä perheeseen, jos sillä ei ole mitään annettavaa. Perhe pitää tavallaan asettaa samaan asemaan muitten tuntemattomien ihmisten kanssa, eli on vain niitten kanssa tekemisissä jotka on valinnut elämäänsä ja joista tykkää.