Itsekäs mies

Avomieheni ilmoitti reilu viikko sitten, että haluaa erota. Olemme seurustelleet vajaan neljä vuotta, josta olemme asuneet yhdessä noin kolme vuotta. Suhteemme on jo jonkin aikaa ollut väljähtynyt, mutta olen ajatellut, että tällaisia notkahduksia tulee kaikissa parisuhteissa (työkiireet, vapaa-ajan vähyys) ja tilanteen kohentamiseksi täytyy vain tehdä töitä parisuhteen eteen. Meillä on molemmilla takana jo entuudestaan pitkät parisuhteet emmekä ole enää mitään "teinejä" - kumpikin yli kolmekymppisiä. Mieheni väittää kyllä vielä rakastavansa minua, mutta kokee intohimon hiipuneen pois. Häntä ahdistaa suhteemme seesteisyys.

Itse olen mietiskellyt eroa vakavissani aikaisemmin pariinkin kertaan, koska olen kokenut, että olemme ihmisinä pohjimmiltaan hyvin erilaisia ja haluamme elämältä eri asioita. Olen kuitenkin haudannut nämä ajatukset, sillä olen kokenut, että rakastamme kaikesta huolimatta toisiamme niin paljon.

Puhuimme noin puolitoista kuukautta sitten vakavasti suhteemme tilasta, mutta jäin tuon keskustelun jälkeen kuitenkin siihen uskoon, että kumpikin meistä haluaa vielä suhteen pelastaa. Minä olenkin tosissani yrittänyt herättää kipinän henkiin välillämme ja miehenikin on ehkä ollut hieman pirteämpi. Tuolloin puolitoista kuukautta sitten hän korosti, ettei halua erota.

Nyt luonnollisestikin koen tulleeni petetyksi, kun halu erota vain yhtäkkiä esitetään minulle valmiina ratkaisuna eikä mies ole lainkaan valmis edes harkitsemaan päätöstään. Hän on omien sanojensa mukaan miettinyt suhdettamme tämän alkuvuoden eli vajaan neljä kuukautta. Mielestäni hän luovuttaa aivan liian helposti.

Suhteessamme ei minun mielestäni kuitenkaan ole, eikä ole ollut, suurempia ongelmia. Emme juuri riitele, pystymme keskustelemaan kaikista asioista rauhallisesti. Kumpikin meistä on hoitanut raha-asiansa mallikkaasti ja pyrkinyt hoitamaan oman osuutensa kodista ja hankinnoista tasapuolisesti. Seksielämämmekään ei ole kuollut, vaikka näin voisi intohimon puuttuessa luulla. Kumpikaan ei ole pettänyt toisen luottamusta niin, että se olisi aiheuttanut säröjä suhteeseen.

Itselleni ero on huomattavasti vaikeampi koitos kuin miehelleni. Ensinnäkin tuntuu, että häntä ero ei sureta lainkaan. Minä olen itkeskellyt enemmän tai vähemmän joka päivä. Mieheni etsii itselleen jo omaa asuntoa ja on kai menossa muutamiin näyttöihinkin. Minulle uuden asunnon löytäminen on huomattavasti haasteellisempaa, sillä tuloni ovat mieheni ansioihin nähden paljon pienemmät ja näin ollen en voi vuokrata mitä tahansa asuntoa. Nykyinen vuokra-asuntomme on ihanteellisella sijainnilla työpaikkaani nähden, mutta niin halutulla alueella, että uuden asunnon saaminen tästä läheltä vaikuttaa mahdottomalta.

Lisäksi koen, että jään erossamme ihan yksin. Olen 3 vuotta sitten muuttanut mieheni perässä tänne vieraalle paikkakunnalle, enkä käytännössä oikein vieläkään ole saanut muodostettua omaa sosiaalista verkostoa, johon erotilanteessa tukeutua. On minulla toki ystäviä, mutta he kaikki asuvat vanhassa kotikaupungissani. Työtilanne on kuitenkin täällä Etelä-Suomessa niin paljon parempi, etten voi edes harkita paluuta kotikulmilleni tässä vaiheessa. Se olisi varsinainen "ura-itsemurha".

Tämä tilanne on äärimmäisen stressaava ja koen välillä jopa paniikkihäiriön kaltaisia oireita, kun alan miettiä miten pärjään ja selviän tästä erosta. Pahinta on se, että miehestäni on paljastunut äärimmäisen itsekäs puoli. Hänelle tuntuu olevan aivan sama miten pärjään eromme jälkeen, niin henkisesti kuin taloudellisestikin. Hän kyllä sanoo, että tukee minua tuli mitä tahansa, mutta eleet ja ilmeet kertovat kuitenkin muuta.