Viime vuonna Arktisen Banaanin tallissa debytoinut Saurula on ottanut aiheensa kaukaa. Sekä ajallisesti että kilometreissä mitaten. Ensiksi Koiruohon kaupunki on kuin tuulahdus menneestä maailmasta, Neuvostoliiton vilja-aitan laajoilta pelloilta, mustan mullan vainioilta. Keskushenkilön, Nadjan, vanhemmat puurtavat kolhoosin pelloilla ja kaikki näyttää liki toivottomalta ja ikuiselta. Eletään vuotta 1968, ja tukahdutettavasta tsekkikapinasta kantautuu vain kaukaisia uutisia. Tärkeämpää on tieto korkeimman johdon päätöksestä rakentaa uusi ydinvoimala Ukrainan Neuvostotasavallan alueelle. Siitäpä urkenee mahdollisuus urakehitykseen, kyllä voimalaan tarvitaan monenlaista väkeä. Jopa kolhoosin parasta traktorikuskia ja lypsäjää.
Pikkusen tämä kolhoosikuvaus jää lyhyeksi ja ohueksi. Eipä sitä suomalaisessa jännityskirjallisuudessa paljoa ole käsitelty ennenkään, taitaa olla omien kokemusten vähyyden syytä.
Parilla aikaloikalla voimala valmistuukin ja tapaamme henkilöt työn äärellä Tsernobylissä, vuodessa 1986, hiemen ennen katastrofia. Äiti Jelena ohjailee jäähdytysvesiä hanoja käännellen ja isä vahtii laitoksen sisäistä turvallisuutta. Nadja on edennyt ihan Moskovaan asti, Ydinturvakomitean sihteeristöön.
Varsin uskottavasti Saurula kuvailee miten tietämättömyys ja auktoriteettiusko aiheuttavat möhläyssarjan kautta täystuhon.
Aikahyppely on keino ja rasite. Samantien kun voimalan katto lentää taivaalle pompataankin melkein nykyhetkeen ja Nadjan yrityksiin selvittää mitä todella tapahtui voimalaonnettomuuden jälkiselvittelyissä. Minne katosi niin monta ihmistä? Taas muutama hyppy taaksepäin, räjähdystä seuraavien päivien kaoottiseen häslinkiin ja poliittisen johdon yrityksiin pelastaa nahkansa.
Kaksjakoisuus rassaa ja kiehtoo. Lukija silmäilee yhtaikaa tarkan tuntuista ajan ja ihmisten kuvausta, toisen silmän lukiessa vauhdikasta jännitystarinaa, jonka loppu yllättää karmeudellaan.
Kirjoittajan kuvaus siitä, miten luonto ottaa omansa takaisin eristetyllä voimalatuhon alueella vastaa hyvin sitä kuvaa, jonka valokuvaajat ovat aluetta seuratessaan antaneet kansainvälistä valokuvataidetta seuraavalle yleisölle. Tuhosta syntyvää uutta elämää, hetkittäin jopa kaunista.
Rohkenen suositella maailmaa pelkäämättömille.
Pikkusen tämä kolhoosikuvaus jää lyhyeksi ja ohueksi. Eipä sitä suomalaisessa jännityskirjallisuudessa paljoa ole käsitelty ennenkään, taitaa olla omien kokemusten vähyyden syytä.
Parilla aikaloikalla voimala valmistuukin ja tapaamme henkilöt työn äärellä Tsernobylissä, vuodessa 1986, hiemen ennen katastrofia. Äiti Jelena ohjailee jäähdytysvesiä hanoja käännellen ja isä vahtii laitoksen sisäistä turvallisuutta. Nadja on edennyt ihan Moskovaan asti, Ydinturvakomitean sihteeristöön.
Varsin uskottavasti Saurula kuvailee miten tietämättömyys ja auktoriteettiusko aiheuttavat möhläyssarjan kautta täystuhon.
Aikahyppely on keino ja rasite. Samantien kun voimalan katto lentää taivaalle pompataankin melkein nykyhetkeen ja Nadjan yrityksiin selvittää mitä todella tapahtui voimalaonnettomuuden jälkiselvittelyissä. Minne katosi niin monta ihmistä? Taas muutama hyppy taaksepäin, räjähdystä seuraavien päivien kaoottiseen häslinkiin ja poliittisen johdon yrityksiin pelastaa nahkansa.
Kaksjakoisuus rassaa ja kiehtoo. Lukija silmäilee yhtaikaa tarkan tuntuista ajan ja ihmisten kuvausta, toisen silmän lukiessa vauhdikasta jännitystarinaa, jonka loppu yllättää karmeudellaan.
Kirjoittajan kuvaus siitä, miten luonto ottaa omansa takaisin eristetyllä voimalatuhon alueella vastaa hyvin sitä kuvaa, jonka valokuvaajat ovat aluetta seuratessaan antaneet kansainvälistä valokuvataidetta seuraavalle yleisölle. Tuhosta syntyvää uutta elämää, hetkittäin jopa kaunista.
Rohkenen suositella maailmaa pelkäämättömille.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.