Lueskin artikkelia jonka mukaan nykyisin ihmiset pitävät parisuhdetta itseisarvona. Se ei enää olekaan alkuasetelma perheelle, vaan parisuhde on muuttunut niin, että siltä vaaditaan vaikka mitä. Se on irtaantunut perheenperustamisesta.
Täydellistä suhdetta etsitään ja yritetään pitää yllä. Pienetkin poikkeamat huomioidaan ja ne saavat suhteen rakoilemaan ja seuraavaksi mietitään rakastetaanko enää tarpeeksi. Jos tullaan tulokseen ei, sitten pohditaan aloittaako homman jonkun uuden kanssa alusta ja usein näin käykin.
Jopa lapset koetaan tunkeilijoiksi!
Mitä mieltä?
Täydellistä suhdetta etsitään ja yritetään pitää yllä. Pienetkin poikkeamat huomioidaan ja ne saavat suhteen rakoilemaan ja seuraavaksi mietitään rakastetaanko enää tarpeeksi. Jos tullaan tulokseen ei, sitten pohditaan aloittaako homman jonkun uuden kanssa alusta ja usein näin käykin.
Jopa lapset koetaan tunkeilijoiksi!
Mitä mieltä?
Vastaukset 8
Vanhimmat
samaa mieltä.
En usko tuohon. Sehän oli ihan päätön HEITTO.
Kuinkahan moni kävelee tuolla yöelämässä tsekkaillen sopivaa perheenperustamiskumppania? Eiköhän sieltä haeta itselle kumppania ja rakastettua lapsia ja asuntovelkoja ajattelematta. Maailman alusta asti ihmiset ovat rakastuneet ja solmineet liittoja eivätkä he sen huonompia tai parempia ole nykyään kuin ennenkään.
että se oli ennen alkuaselma.
"Ennen perheen kannatinpylväänä oli suku ja perinne. Nyt se keikkuu parisuhteen varassa. Jos parisuhde ei toimi, perhe hajoaa. Parisuhdetta puolestaan pitää yhä enemmän koossa romanttinen rakkaus, jonka idea on vaikeasti saavutettavan tavoittelu.
Ennen vaikeudet uhkasivat suhdetta ulkoapäin, kun esimerkiksi suku ei hyväksynyt puolisoa. Nyt vaikeudet ovat suhteen sisällä: pohditaan parisuhteen tilaa - rakastammeko, emmekö rakasta, sovimmeko toisillemme, emmekö sovi!
Veivaus johtuu siitä, että rakastumisentunteesta on tullut parisuhdesäännöstön keskeisin aines. Se oikeuttaa ja se kieltää. Se saa jatkamaan ja se saa lopettamaan. Se saa etsimään uutta rakastumista, kun vanha tuntuu väljähtyneen. Se saa tuntemeen, että lapsi on parisuhteen tunkeilija.
Alkuasetelmasta on tullut tarkoitus. Parisuhde, jonka piti olla perheen alkuvoima ja koti, onkin tullut itseisarvoksi ja ohittanut perheen."
Näin pohtii Riitta Jallinoja, kirjassaan Perheen aika.
Kyllä mullakin on joteskin tommonen käsitys että
nykyään se parisuhde jotenkin on eri juttu kun ennen. Avoliitot ja au-lapset on ihan tavallinen juttu. Vähän semmosta että ei oikein välitetä, ajatellaan vaan että tällä hetkellä näin ja sitten helposti syöksytään johonkin uuteen ja lapset elää millon minkinlaisen suhteen keskellä.
Parisuhteissa on kai ennenkin ollut vaikeuksia mutta niistä on selvitty kun on ollut itsestäänselvää että suhde jatkuu.
parisuhteessa on vain "minä ja sinä minun näkökulmasta". Eli toinen merkitsee jotain ja on arvokas vain siinä tapauksessa, että ajattelee joka asiasta samalla tavalla. Eriävät mielipiteet ja mieltymykset erottavat, vaikkei sen niin pitäisi olla! Miksi ihmiset kuvittelevat voivansa elää pumpulista mielikuvitus elämää vailla huolia ja murheita? Kaikista oudointa on se, että sanotaan lasten olevan onnellisia, ellei perheessä ole riitoja. Aivan käsittämätöntä. Kautta aikain on perheissä riidelty ja silti lapset ovat oppineet rakastamisen taidon - tai juuri siksi! Suurinta rakkautta varmasti osoitetaan siinä, että perhe pysyy kasassa ja ellei pysy niin pidellään. Ellei rakasta lastensa vanhempaa voi edes yrittää näytellä rakastavansa. Itsehän hänet on valinnut isäksi/äidiksi lapselleen.
Silti lapset ovat oppineet rakastamisen taidon - tai juuri siksi! Niinpä. Anteeksi antaminen on suurta rakkautta...
Oon itekki ihmetelly vähän samaa asiaa. Kai sitä nykyaikaista ihmistä painostetaan töissä tehokkuuteen heti, ei oo väliä vuoden perästä miten käy. En oo paras esimerkki kapinassa, mutta ainakin tiedostan. Meistä yritetään tehdä myös " koneita" ja hyvin ovat onnistuneet. Eihän ne kaikki suhteet oo ennen hyvin menneet, mut pienestä eivät oo tajutonta numeroa tehneet T:EX