Olenko omituinen vai mikä vaivaa? Minulla pitäisi olla ns. kaikki hyvin, mutta en pysty olemaan sellainen kuin haluaisin olla, siis oma itseni..
Olen ollut melkein 40vuotta avioliitossa, lapsia on, kaikki jo aikuisia, lapsenlapsikin on ja toinen tulossa, mutta jokin mättää..
Jos olen vaikka konsertissa mieheni kanssa ja musiikki on sellaista joka tempaa minut mukaansa niin se on aivan järkyttävää eihän niin voi tehdä.!
Minusta tuntuu, etten tiedä olenko olemassa vai en..
Jos haluan keskustella, niin se voi tapahtua vain jos en kiihdy tai korota ääntäni, miehe i kyllä saa huutaa vaikka kuinka paljon...
Onko miehet odellakin tällaisia vai minäkö olen omituinen vai olenko enää edes ihminen.?
Haluan nauttia elämästäni ja tuntea olevani edes joku...
Olen ollut melkein 40vuotta avioliitossa, lapsia on, kaikki jo aikuisia, lapsenlapsikin on ja toinen tulossa, mutta jokin mättää..
Jos olen vaikka konsertissa mieheni kanssa ja musiikki on sellaista joka tempaa minut mukaansa niin se on aivan järkyttävää eihän niin voi tehdä.!
Minusta tuntuu, etten tiedä olenko olemassa vai en..
Jos haluan keskustella, niin se voi tapahtua vain jos en kiihdy tai korota ääntäni, miehe i kyllä saa huutaa vaikka kuinka paljon...
Onko miehet odellakin tällaisia vai minäkö olen omituinen vai olenko enää edes ihminen.?
Haluan nauttia elämästäni ja tuntea olevani edes joku...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Niin,en nyt ihan ymmärtänyt kirjoituksen pointtia?
Miksi et voisi nauttia elämästä ja tuntea olevasi joku? Kaipaatko siihen toisen ihmisen hyväksyntää?
Käyt miehesi kanssa konserteissa. Noilla avioliitto vuosilla ei välttämättä kaikki edes käy toisen kanssa missään. Miehesi järkyttyy intoutumista musiikkiin? Mitä sitten? Sano että etkö 40 v. avioliiton jälkeen vielä tiedä että näin käy? Jää kotiin seuraavalla kerralla!
On ihan sinusta itsestäsi kiinni elätkö,oletko vai etkö ole. Jos pyytelee olemassaoloaan anteeksi ei varmaankaan saa tuntea olevansa joku.
Näinhän asia on, ja minunkin pitäisi se ymmärtää, mutta en oikein jaksa sitten sitä mökötystä ja kaikkea mikä siihen liittyy...
Ehkä eilen silmäni vasta aukesivat kun tajusin, että vaikka nyt kävimmekin konsertissa, niin edellisestä on aikaa ehkä noin 20 vuotta ja silti saan siitäkinj tuntea huonoa omaatuntoa..
Ymmärrän kyllä pointtisi tuossa asiassa ja minussahan se vika on sen kyllä käsitän, mutta aina ei vaan jaksa sitä mökötystä ja muuta mikä seuraa jos menen kavereideni kanssa..
Tuo lauseesi että etkö jo tiedä, että näin käy, on kyllä aivan nappiin osuva.
Pitäisihän hänen jo tietää, että rakastan musiikkia ja tanssia.
Ja kunpa vaan pystyisinkin siihen, etten pyytelisi olemassaoloani anteeksi, olet siinäkin aivan oikeassa, mutta ei se ole helppoa kun on aina tarvinnut tavallaan ansaita se olemassaolonsa...