Monet miniät kirjoittavat huonoista anoppikokemuksistaan tällä palstalla. Itsekin anoppina lueskelen näitä ja mietin, olenko yksi näistä moitituista. Teenkö minä näitä samoja virheitä?
Sitten olen ajatellut, että anopiksi ei pyritä. Anopiksi joudutaan tai päästään, ihan sen mukaan, onko miniäksi tuleva mieleinen vai ei. Anoppi voi myös astua itsensä sivuun ja miettiä, onko miniä oikea henkilö pojan puolisoksi. Jos on, pulinat pois.
Poika on se päähenkilö kuitenkin tässä kolmiotilanteessa, ilman häntä ei tilannetta olisi olemassakaan.
Anoppi ei voi osoittaa tulevalle miniälleen taitojaan anopin tehtävässä, sillä tilanne elää ihmisten mukana. Miniällä saattaa olla liikaa odotuksia uudesta suvustaan, tai sitten häntä on peloiteltu ilkiöanopilla.
Kumpikaan seikka ei ole anopin syy.
Samoin anoppi voi pitää selviönä, että pojan vaimo on erinomainen talousihminen ja ruuanlaittaja, todellinen hengetär, ja kun niin ei ehkä olekaan, anoppi voi ruveta säälimään poikaparkaa, jonka kotiolot äkkiä huononivat, kun hän muutti omilleen ja elää pienillä rahoilla ja talous ei toimi.
Tässä kohden moni anoppi ajaa metsään. Hän näyttää huolestumisensa, yrittää sekaantua pojan perheen elämään, on avulias ja tarjoaa parastaan, rahaa tai siivousapua. Siinä anoppi tekee pahan virheen, sillä kukaan ei huoli väkisin annettua apua. Miniä joutuu kiitollisuudenvelkaan asiasta, joka ei hänestä ole ollut tarpeellinen. Tai vaikka olisikin tarpeen, ei ole koskaan mieluista olla kiitollinen. Se täytyy peittää ärtymykseen ja virheiden etsimiseen. "Väärin sammutettu", sanoi entinenkin palomies.
Anoppi huomaa, että hänestä on tullut epätoivottu. Tilannetta ei kukaan enää ymmärrä.
Äiti ja tytär tuntevat toisensa lapsuudesta asti. Miniään tutustuu vasta aikuisikäisenä. Siinä on eroa.
Sitten olen ajatellut, että anopiksi ei pyritä. Anopiksi joudutaan tai päästään, ihan sen mukaan, onko miniäksi tuleva mieleinen vai ei. Anoppi voi myös astua itsensä sivuun ja miettiä, onko miniä oikea henkilö pojan puolisoksi. Jos on, pulinat pois.
Poika on se päähenkilö kuitenkin tässä kolmiotilanteessa, ilman häntä ei tilannetta olisi olemassakaan.
Anoppi ei voi osoittaa tulevalle miniälleen taitojaan anopin tehtävässä, sillä tilanne elää ihmisten mukana. Miniällä saattaa olla liikaa odotuksia uudesta suvustaan, tai sitten häntä on peloiteltu ilkiöanopilla.
Kumpikaan seikka ei ole anopin syy.
Samoin anoppi voi pitää selviönä, että pojan vaimo on erinomainen talousihminen ja ruuanlaittaja, todellinen hengetär, ja kun niin ei ehkä olekaan, anoppi voi ruveta säälimään poikaparkaa, jonka kotiolot äkkiä huononivat, kun hän muutti omilleen ja elää pienillä rahoilla ja talous ei toimi.
Tässä kohden moni anoppi ajaa metsään. Hän näyttää huolestumisensa, yrittää sekaantua pojan perheen elämään, on avulias ja tarjoaa parastaan, rahaa tai siivousapua. Siinä anoppi tekee pahan virheen, sillä kukaan ei huoli väkisin annettua apua. Miniä joutuu kiitollisuudenvelkaan asiasta, joka ei hänestä ole ollut tarpeellinen. Tai vaikka olisikin tarpeen, ei ole koskaan mieluista olla kiitollinen. Se täytyy peittää ärtymykseen ja virheiden etsimiseen. "Väärin sammutettu", sanoi entinenkin palomies.
Anoppi huomaa, että hänestä on tullut epätoivottu. Tilannetta ei kukaan enää ymmärrä.
Äiti ja tytär tuntevat toisensa lapsuudesta asti. Miniään tutustuu vasta aikuisikäisenä. Siinä on eroa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Sitten on nämä miniät joiden yksi keskustelun aihe on kauhea anoppi ja kun ei oikeaa juttua ole valehdellaan tosi kummallisia juttuja...
Ehkä miniä tuntee olevansa jotenkin epänormaali ja höynäytettävä, jos kokee anopin mukavaksi ja ystävälliseksi. Ikätoverit ympärillä pelottelevatkin, että "odotas vaan, kyllä se oikea karva kohta näkyy".
Väärinymmärrys aiheuttaa pitkän pohdinnan "mitä se oikeasti tarkoitti, kun ..."
Sekä anoppi että miniä ovat ehkä epävarmoja, ja kun jokin pikkuasia on mennyt vikaan, ei uskalleta siitä puhua tai oikaista väärinkäsitystä, ja lopulta epäluulo paisuttaa jutun härkäseksi.
Vanhemapana ja "viisaampana" anopin pitäisi osata sivuuttaa heitot, jotka eivät ole loppuun harkittuja. Ei pidä etsiä harmin aiheita. Unohtaminen on joskus erittäin hyvä ominaisuus.
Miniän puolestaan kannattaa muistaa, että anopin nuoruus ja lapsuus on ollut erilainen, ja vanhempien ihmisten kanssa pidettiin takavuosina pitempää välimatkaa.
Kaikkea ei sanottu, vaikka olisi mieli tehnyt.
Kaikkea riittää ja kaikki erilaisia ollaan... Tällä periaatteella olen itse miniänä ajatellut ja kaikki olikin varsin hyvin ennen ensimmäisen lapsen syntymää. Inhottavaa vain kun välit alkaa mennä ja omien lasten takiani en niin haluais, mutta missä menee raja ihmisen kestää kaikenlaista??? Se, että appivanhemmat sanoo kaikenlaisia törkeyksiä päin naamaa, niin täytyy vain kiltisti sietää ja ahdistuksen kasvaa. Voi, kun tekisi mieleni kirjoittaa tänne kaikki, mutta pelkään, että anoppi jostaki saa tämän tekstin käsiinsä ja tunnistaisi minut, tai mieheni ja meidän välit vaan pahenisi. Häät olisi tulossa, mutta on anopilla näppinsä jo niin pahasti pelissä, ettei paljon omat häät enää kiinnosta. Hänen mieliksi kutsuttiin heidän suvun kauempiakin sukulaisia, mutta arvasin sen ettei se manipulointi tähän jää... Jos anoppi jostaki soittelee minulle, niin tuntuu todella pahalta kun olen hänen kanssaan puhunut asiallisesti asiasta ja sanottu, että mieheni kanssa ollaan nyt tätä mieltä ja tehdään näin. Minulle sanotaan, että ok asia sillä selvä jne. Mutta eihän se tietenkään siihen voi jäädä, pitää vielä erikseen soittaa myöhemmin miehelleni, joka ei koskaan uskalla sanoa vanhemmilleen mitään ja saa kuulostamaan siltä kuin minä olen se tyranni joka täällä mökissä määrään. Saanko siis olla ilkeä miniä ja suuttua meidän asioihin puuttumisesta vai vain niellä kiukkuni ja pelätä, että jollonki räjähdän kiukusta :( Hän on kuitenkin lapseni mummi, enkä tällaista olisi kyllä edes muutama vuosi sitten voinut kuvitellakaan...
Ehkäpä tämä kirjoitus vähän helpotti ja uskon myös, että kohtalo tovereita on ja varmasti niitäkin, jotka on toista mieltä.
Ajattelen asian siten, että ihmisillä pitäisi olla samat käyttäytymissäännöt joka paikassa. Mitä et tee tai sano naapurissa, sitä et myöskään tee ja sano lähiomaisen kotona.
Kun anoppi/miniä pamauttaa loukkaavan asian silmille, on mielestäni toimittava samoin kuin jos sanojana olisi työtoveri tai kaupan kassa.
Huudammeko hillittömästi heille? Sanommeko, että ei ikinä enää tulla tänne?
Mitä tekisimme, jos työtoveri arvostelisi kotiamme tai antaisi ohjeita joita emme tarvitse? Huutaisimme suoraa huutoa?
Ja kääntäen: Sanommeko työtoverillemme, että hän on tehnyt väärät valinnat elämässään, kasvattaa lapsiaan väärin tai on muuten hakoteillä, koska ei noudata meidän ohjeitamme?
Elämä olisi kaoottista ilman käyttäytymissääntöjä. Kyllä niitä on syytää noudattaa myös anoppi-miniä-suhteessa.
voi kun oliskin noin simppeleitä nämä elämän eri tilanteet niinkuin ap kuvaili... Varmaan joskus tilanne niinkin, mutta monesti ei ole vain väärinymmärrysten sarja..
Otsikkoa lainaten:
Pätevaatimukset anopille:
- kohtelee kaikkia lapsiaan ja lastenlapsiaan tasapuolisesti, ei pidä suosikkeja
- on reilu ja rehellinen
- sallii toisenlaisenkin elämäntavan kuin itse elää, ei tuomitse (siis jos elämäntapa on yhteiskunnallisesti ok)
- kysyy, haluaako ja tarvitseeko nuoripari apua/neuvoja ennen kuin alkaa toimeen
- antaa nuorenparin elää omaa elämää hylkäämättä heitä