Teatterijupakka ja Naatus 2007

Kaleva 8.9.2007 Jokaisessa meissä on fundamentalistin vikaa

”Fundamentalisti on se, joka kieltäytyy keskustelemasta”, sanoi lestadiolaispappi Stiven Naatus – ja noudatti kutsua saapua teatteriin katsomaan Fundamentalisti-näytelmää

Ilkka Lappalainen, tekstit
Eljas Sallmén, kuva

Asetelma on kutkuttava: näytelmässä Fundamentalisti uskoon hurahtanut nainen neuvoo pappia kohtaamaan Jeesuksen oikealla tavalla ja katsomossa istuu vanhoillislestadiolainen pappi, jonka ei periaatteessa pitäisi moiseen synninpesään päätänsä pistää.

Vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen kuuluva pappi Stiven Naatus vastasi kutsuun ja saapui Oulun kaupunginteatteriin katsomaan näytelmää Fundamentalisti. Etukäteen arvelutti, että hän on kumminkin niin fundamentalisti, ettei ota kutsua vastaan. Eihän teatterin kaltaisia hömpötyksiä ole katsottu suopein silmin lestadiolaispiireissä.

Mutta mitä tekee Stiven Naatus? Hän vastaa kyllä.

On pakko katsoa peiliin ja myöntää, että sieltähän se varsinainen fundamentalisti kurkistelee; minulla on itsestäänselvä kuva siitä, kuinka johonkin uskonnolliseen liikkeeseen kuuluva käyttäytyy.

Miksi vastasit kutsuun myönteisesti, Stiven Naatus?

”Fundamentalisti on se, joka kieltäytyy keskustelemasta”, nuori pappi tokaisee istuessaan kaupunginteatterin Vinttikamarin parvella.

Osoittiko tämä kysymys kysyjän fundamentalistisuuden?

”Kyllä. Osittain siinä on se syy, miksi tulin.”

Aivan helppoa teatteriin tulo ei Stiven Naatukselle ole. Vaikka hän tunnustautuukin taiteen ystäväksi, teatterissakäynnit ovat jääneet opiskeluun liittyviin pakollisiin tutustumisvierailuihin.

Pappi myöntää, että lestadiolaisyhteisöön kuuluminen edellyttää tiettyä lojaalisuutta muita yhteisön jäseniä kohtaan. ”Tiedän, että tämä saattaa painaa ihmisten mieltä, jopa ahdistaa joitakin. Mutta minulle tärkeää on olla avoin ja rehellinen.”

Ennen esityksen alkua Stiven Naatus toistaa lestadiolaisten usein toistaman väitteen, että teatteri tai televisio, jotka eivät kuulu heidän vapaa-ajan viettoonsa, eivät sinänsä ole pahoja, vaan kyse on niiden tarjonnan sisällöstä.

Eikö juuri se ole fundamentalismia, että jollekin muodolle – vaikkapa teatterille tai televisiolle – lyödään kielletyn hedelmän leima arvioimatta kuitenkaan sen enempää niiden sisältöä? Eikö se ole alistumista fundamentalismin edessä?

”Voi olla tavallaan”, Stiven Naatus myöntää. Hän hakee kiellolle kuitenkin perusteluja siitä, että joillakin asioilla on symboliarvo. Joku muodostuu merkiksi tai tunnukseksi. Hän nostaa vertailukohdaksi musliminaisen huivin, jolla on tärkeä merkitys muslimille. ”Joidenkin asioiden välttelyllä suojelee itseään ja uskoaan.”

”Kun suostun johonkin tällaiseen, ilmoitan muille ihmisille kuuluvani tiettyyn ryhmään. Tällä ikään kuin jätän eriävän mielipiteeni.”

Kuori ahdistaa

Valot sammuvat, porina katsomossa vaimenee ja esitys alkaa. - - ”Aluksi tämä tuntui liian karrikoidulta, mutta mitä pidemmälle näytelmä eteni sitä todellisemmalta se alkoi tuntua. Oli helppo nähdä molempien osat. Teemat olivat tuttuja. Sellaisia, joita olen itse miettinyt ja joista ihmisten kuulee puhuvan. Eri asia on, kun ihmisen kuulee kertovan omasta elämästään, sen raskaista vaiheista ja ne esitetään näyttämöllä silmien edessä, se on aika vaikuttavaa”, Stiven Naatus pohdiskelee.

Näytelmä kertoo ihmiselämän raadollisuudesta. Vaikeudesta tavoittaa toinen, puhua samaa kieltä toisen kanssa.

Stiven Naatuksen se herätti pohtimaan, kuinka tärkeää on purkaa vaikeudet auki ja keskustella niistä. Näytelmässä ihmiset sanovat, miltä heistä tuntuu. Stiven Naatus näki, että vaikka Markus ja Heidi puhuivat pitkään toistensa ohi, pystyivät he kuitenkin puhumaan ja ilmaisemaan tunteensa.

”Mietin jälkeenpäin, että olisiko näytelmän kokoavana tekijänä voinut olla mikä tahansa viitekehys sen sijaan, että se oli usko. Näytelmä sivusi enemmän ihmisten tapaa käsitellä elämäänsä.”

Stiven Naatus puhuu kuoresta, joka syntyy ihmisen ympärille, kun asiat jätetään puhumatta. Ja mitä pahaa oloa se aiheuttaa ihmisen sisällä. Hän viittaa myös oman herätysliikkeensä historiaan, jonka vaikeat 1960- ja 1970-luvun tapahtumat on jätetty muhimaan kuoren taakse.

”Aika usein törmään sekä omiin että muiden pelkoihin ja niihin liittyviin ennakkoluuloihin. Jos ajattelen omaa liikettä, ihmisten on vaikea kuvailla omia tunteitaan avoimesti. Johtuu varmaan historiallisesta kokemuksesta. Haluaisin opetella puhumaan muiden ihmisten kanssa, myös yhteisön sisällä. Pitää voida todeta, että sellaista ja sellaista on ollut ja että se kuuluu siihen kertomukseen, mitä me kannamme mukanamme.”

Näytelmässä Heidin fundamentalistista suhtautumista uskoon Stiven Naatus kuvaa hänen pelokseen. Peloksi siitä, että jotain itsestä särkyy. Markus puolestaan pelkää kohdata omaa elämäänsä.

(Jatkuu)