Kuinka olette selvinneet suhteesta narsistiseen kumppaniin? Onko normaalia, että ihmiseen jää niinkin pahasti kiinni, että vaikka toinen satuttaa, loukkaa, nöyryyttää, valehtelee ja esittää jotain muuta kuin on? Eikö tässä kohtaa olisi tervettä vihata ja osata päästää irti?
Seurustelin kaksi vuotta miehen kanssa, jota kaikki tuttavani sanovat narsistiksi. Minä koin usein pahaa oloa, jos en osannut olla miehelle tarpeeksi hyvää seuraa, että hänen tarvitsi aina mennä viikonloppuna ryyppäämään kavereiden kanssa. Sain anoa yhteistä aikaa, nöyristellä, enkä siltikään saanut sitä. Olimme muuttamassa yhteen eräänä viikonloppuna, mutta miehen oli lähdettävä toisen varatun miehen kanssa baariin (vaikka pyysin olemaan menemättä, jotta voisimme muuttaa tavaroitani ja tehdä yhteistä kotia, ei kiinnostanut miestä) ja raahasivat baarista naisen jatkoille ja saunomaan. Minä luonnollisesti sain tietää tapahtuneesta vasta seuraavana päivänä, kun minulle ilmoitettiin, ettei olla oltu kotona yötä ja on menossa uuden tuttavuuden kanssa syömään ja loiventamaan krapulaa. Seksiä ei kuitenkaan ollut ollu (kuulemma).
Suutuin tästä, hain tavarani pois ja jätin miehen. Mies ei vaivautunut selvittämään humalaansa ja miettimään asiaa selvinpäin, antoi minun lähteä ja itse jatkoi radalle.fi omin sanoin. Jo seuraavana päivänä kutsui uuden stuttavuutensa luokseen petileikkeihin samalla, kuin kyseli minulta tekstiviestein, että meinaanko kauankin kiukutella.
Mies on jatkanut elämäänsä eteenpäin. Toivoo minulle kuulemma pelkkää hyvää, koska rakastaa minua edelleen, mutta MINÄ olin kuulemma liian äkkipikainen ja SEN TAKIA asiat meni miten meni. Hän teki kuulemma ison virheen, mutta kun PYYDÄN saada kuulla anteeksipyynnön, seuraa pitkä hiljaisuus.
Kun mietin yhteistä aikaamme, olin aina miellyttämässä miestä. Jos oli minun perheen juhlia, mies saattoi mököttää niin, että jopa vieraat ihmiset huomasivat sen, käyttäytyi siis kuin pieni lapsi. Ja syy oli se, ettei minun kanssani ollut mukavaa enkä minä tullut hänen luokseen juttelemaan, kun istuimme kaikki vieraat samassa huoneessa ja keskustelimme yhdessä... minun olisi tarvinnut siinä sivussa huolehtia mieheni viihtyvyydestä, kun hän istuu kädet kynkässä sohvalla naama norsun veellä.
Mies jaksoi kyllä kertoa ulkopuolisille, kuinka rakastaa minua ja kuinka olen verraton tuki hänen elämässään. Minä en näitä ylistyksiä saanut kuulla, vain sen perinteisen "rakastan sua" iltasuukon yhteydessä. Kahden vuoden aikana en saanut syntymäpäivälahjaa, vaikka itse työttömänä pystyin järjestämään toiselle yllätyssynttärit ja hankkimaan lahjat. En saanut ikinä edes kukkia. Tiedän, että kuulostan materialistilta, kun valitan lahjattomuutta, mutta sen ei olisi tarvinnut olla kuin kolmen euron ruusukimppu! Joku ele, jolla olisin kokenut itseni tärkeäksi.
Mies menetti ajokorttinsa kahteen otteeseen seurustellessamme. Homma meni usein sitten niin, että itse olin ryyppykuskina (omasta tahdosta, halusin olla mieliksi) ja saatoin istua myöhään yöhön katsellen vierailla yksin televisiota, kun mieheni oli saunomassa kaverinsa kanssa. Sainko kuulla kiitosta, en. Sainko joskus vastineeksi samaa kohtelua tai seuraavana viikonloppuna yhteistä aikaa, jos pyysin... en. Minulle jäi ne krapulapäivät, jolloin maattiin neljään päivällä, haettiin pitsaa ja maattiin...
Viikolla mies valitti, ettei ole mitään tekemistä, et aina vaan maataan ja katotaan telkkaria. Ei kuitenkaan halunnut lähteä yhdessä kävelylle, ei leffaan, ei ulos syömään. Jos ehdotin jotain reissua, se oli joko liian kallis tai sinne oli saatava kaveri mukaan. Viikonloppuisin mies pyrki siihen, että saa lauantain ja sunnuntain vain maata ja ryyppäsi päivän tai kaksi. Tätä ristiriitaa ei osannut minulle koskaan selittää, miksi vihaa makaamista ja kuitenkin pyrkii siihen.
Jos olin kipeä, mies ei halunnut tulla luokseni, ettei vain saa tartuntaa. Olin kovassa kuumeessa ja olisin tosissani tarvinnut pientä hoivaa. Olisin kuulemma saanut mennä hänen luokseen mikä tarkoitti auton rattiin hyppäämistä 39 asteen kuumeessa 25 asteen pakkasessa.. Annoin olla ja menin vanhemmilleni. Kertaakaan ei edes kysynyt, kuinka voin ja onko kuume laskussa.
Mies ei osannut arvostaa seuraani. Kun olimme yhdessä, valitti ettei ole tekemistä ja vituttaa olla yksin. Korjasin ja sanoin, että olenhan minä tässä, olisit siitä kiitollinen, jos nyt sattuu olemaan niin, ettei kavereista ole seuraa. En kuulemma koskaan ymmärtänyt, ettei se ole sama. Kuitenkin, jos en ollut hänen seurassaan ja hän sattui olemaan yksin, hän kiukutteli ja sai minut tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, että olin esimerkiksi harrastuksissani tai tapasin kaveriani hänen ollessaan töissä.
Seurustelin kaksi vuotta miehen kanssa, jota kaikki tuttavani sanovat narsistiksi. Minä koin usein pahaa oloa, jos en osannut olla miehelle tarpeeksi hyvää seuraa, että hänen tarvitsi aina mennä viikonloppuna ryyppäämään kavereiden kanssa. Sain anoa yhteistä aikaa, nöyristellä, enkä siltikään saanut sitä. Olimme muuttamassa yhteen eräänä viikonloppuna, mutta miehen oli lähdettävä toisen varatun miehen kanssa baariin (vaikka pyysin olemaan menemättä, jotta voisimme muuttaa tavaroitani ja tehdä yhteistä kotia, ei kiinnostanut miestä) ja raahasivat baarista naisen jatkoille ja saunomaan. Minä luonnollisesti sain tietää tapahtuneesta vasta seuraavana päivänä, kun minulle ilmoitettiin, ettei olla oltu kotona yötä ja on menossa uuden tuttavuuden kanssa syömään ja loiventamaan krapulaa. Seksiä ei kuitenkaan ollut ollu (kuulemma).
Suutuin tästä, hain tavarani pois ja jätin miehen. Mies ei vaivautunut selvittämään humalaansa ja miettimään asiaa selvinpäin, antoi minun lähteä ja itse jatkoi radalle.fi omin sanoin. Jo seuraavana päivänä kutsui uuden stuttavuutensa luokseen petileikkeihin samalla, kuin kyseli minulta tekstiviestein, että meinaanko kauankin kiukutella.
Mies on jatkanut elämäänsä eteenpäin. Toivoo minulle kuulemma pelkkää hyvää, koska rakastaa minua edelleen, mutta MINÄ olin kuulemma liian äkkipikainen ja SEN TAKIA asiat meni miten meni. Hän teki kuulemma ison virheen, mutta kun PYYDÄN saada kuulla anteeksipyynnön, seuraa pitkä hiljaisuus.
Kun mietin yhteistä aikaamme, olin aina miellyttämässä miestä. Jos oli minun perheen juhlia, mies saattoi mököttää niin, että jopa vieraat ihmiset huomasivat sen, käyttäytyi siis kuin pieni lapsi. Ja syy oli se, ettei minun kanssani ollut mukavaa enkä minä tullut hänen luokseen juttelemaan, kun istuimme kaikki vieraat samassa huoneessa ja keskustelimme yhdessä... minun olisi tarvinnut siinä sivussa huolehtia mieheni viihtyvyydestä, kun hän istuu kädet kynkässä sohvalla naama norsun veellä.
Mies jaksoi kyllä kertoa ulkopuolisille, kuinka rakastaa minua ja kuinka olen verraton tuki hänen elämässään. Minä en näitä ylistyksiä saanut kuulla, vain sen perinteisen "rakastan sua" iltasuukon yhteydessä. Kahden vuoden aikana en saanut syntymäpäivälahjaa, vaikka itse työttömänä pystyin järjestämään toiselle yllätyssynttärit ja hankkimaan lahjat. En saanut ikinä edes kukkia. Tiedän, että kuulostan materialistilta, kun valitan lahjattomuutta, mutta sen ei olisi tarvinnut olla kuin kolmen euron ruusukimppu! Joku ele, jolla olisin kokenut itseni tärkeäksi.
Mies menetti ajokorttinsa kahteen otteeseen seurustellessamme. Homma meni usein sitten niin, että itse olin ryyppykuskina (omasta tahdosta, halusin olla mieliksi) ja saatoin istua myöhään yöhön katsellen vierailla yksin televisiota, kun mieheni oli saunomassa kaverinsa kanssa. Sainko kuulla kiitosta, en. Sainko joskus vastineeksi samaa kohtelua tai seuraavana viikonloppuna yhteistä aikaa, jos pyysin... en. Minulle jäi ne krapulapäivät, jolloin maattiin neljään päivällä, haettiin pitsaa ja maattiin...
Viikolla mies valitti, ettei ole mitään tekemistä, et aina vaan maataan ja katotaan telkkaria. Ei kuitenkaan halunnut lähteä yhdessä kävelylle, ei leffaan, ei ulos syömään. Jos ehdotin jotain reissua, se oli joko liian kallis tai sinne oli saatava kaveri mukaan. Viikonloppuisin mies pyrki siihen, että saa lauantain ja sunnuntain vain maata ja ryyppäsi päivän tai kaksi. Tätä ristiriitaa ei osannut minulle koskaan selittää, miksi vihaa makaamista ja kuitenkin pyrkii siihen.
Jos olin kipeä, mies ei halunnut tulla luokseni, ettei vain saa tartuntaa. Olin kovassa kuumeessa ja olisin tosissani tarvinnut pientä hoivaa. Olisin kuulemma saanut mennä hänen luokseen mikä tarkoitti auton rattiin hyppäämistä 39 asteen kuumeessa 25 asteen pakkasessa.. Annoin olla ja menin vanhemmilleni. Kertaakaan ei edes kysynyt, kuinka voin ja onko kuume laskussa.
Mies ei osannut arvostaa seuraani. Kun olimme yhdessä, valitti ettei ole tekemistä ja vituttaa olla yksin. Korjasin ja sanoin, että olenhan minä tässä, olisit siitä kiitollinen, jos nyt sattuu olemaan niin, ettei kavereista ole seuraa. En kuulemma koskaan ymmärtänyt, ettei se ole sama. Kuitenkin, jos en ollut hänen seurassaan ja hän sattui olemaan yksin, hän kiukutteli ja sai minut tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, että olin esimerkiksi harrastuksissani tai tapasin kaveriani hänen ollessaan töissä.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Eromme jälkeen sain kuulla miehestä paljon kaikkea, minkä hän oli jopa joskus kieltänyt, kun suoraan olin kysynyt. Ihminen ei tuntunut minulle enää ollenkaan tutulta. Monesti olisi ollut tilaisuuksia myöntää valehdelleensa tai jättäneensä kertomatta, mutta ei. Ei ole voinut myöntää asioita vielä tänä päivänäkään...
Mikä sitten tekee tästä ihmisestä muiden silmissä narsistin? Se, että minä olen aina hajalla, vaikka hän on tehnyt väärin. Minä pyydän anteeksi, vaikkei olisi syytä. Pyydän anteeksi, että epäilin (syystä) tai että "yliragoin". Minä huolehdin hänen hyvinvoinnistaan, hän ei jousta minun suuntaani. Minä ajelen ees taas ja järjestän yhteistä aikaa, hän vain sopii omat menonsa. Jos hänellä ei ole kivaa, ei ole muillakaan kivaa ja sen hän varmistaa omalla lapsellisella käytöksellään, mököttämällä, valittamalla ja juomalla itsensä humalaan...
Tiedän, että kuulostan säälittävältä ja joidenkin mielestä varmaan nuorelta 15-vuotiaalta teiniltä... Säälittävä ehkä olen, en kuitenkaan 15-vuotias. Olen herkkä ja tunteikas ihminen, jonka sydän on särjetty useaan otteeseen, kun itse yritin rakastaa enemmän kuin pystyin. Pohdinkin, minkä takia en osaa antaa periksi, jatkaa elämääni ja unohtaa miestä. Sisimmässäni tiedän, etten halua häntä. En halua hänen koskevan, enkä hyväilevän... en sen jälkeen, kun pystyi korvaamaan minut heti seuraavana päivänä, vaikka väitti rakastaneensa. Minulla on kevyempi olo, kun ei tarvitse huolehtia itseni lisäksi aikuisesta miehestä ja kokea koko ajan olevansa jollain tapaa riittämätön. Nyt minun ei tarvitse ylisuorittaa koko ajan, miettiä mitä sanon tai mitä teen ja olen oppinut jälleen nauramaan... Ehkä vaikeinta onkin oppia olemaan yksin, koska halusin niin kovasti seurustella ja olla kaksin. Kaipaan ihmistä, mutta en kaipaa... Voiko syy olla vain se, etten saanut koskaan kuulla sanaa "Anteeksi"... Olenko edelleen niin katkera, etten pääse tunteesta yli? Haluaisin, että hän soittaisi, tulisi kotiovelle... mutten tiedä, mitä haluaisin hänen sanovan tai tekevän... Onko kyseessa narsisti, joka pitää otteessaan?
Sanoisin, että kyseessä on narsisti. Tai ainakin erittäin itsekäs ihminen. Jos hän ei halua edes kysellä vointiasi, kun olet kuumeessa tai häipyy tällöin omille teillensä... ei hän oikeasti välitä. Ja nai jotakuta muuta silloin, kun olette vielä suhteessa. Jätä hänet taaksesi. Voin vannoa, että löydät paljon paremman miehen! Ja kuka mies tuo baarista mukanansa jonkun naisen saunomaan? Heitä ulos koko mies. Elämänlaatusi voi vain parantua! Älä anna ikävälle yliotetta! Tsemppiä!
Narsistin yks piirre on et jos eroot siitä niin se syyttä sua kaikesta ja et kaikki on sun syytäs. Siinä narsistissa ei ole mitään vikaa ja se suuttuu jos muuta väität. Sellaset yrittää vähätellä omia tekojaan ja jyräävät toisten mielipiteet huutamalla ja suuttumalla ja jopa väkivaltaisella käytösellä yrittävät saada sut myöntämään et se vika on sinussa. Narsisti on aina oikeassa joka asiassa. Sellasen ihmisen kanssa on turha keskustella.
Mun oli nyt aivan pakko tulla kommentoimaan tätä luettuani ton sun tekstin. Eli melkeen voisin sanoo että tunnen ton melkeen vastaavan omaa entistä suhdettani joka päätty reilu viikko sitte. Kuulin myös että seuraavana päivänä oli ollu jonku uuden muijan kanssa jo kovasti tekemässä tuttavuutta.
Nimenomaan kaikki riidat ja väärät luulot meni aina minun omalletunnolle, eikä hänessä ollut koskaan mitään vikaa. Suhteemme aikana useasti katoili yöksi jonnekkin ja puhelin meni kiinni. En siis suoraan sanottuna edes luottanut ex-mieheeni kovinkaan paljoa loppu ajasta. Kuulostaa myös tutulta toi tunne siitä että miksi haluaa olla toisen kanssa jos tietää että tuntee toisen tekevän pahaa aina vaan uudestaan. En tiedä, olen miettinyt sitä eron jälkeen mutta vastaus on yksinkeraisesti se miten toista rakastaa.
Nyt tajuan ettei meidän suhteessa ollut kyse rakkaudesta vaan siitä että mieheni halusi minun antavan kaikkeni mutta ei itse ymmärtänyt antaa yhtään itsestään. Mutta usko pois, tämä on meidän kannalta todella paljon parempi vaihtoehto! :)
Ero meni täysin minun syykseni joka teki olostani vielä pahemman, pohdin monta yötä sängyssä että mitä olisin voinut tehdä toisin ettei suhde olisi päättynyt. Lopulta ymmärsin ettei vika ollut minussa, vaan miehen itsekkyydessä ja tarpeesta saada minut alistumaan.
Kaikista helpoiten pääset eteenpäin unohtamalla koko miehen vaikka se sattuukin. Yhteydenpito kannattaa unohtaa aivan täysin koska todennäköisesti hänen tarkoituksensa on tehdä erosta sinulle vaikea.
Tiedän tuon tunteen ja se ei ole helposti voitettavissa.
Kiitos tsempistä!
Erikoista tässä omassa tilanteessa/tunteissa on se, että TIEDÄN (teoriatasolla siis), että tulen löytämään niin paljon parempaa sekä olen paljonkin tämän ihmisen elämäntapojen ja -arvojen yläpuolella. Ansaitsen enemmän, hän puolestaan ei... Siltikin minä olen se, joka kärsii, ikävöi... ehkä jopa jollain sairaalla tavalla vieläkin rakastaa. Erostamme on aikaa parisen kuukautta ja kun mietin tätä kulunutta aikaa, olen mennyt prosessissani hirveästi eteenpäin. En enää pillahda itkuun pelkästä musiikista ja osaan oikeasti nauraa taas vedet silmissä. Sitä tapahtui harvoin seurustellessani, koska koko ajan olin jollakin tapaa varuillani.
Olen useasti miettinyt, voiko ihminen rakastua näin pahasti pelkkään läheisyyden tunteeseen. Se on varmasti se pahin asia ja suurin asia, mitä kaipaa, ei niinkään kyseistä tai tiettyä ihmistä. En siis sano olevani läheisyysriippuvainen, kykenen kyllä olemaan yksin ja toisinaan nautinkin siitä :D Mutta se fiilis, että on joku jonka kainaloon käpertyä, joku jolle kertoa kuulumiset (ne vähäpätöisetkin) ja niin edelleen...
Onneksi on kesä tulossa ja omassakin rinnassa kevät havaittavissa. Ei kun rinta kaarelle ja aurinkoon! Olen vain miettinyt, kuinka tulen tulevaisuudessa luottamaan. Tässä suhteessa tein sen eteen paljon töitä, että luotin mieheen, joka petti lupaukseni muutamaan otteeseen. Minä olin se, joka rakensi pohjaa uudelleen, mies vain toitotti, että minun vain pitää luottaa (ilman, että hän niinkään muuttaisi tapojaan ja yrittäisi auttaa luottamaan). Kuka haluaa ottaa kumppanikseen ihmisen, jonka itsetunto ja luottamus on sirpaleina? Kuka jaksaa tehdä todella töitä luottamuksen eteen, jonka joku toinen on minulta vienyt ja jonka takia joku toinen joutuu siitä kärsimään? Toivon, että on olemassa sellaistakin rakkautta, että joku oikeasti haluaa "parantaa" minut ja loppujen lopuksi tehdä minut onnelliseksi... Eikös meille kaikille ole yksi sellainen olemassa? :)
Olen täysin samassa tilanteessa. Eropäätöksestä on muutama viikko, valitettavasti vielä asumme saman katon alla. Suhde ei ollut pitkä, mutta jollakin sairaalla tavalla tämä mies on saanut minut, fiksun, urheilullisen, sosiaalisen naisen poljettua maanrakoon. Niin tunnekylmää, empatian puutteesta kärsivää miestä en ole ikinä tavannut. Olen antanut kaikkeni, rakentanut kauniin kodin, mutta jos toinen ei tule yhtään vastaan, niin vaikeaa se on suhdetta yksin pitää yllä. Mietin, miksi tämä on niin kauheaa ja oivalsin sen juuri: se, että ei saa toisesta minkäänlaista otetta on pahinta. Ja se, että kaikista suhteenpelastamisyrityksistäni huolimatta on saanut minut tuntemaan syyllisyyttä erostamme. Lähettelee myös epämääräisiä viestejä. Olemme eronneet, mutta silti tulee kulta ja rakas -viestejä. Ja sitten on taas kuin olisin ilmaa. Pitäisi olla itsekin kylmä, mutta kun ei pysty. Ja nyt kuulin, että muuttaa entisensä luokse väliaikaisesti. Ei tullut yllätyksenä, välillä kun tuntui, että meitä on ollut tässä suhteessa kolme. Nyt vain pitäisi kerätä voimia ja pitää itsensä koossa. Tsemppiä kaikille erosta toipuville, helpottaa, kun huomaa, että meitä vika on aina muissa -miesten kanssa eronneita on useampi. Onneksi tulee kesä.
Itse olen monesti miettinyt, että kuinka saisin maksettua miehelle potut pottuina... Sitähän sanotaan, että pidät rakkaat lähellä, vihamiehet vieläkin lähempänä! ;) Tiedän, että saisin hänet kiedottua pikkusormeni ympärille, jos haluaisin, mutten haluaisi alentua samalle tasolle hänen kanssaan. En haluaisi pelata mitään pelejä enkä pystyisi siihen, koska minulla sentään on tunteet ja empatia jäljellä..
Ihanaa kuulla, että teitä on muitakin olemassa. Tiesinhän, etten ole yksin ja monelle muulle on käynyt pahemmin, mutta tapaukset ovat aina henkilökohtaisia. Toiset pääsee niin hienosti yli ja osaavat pitää ajatuksensa kasassa, itse vaivun hyvin herkästi miettimään suhdetta, jota en oikeasti edes halua, mutta löydän itseni kaipaamasta sitä. On tää perskele vaikeeta, sanon vain... En ole koskaan ennen ollut näin "saamaton" ja "säälittävä", aina ollut ennemminkin oman tien kulkija, kuitenkin huomioiden muut siinä sivussa. Olen päättänyt pärjätä yksin ja nauttinutkin siitä, nyt tuntuu kuin minua rangaistaisiin jostain, vaikka näin onkin parempi.
Tiedän, että uusi tuttavuus ei tule minua kotiovelta hakemaan. Baarissahan ihmisiin tutustuu herkiten, mutta itsestä huomaan sen, heti kun juo yhdenkin slkoholijuoman fiiliksen nostattamiseksi, alan haikaileen entisen perään. Humalassa herkästi laittaa kovinkin järkevältä kuulostavaa ikävä-viestiä toiselle ja aamulla kaduttaa... Kunpa vain pystyisikin pyyhkimään kaiken pois elämästään ja nauttimaan nuoresta iästään ja kaikista ihanista mahdollisuuksista, vapaudesta ja tilivelvottomuudesta... Olen kuitenkin perusluonteeltani ihminen, joka elää tätä sitoutumista ja vastuunkatoa varten. Huoh... Välillä tekisi mieli olla joku muu!
Kyllä on narsistien käyttäytyminen niin samankaltaista etten viitsi omaa tarinaani alkaa edes kertoa, se olisi vain edellisten kirjoitusten toistoa. Erostamme (mies jätti toisen kerran) tulee kohta 2 kk, hänkin palasi -kuten ennenkin- exänsä hoiviin.
Edellisen pitemmän eron tullessa (1-2 vkon riitaerojahan oli useita) menin aivan shokkiin ja itkin miehen perään soitoin ja viestein vaikka kuinka... Siitä hän oli mielissään ja selitti yhteisille ystävillemme miten olin seonnut erosta. No ihan sekopäähän olin muutenkin (hänen mielestään). Nyt kun teki saman toistamiseen, olin vain helpottunut ja erosimme sulassa sovussa.
Hiljaisuutta kesti kolmisen viikkoa, sitten alkoi soitella ja pari kertaa on päätynyt luokseni. Käynneillään tuntuu tarkistavan millainen ote minuun on, puhuu taas kauniisti ja on muutenkin se hurmaava mies jollainen oli alkuaikoinakin. Exänsä kanssa kuulemma riitelee jo (miten osaakin valita aina ne sanat joita tietää minun haluavan kuulla).
Jokaisen käyntinsä jälkeen vihaan itseäni kun en vain löydä voimaa vastustaa hänen "ilmoitustaan" tulla. Noidankehä - tuo narsisti kahden naisen hoivattavana- alkaa hiljalleen taas rakentua, ja tuntuu että ainoa keino on enää pelkurina paeta paikalta...
Joten jatkossa puhelin hiljaiselle yöksi (yöelämää viettävien nuorteni takia en uskalla kokonaan sulkea) ja kaikki muukin yhteydenpito minimiin, ystävyyttähän meidän välille ei voi rakentua, pelkkä hyväksikäyttösuhde vain. Vielä kun sydän toipuu sille asteelle missä järki jo on, niin eiköhän elämä tästä ala taas hymyilemään:)
Minuakin mies joskus haukkui hulluksi, kun reagoin hänen tekoihinsa sydän särkyen. Myös vanhempani tulivat haukun kohteeksi, ei varmaan muuta enää keksinyt.
En ymmärrä, kuinka ihmisluonto pystyy olemaan niin julma ja kylmä. Minun käsitykseni elämästä perustuu siihen, että kaikelle löytyy syy ja selitys, sen takia tätä onkin niin kovin hankalaa ymmärtää. Miten voi sanoa, että rakastaa, muttei kohtele toista sen mukaan? Ottaa itse vastaan huomiota ja huolenpitoa, itse ei pysty edes pyytämään anteeksi.
Voin itsekin vain kuvitella, miten kävisi, jos mies tulisi luokseni. Haluaisin halauksen ja kainalon jossa nukkua, mutta järjellä ajatellen en halua siihen vanhaan kainaloon, jossa olin kaksi vuotta. Silti taistelen itseäni vastaan, etten laita viestiä tai soita, että tulisi luokseni, vain täksi yöksi...
Järjellä on niin vaikea ajatella tunneasioita. Välillä tuntuu, etten voi purkaa oloani edes ystäviini. Johan he ajattelevat, että hitto mikä muija kun jaksaa porata tuollaisen miehen perään yhä edelleen. Jopa vanhempani vannottaa minua pysymään erossa ja tiedän, että tekevät sen pelkästä rakkaudesta. Mielessäni kuitenkin ajattelen, minkä takia kaikki vihaavat ihmistä, jota minä "rakastan". Perustelen joskus eroa itselleni sillä, etten voisi enää edes seurustella miehen kanssa, koska muut eivät hyväksyisi sitä.. Jos oikeasti rakastaisin jotakuta, muiden mielipiteillä ei olisi väliä. Emme voi seurustella, koska mies ei ansaitse minua... Siltikin kuvittelen/ajattelen/tunnen, että elämäni "onni" on nyt mennyt sivu suun.
Lainaus edelliseltä "(miten osaakin valita aina ne sanat joita tietää minun haluavan kuulla)." -niin totta. Osaa olla mieliksi, mukava, ihana, välittävä jne. silloin, kun ei enää tarvitsisi. Mutta aina jotain mielessä, ainahan hän siitä jotain hyötyy ja nauttiikin, kun saa pidettyä otteessaan. Varmaan myhäilee partaansa, kuinka itkenkin täällä päivin öin hänen peräänsä ja hänelle se on yksi lysti, ellei sitten "tarvitse" minua hetkellisesti johonkin.
Se hieman lohduttaa, kun ajattelen asiat näin: Hän menetti aidon rakkauden, minä en menettänyt mitään. Minä välitin ja rakastin, hän nähtävästi ei, joten minulle nykyinen tilanne on otollisempi...
Juu, tässäkin suhteessa se olin toki minä, joka kaipasi ammattiauttajan apua. Anteeksipyyntöä en ole koskaan kuullut, aina se olin minä, joka riitojen jälkeen paikkaili suhdetta. Huomasin kyllä, että pääni oli menossa sekaisin koko rumbasta. Epätoivoisesti koitin kalastella hänen huomioonsa ja rakkauttaan. Ei auttanut. Jos itkin, käänsi selkänsä. Jos osoitin hellyyttä pussailemalla, se oli hänelle liikaa, työnsi pois ja käski mennä nukkumaan.
Alusta alkaen soivat jo hälytyskellot, kun huomasin miten läheinen hän on entisensä kanssa. Jokapäiväistä soittelua ym. Toki ymmärrän, että lapset yhdistävät, mutta ei sitä mielestäni silti tarvitse nukahtaa entisensä sohvalle ja olla tulematta kotiin. Näin kävi muutaman kerran, mutta auta armias, jos asiasta loukkaannuin. Ja nyt on tosiaan entisensä luokse muuttamassa.
Silti tämä on vaikein irtiotto, jonka olen tehnyt. En itsekään ymmärrä, mistä tämä kaikki suru ja ahdistus kumpuaa, koska tiedän, että se suhde ei ollut minkään arvoinen.
Oli suhteessa toki hellyyttäkin, silloin kun hänelle sopi. Minä odotin noita hetkiä kuin koira herkkupalaa, sillä ne olivat ainoista hetkiä, jolloin oman pään sisällä myllertävä epätoivo ja ahdistus helpotti edes hetkeksi.
Olen tässä nyt jo viikkoja pyörinyt tuskan, surun ja ahdistuksen välimaastossa. Siis minä, asiallinen ja fiksu nainen. Miten tämä voi olla mahdollista, kysyin satoja kertoja, kun epätoivoinen olo jälleen iski. Sitten luin kirjan Sata tapaa tappaa sielu, ja sieltähän se vastaus löytyi:
"Tunnekoukussa sätkiminen teki oman eroamiseni käsittämättömän kiduttavaksi ja hitaaksi. Juuri tunnekoukku tekee narsistista irrottautumisen tuhat kertaa hankalammaksi kuin terveestä ihmisestä eroamisen. Ei näitä eroja voi edes verrata, ilman omakohtaista kokemusta muiden voi olla vaikeaa ymmärtää, miten tuskallista on erota narsistista."
Ja väkisinkin naurattaa..tässä me sätkimme molemmat naiset, minä ja hänen entisensä, mies vain porskuttaa eteenpäin.
Ehkä tästä tuskallisesta kokemuksesta voi myöhemmin kiittää luojaansa, kunhan ensin selviää. Samaan rumbaan en enää toista kertaa lähde.
'tyttöselle'
Ihan uskomattoman omalta kirjoitukselta kuullostaa. Puoli vuotta olen erossa miehestä yrittänyt pysyä. Ja vaikka en ole koskaan aiemmin tähän ikään mennessä (51 v.) masennusta tmv. kokenut, niin nyt on kyllä koettu tunneskaalaa aikamoisen laajasti.
Vaikka järki sanoo toista, niin itsesyytöset ja ikävä ovat välillä olleet sietämättömät. Vasta nyt on tullut ajatuksiin vihaa ja vitutusta -- hyvä merkki varmaankin. Ehkä tästä vielä selviydytään.
Ehkä olet vielä vaiheessa jolloin asioita ei pysty kuin yksin käsittelemään, mutta vertaistukea voisin antaa (ja mielellään saadakkin, varsinkin kun ajatuksesi ovat kuin omasta päästäni) .
Tässä kuitenkin sinulle osoite, jos innostut ottamaan yhteyttä: [email protected]
Narsisti ei pyydä koskaan aidosti anteeksi. Hänen ei tietenkään tarvitse, koska hän on omasta mielestään oikeassa ja aina. Eihän oikeassa olevalla ole tietenkään tarvetta anteeksipyyntöön. Tämä on yksi narsistin tunnusmerkki.
Hän voi kyllä näytösluonteisesti pyytää anteeksi, jos hän hyötyy siitä jotenkin itse. Jos hän haluaa vaikka tehdä vaikutuksen uuteen tuttavuuteen, hyötyy työelämässä tai kaipaa vaikka seksiä juuri sillä hetkellä. Hän itse käsittää olevansa muita parempi kun pyytää jopa anteeksi. Tällainen anteeksipyyntö on yleensä yleisluonteinen. Hän välttelee tarkkaa mainintaa mistä pyytää anteeksi. Eihän hän tiedä mistä voisi edes pyytää anteeksi, koska on oikessa. Oikeassa oleva ei tunne tarvetta anteeksipyyntöön, koska hänellä ei ole mitään mitä katua.
"Tällainen anteeksipyyntö on yleensä yleisluonteinen. Hän välttelee tarkkaa mainintaa mistä pyytää anteeksi." - niin totta. Oma miesystäväni pyysi lopulta anteeksi, jos minusta ei vaikka kuulunut mitään. Kun kysyin, mikä sai sut muuttaan mieltäsi, ensin et ollut tehnyt mitään väärää ja nyt pyydät anteeksi, ei osannut vastata. Usein anteeksipyynnöt olivat tyyliltään "Anteeksi jos/kun olen pahoittanut mielesi omalla käytökselläni, jota en ole halunnut tahallani tehdä". Jep, ei osannut edes erotella mitä on tehnyt ja korosti JOS/KUN sanaa... totta kai olen pahoittanut mieleni, jos itken ja selitän, miksi itken...
Tänään hokasin tärkeän asian omalla kohdallani. Vaikka en haluaisi, niin luulen olevani katkera. Mies on pettänyt luottamukseni ja sen takia suhtautuminen tulevaan ja uusiin tuttavuuksiin pelottaa ja ahdistaa negatiivisessa mielessä. Tuntuu, kuin olisin aivan ponneton harrastamaan, tutustumaan tai tekemään mitään. Kun perussuomalaisena hakeudun sosiaaliseen tilanteeseen, johon monestikin luonnollisesti kuuluu alkoholi jossain määrin, huomaan nousu- ja laskuhumalassa sulkevani silmät ympärillä olevilta ja odottavani vain sitä yhtä soittoa tai tekstaria. Jos sitä ei tule, saatan sortua laittamaan säälittävää itkuviestiä tyyliin "miksi et rakastanut minua" ja se on aina huono. Mitä vähemmän yhteydessä, sitä nopeammin pääsee irti, mutta ei sitä voi kotiinkaan linnottautua. Tuntuu, kuin sillä tapaa antaisi toiselle voittonsa: hän on jättänyt minuun jälkensä, en pääse eteenpäin.
Nyt kun kuuntelee muiden tarinoita, tuntuu ettei mies ollutkaan narsisti (niin, nyt huomaan taas puolistelevani häntä, vaikka sisälläni kiehuu.. en kuitenkaan haluaisi leimata ketään, koska en ole alan asiantuntija). Hän osasi kyllä osoittaa hellyyttä ja otti sitä vastaan. Jos itkin, lohdutti, mutta jos itkin ja "syyttelin" häntä, hän otti takapakkia ja syytti takaisin. Tänä päivänäkin siis ero oli vähän kuin minun syyni: hän myöntää ehkä tehneensä väärin, mutta minä olin nopea liikkeissäni ja lähdin. Laitoin suhteen hyllylle, kun hän teki kaksi virhettä puolen vuoden sisällä... öö, minusta yksikin olisi jo riittänyt. Jos ei kerrasta ota opikseen, ei ota ikinä, se on mottoni...
Kuitenkin on vain niin epäreilua, että minä täällä itken perään, minä joudun rakentamaan elämäni tukipilareita uusiksi, jouduin muuttamaan ja aloittamaan kirjaimellisesti aivan alusta. Toisaalta luulen sen olevan hyvä, eipähän ole mitään mikä muistuttaisi hänestä. Mutta minä kärsin hänen tekojensa takia, hän jatkaa tutustumista uuteen tuttavuuteensa... nöyryyttävää!
Sama täälläkin:
Minulta meni viisi pitkää vuotta päästä edes jotenkin takaisin järkiini. Hän piti aina muita naisia rinnalla. Lopulta olin niin alhaalla, että annoin hänelle luvan olla muidenkin kanssa, jos hän vain muistaisi minuakin joskus. Rakastin häntä todella paljon, mutta hän käytti minua hyväkseen niin paljon kuin mahdollista kaikilla mahdollisilla tavoilla. Luultavasti hän myös kehuskeli sillä ystäväpiirissään. Hän nöyryytti minua kaikin tavoin. Ja pyysi anteeksi, sai anteeksi ja minuta ajattelemaan, että lopulta syykin oli minussa. Viime tapaamisessa, hän halasi minua ja sanoi, että nähdään ja soitellaan. Sen jälkeen hän katosi. Kun yritin löytää häntä, hän kielsi minua ottamasta enää mitään yhteyttä. Uusi nöyryytettävä oli löytynyt, uusi vielä kiltimpi kuin minä, vielä hyväksikäytettävämpi kuin minä.
Positiivsta: hain apua, sain apua, olen menossa hyvään suuntaan, tunnistan narsut. En vielä luota, mutta minun ei tarvitsekaan vielä. Olen onnellinen yksin, olen turvassa nyt.
helpottavaa lukea tämä ketju.. täällä myös samanlaisessa tilanteessa oleva ja taistelu jatkuu oman pään selvittelyllä ja mieliallan kohotuksella. tsemppiä meille kaikille !!!
Kun aloin lukemaan tätä viestiketjua tuli mieleeni että voiko olla totta. Aivan kuin omasta elämästäni kerrottaisiin. Niin samanlaisia narsistit näköjään ovat.
Exäni kanssa oli samanlaista elämää. Alussa elämä mitä ihaninta ja jäin häneen täysin kiinni. Rakastuin ja rakastuneena olin sinisilmäinen. En tajunnut miehen luonnetta, mutta olin onneton suhteessa. Mies petti, alisti, valehteli kaiken, vaati itselleen joka hetki huomiota. Elin pyydellen mieheltä anteeksi, jos vahingossa olin sanonut jonkin asian väärin.
Mies keräsi ympärilleensä omaa hovia joille esiintyi mitä kiltimpänä miehenä. Häntä kunnioitettiin vaikka hovi tiesi miehen pettävän ja valehtelevan asioistaan.
Mies vain lähti sanomatta sanakaan seuraavan naisen luokse. Palasi takaisin kun heille tuli riita jostain. Mies tuli katsomaan olenko häneen rakastunut. Ja olin vielä kiinni miehen naruissa. Olin se joka nyt oli taas hetken aikaa miehelle tärkein nainen hänen elämässään. Mutta tämä kaikki oli lopultakin vain silmälumetta. Mies tarvitsi rahaa autonsa maksuihin ja rakastunut kun olin menin sitä hänelle antamaan. tämän jälkeen mitään sanomatta mies lähti tämän naisen luokse jonka kanssa oli riidellyt.
Mitenkä ihmeessä pääsen eroon rakkaudentunteistani. Pelkään hetkeä jolloin miehellä asiat jonkun kanssa huonosti ja olen vielä liian heikko pitämään puoleni. Tiedän hänen osaavan manipuloida minut koska vain takaisin.
Seurustelin erään narsistityyppisen miehen kanssa vuosia sitten. Keskustelimme paljon hänen monista naissuhteistaan ja siitä miten hän oli pettänyt lukuisia kertoja ex-vaimoaan. Hän tykkäsi kertoa naisistaan kun uteliaana kyselin. Mielenkiintoinen piirre oli se, että hänellä oli valtava joukko naisia, jotka itkivät hänen peräänsä. Tämä mies oli kuulemma se, joka aina lopetti suhteen jonkun kuukauden kuluttua. Kun olimme yhdessä, hän sai monta viestiä yhdessä illassa naisilta. Näissä viesteissä naiset kehuivat rakastavansa ja ikävöivänsä tätä miestä. Yksikin nainen oli lähettänyt kuulemma näitä viestejä jo monta vuotta, vaikka tämä herra ei ollut kuulemma vastannut hänelle kertaakaan. Sain lukea näitä naisten lähettämiä viestejä monet kerrat. Ajattelin monesti, että kyllä naiset on hulluja ja tyhmiä perään itkijöitä.
Huomasin, että tämä mies nautti näistä viesteistä. Naisten valitus, ihailu ja ikuisen rakkauden lupaukset olivat mannaa tälle miehelle. Hän oli myös mustasukkainen minusta. Kun sitten jätin tämän kyseisen herran, hän soitteli perääni, valitti ikäväänsä ja kehui miten olen ihanin nainen mitä hän on koskaan tavannut. Hän yritti selvästi koukuttaa kehuillaan minut takaisin.
Hän oli selvästi ihmeissään kun en liittynyt tähän perään itkijöiden joukkoon. Hän soittelee yhä vielä 8-vuoden jälkeenkin ja ikäänkuin kuulostelee maaperää, josko saisi minut liitettyä tähän ihailijalaumaansa.
Mies oli mitä hurmaavin. Olin toki pettynyt kun hän oli tuollainen, mutta onneksi tajusin hyvin nopeasti millaisesta miehestä oli kyse. Jatkoin kuitenkin hänen kanssaan seurustelua ihan siitä syystä, että halusin päästä vähän pintaa syvemmälle näkemään miten nämä donjuanit pyörittää naisia.
Tuo haaremin kerääminen kuulostaa kovin tutulta. Miesystävälleni soitteli ja viestitteli moni nainen, vaikka tiesi hänen seurustelevan. Entinen tyttöystävä soitti katkerana, että mies oli pilannut hänen elämänsä ja tehnyt hänestä kyynisen. Kun kysyin, miksi hän kuuntelee entiseltään tuollaista sontaa, nauroi ja sanoi ettei nainen kuulemma ollut tosissaan. Ei siis ottanut palautetta vastaan, vaikka toinen kuinka suoraan puhui.
Sen huomasin myös, että hän nautti tunteesta saada huomiota, varsinkin naisilta. Perusteli monia naisystäviään sillä, että oli elänyt nuoruutensa äitinsä kanssa ja sukulaisetkin olivat kaikki tätejä tai serkkutyttöjä. Ymmärsin sen sinänsä, oli kasvanut naisvaltaisessa ympäristössä ja tuli paremmin juttuun heidän kanssaan. Tiedä sitten, oliko tuo syy vielä tänä päivänäkin, vai hakiko vain egon pönkittäjää. Uskon vahvasti sen olleen tuo viimeinen vaihtoehto..
Mustasukkainen oli minun suuntaani. Jos mainitsinkin entiseni nimen, olin heti menossa panemaan tai muuten vain liehittelemään entistäni. Hän puolestaan sai kahvitella, soitella, vaihtaa kuulumisia ja nähdä entisiä säätöjään ilman, että minulla olisi pitänyt olla yhtään nenän koputtamista asiaan. Seurustelun alussa hän jopa oli tutkinut puhelimeni ja lukenut viestini, vaikken ollut koskaan antanut aihetta epäilyyn... Eihän minulla edes ollut miespuolisia ystäviä kuin kourallinen hänen naispuolisiin ystäviinsä verrattuna. Nekin ystävät jätin omaan arvoonsa, kun huomasin, kuinka häntä kiusasi, kun olin yhteydessä heihin. En olisi saanut jättää yhteydenpitämistä, mutta halusin rakastaa miestä ja olla aiheuttamatta mielipahaa. Mieluummin pidin elämässäni hänet, jota luulin rakastavani, kuin ystäväni, joita näin silloin tällöin.
Kun mies huomaa minun olevan hiljaa ja kinuamatta perään, osaa myös repiä tuulesta ne sanat, jotka haluan kuulla ja ylistää minut elämänsä rakkaudeksi, Kun saa minut lähtemään leikkiin mukaa, kiinnittää huomion itseensä ja toteaa, ettei aio ruikuttaa perään ja toivoo minulle pelkkää hyvää tai syyttää minua erosta ja tapahtuneesta, koska tein omat päätökseni. No, siinäpähän itselleen uskottelee, itse tiedän totuuden. Olisi se itsekin samassa tilanteessa kurja todeta, että on ryssinyt elämänsä pahemman kerran... Itsesääliinhän sitä varmaan vaipuisi, jos ei pystyisi toista syyttämään kaikesta ja jatkamaan eteenpäin.
Jopas on samantyylistä kuin omakin juttuni erään miehen kanssa, joka mielestäni on joko peluri tai jonkin sortin narsku. Tai sitten olen vain liian vainoharhainen ja mustis ja vaistoni vain menee päin honkia.
Miestä tapailin pari kuukautta, mutta koko sen ajan minulla oli outo tunne että jokin hänessä mättää, oli hyvä olla hänen lähellä, mut samalla jokin hänen seurassaan ahdisti. Juttumme on loppunut, mutta vain ja ainostaan sen takia, että minä kuulemma takerruin liikaa. Joo, niin tein kun vittuunnuin siihen että hemmo on koko ajan online-tilassa treffisivuilla ja hakee uutta uhria.
Viimeisin juttu mitä hänen kaa tapahtui oli viime perjantaina baarissa. Menin hetkeksi hänen ja hänen kaverin pöytään taksia odottaessa. Mies menetti hermot totaalisesti, sanoi että "katsopa silmiin minua", mähän katsoin ja hän sanoi niiiiiin vihaisesti kuin vain voi "mene helvettiin mun elämästä, oon saanut tarpeeksi sinusta...". Olin kuin puulla päähän lyöty, vasta paria päivää aiemmin olin ajautunut hänen kanssa sellaseen "kerta kiellon päälle" seksiin, ja hän sanoi siitäkin että "se ei merkinnyt mulle mitään". Olin todella järkyttynyt ja lähdin itkien pois.
Silloin mietin että oliko sittenkään kyseessä peluri, jos hän olikin aidosti minusta kiinnostunut ja itse mokailin olemalla liian vainoharhainen hänen menojensa ja tekojensa suhteen ja hän vain oli saanut tarpeeksi. Ja kaikista sairainta tässä on, että sen jälkeen kun hän minut helvettiin toivotteli, mä pyytelin anteeksi omaa käytöstä. Minä, järkevä nainen, ainakin olen ollut tähän saakka, ja sorrun mateluun :/
No, sitten nähtiin pikaisesti seuraavana iltana kun hain hänen luotaan kamoja ja kysyin mikä se juttu oli, hän sanoi, että hermostui kun luuli että olen vielä hänen peräänsä vinkumassa ja vonkaamassa. Kerroin että aikomus oli vain juoda tuoppi loppuun ja lähteä, niin hän totesi että "no, sitten se taisi olla pelkkä väärinkäsitys", ei kuitenkaan pyytänyt anteeksi. Ja huomasin etten IKINÄ ole hänelle merkannut mitään. Ja samana iltana hän näytti koneelta kuvia harrastuksistaan jne....ja kas kummaa kuin vahingossa sillä olikin kolmen naisen kuvat, kuulemma hänen treffikumppaneita vuosien takaa. Ja nitähän tuntuu olevan.
En tiedä yrittikö saada minua mustasukkaiseksi, ei onnistunut sillä tällä hetkellä tunnen pelkkää raivoa ja vihaa, Hän viitsi sanoa siitäkin pe-illasta kun hänen pöytään olin istahtanut, että "kun siellä oli yks nainen kenen kanssa mulla oli silmäpeliäkin, niin.....". Miksi loukata minua, tai yrittää ainakin kertoilemalla existään, sitä hän siis teki usein. Kertoi olleen suhteessa yleensä kuukauden pari jne....,mut minun kanssa hän ei koskaan sanojensa mukaan seurustellut, vaikka tapailtiin aika tiuhaan ja seksiä harrastettiin. No, hän saa mennä menojaan ja etsiä uusia uhreja, ja niitä nykysiäkin panoja hänellä varmaan riittaa. Mä suuntaan tulevaan...:))
HEi
Minunkin oli ihan pakko kommentoida!
Mistä narsistin tunnistaa?
Olen itsekkin seurustellut saman tyyppisen ehkäpä narsistin kanssa 6vuotta ja meillä on yhteinen pieni lapsi.
Aloin saamaan 2vuotta sitten paniikkikohtauksia miehen itsekkäästä ja alistavasta käytöksestä ja siitä että olin aina yksin..tosin olen vielä nuori tyttö ja olin vasta ihan lapsi kun tapasin tämän miehen, ensimmäinen 6kk oli taivaallista kunnes kuulin hänen ekan kerran pettäneen minua..sen jälkeen sitä tapahtui aina muutamien kuukausien väliajoin.
Mies oli paras puhuja ja manipuloija ja sai aina uskomaan että vika oli minussa. Minä en ollu tarpeeksi kiltti, minä olin se joka ajoi hänet muitten luo koska en ollut paikalla silloin. Tunsin hirveää syylisyyttä ja pahaa oloa että kohtelen häntä niin huonosti että hän joutuu hakemaan läheisyyttä muualta.
Kunnes 4vuoden seurustelun, muutaman kuukauden avoliiton ja kihloissa olon jälkeen jätin hänet. Olimme erossa muutama kuukautta niin että tapasimme vain 3kertaa sen aikana, jonka aikana tulin raskaaksi.
Olin silloin jo uudessa hyvässä suhteessa rakastavan miehen kanssa kun kuulin olevani raskaana entiselle miehelleni, jotenkin hän osasi aina puhua minut pyörryksiin. Jouduin tekemään ison valinnan ja miehen puheitten takia palasimme yhteen.
Koko raskauden ajan olin yksin, muutin uuteen asuntoon yksin, kävin lääkäri/neuvola käynnit yksin. Mies oli aina jossain kavereittensa kanssa milloin missäkin paikkakunnalla, viikkoja poissa ilman että kuulin hänestä yhtään mitään ja aina puhelin kiini tai ei vastannut kun yritin tavoittaa häntä. Minä itkin ja itkin, mietin kokoajan että kyllä mieskin aikuistuu kun meidän pieni lahjamme syntyy!
Kunnes se tapahtui, olin sairaalassa 4pv käynnistyksellä, mies kävi silloin tällöin mutkan katsomassa minua ja lähti. Kun poikamme syntyi eihän silloinkaan yöpynyt minun kanssa sairaalassa tai ollut siellä tukenani ja oppimassa lapsestamme niin paljon kuin oisi pitänyt...Olin niin rikki, surullinen ja turhautunut kaikkeen mutta poikani pietti minut jaloillani.
Mieheni harrasti yhden yön juttuja ja tapaili muita naisia selkäni takana muutamaan otteeseen pojan syntymänkin jälkeen ja jossain vaiheessa lopetin välittämisen siitä, koska tuntui että en osaisi olla ilman häntä.
Hän kertoi minulle aina kuinka huono ihminen olen, huono äiti ja kuinka kukaan muu ei ikinä haluaisi minua. Aloin tuntemaan niin syvää ahdistusta että tuntui kuin tekisin hiljaista kuolemaa, mutta poikani edelleen sai minut jaksamaan aina uuteen päivään.
Elätin tätä miestä 2-vuotta ilman minkäänlaista kiitosta tai arvostusta mistään mitä tein..Ostin miehelle asioita joita hän halusi ja yritin miellyttää häntä kaikin keinoin vain sen takia että olisin hänen silmissään jotain. Loppujen lopuksi aloin tuntemaan valtavaa vihaa ja inhoa itseäni kohtaan koska jatkoin suhdetta, mutta ajattelin että kukapa muukaan kanssani voisi olla.
Mies ei suostunut ikinä puhumaan kanssani asioista ja käänsi aina kaiken minun syyksi kun yritin kertoa omista tunteistani ja ajatuksistani..Sydämessäni on isot arvet tästä taipaleesta ja hukkasin nuoruudestani suurimman osan tähän mieheen, nyt vasta kuukausi sitten sain asian päätökseen kun lopetin olemasta vihainen ja nousin maasta ylös, annoin miehelle kaikki anteeksi ja sanoin olevani valmis jatkamaan eteenpäin ilman häntä..Toki välillä tulee kaipuu mutta se kaipuu on pientä verrattuna muihin tuntemuksiini, enkä tiedä miksi kaipaan ihmistä joka on voinut kohdella minua noin kaiken sen jälkeen mitä olen hänen vuokseen tehnyt.
Nyt olen kääntänyt tämän voitoksi ja ajattelen olevani monta asiaa ja kokemusta viisaampi. Olen ikuisesti kiitollinen pojalleni joka on saanut minut taas elämään ja tuntemaan itseni taas ihmiseksi, kiitos myös kuuluu ehkä uudelle tuttavuudelle joka saa minut hämilleen ja sekaisin kiltteydellään ja huolehtivaisuudellaan.
Olen 20-vuotias nuori yksinhuoltaja äiti enkä kadu mitään koska sain mailman ihanimman lahjan, poikani!! olen taivaltanut 6-vuotta tämmöistä tietä vapaaehtoisesti, en ole tyhmä koska olen nuori tyttö vaan OLIN tyhmä ja rakastunut ehkä narsistin uhri?!
Haluan sanoa sinulle nuori ihminen, että sinulla on suunnaton elämänkokemus. Käytä se hyväksesi, vaikka se ei hyvältä tuntunutkaan. Monella 5-kymppiselläkään ei ole oikeasti tietoa siitä mitä elämässä voi ollakaan.
Voimia sinulle ja lapsellesi elämässä. Huolehdi siitä, että luotat vaistoosi.
Otan osaa. Saman olen kohtalon olen itsekin kokenut. Äijä on kaiken muun lisäksi alkoholisti.
Voimia tarvitaan että tästä taas selviän jaloilleni.
"shokista toipumassa"...Miten minulla onkin mennyt sinun viestisi ihan ohi?? Vertaistuki olisi kyllä ollut paikallaan tuolloin kesän alussa. Tiedä mistä johtuu, niin samaan lankaan ja soppaan olen itseni sotkenut jälleen.
Miten nuo omat tunteensa saa tukahtumaan, jossei sillä, ettei pidä yhteytt eikä näe ihmistä?? Meillä mies pyysi anteeksi kesän lopulla. En edes enää muista, kuinka kesällä ajauduimme yhä enemmän ja enemmän tekemisiin toistemme kanssa: käytiin rannalla, jätskillä, lenkillä, syömässä ja elokuvissa (uutta, mies jopa tarjosi) sekä yhdessä kaupungilla nauttimassa musiikista. Tehtiin piknikki kaupungin puistoon ja mies jopa useamman kerran polki luokseni 20 kilometrin matkan!!
No, rakkautta vannoi ja anteeksi pyysi ja oli valmis hieman odottamaan. Oltiin tiiviisti yhteydessä, yhteisiä öitä ja tekemistä. Tutustuin hänen uuteen kaveripariskuntaansa ja löysimme kaikki mukavan yhteisen sävelen.
Kuinka ollakaan, nainen jonka kanssa miehellä oli eromme aikana hetkellisesti sutinaa, kantaa kaunaa minulle, vaikken tietääkseni ole tullut heidän väliinsä. Hän on tämän ystäväpariskunnan hyvä ystävä ja olimme tuossa viikko sitten samassa baarissa. Olen nähnyt naisen ennenkin, hän on kuin ei minua olisikaan. No, annan samaa kohtelua takaisin, kuitenkaan olematta töykeä (toisin kuin hän, kuiskii lapsellisesti seurueessa).
No, kun oli lähdön aika ja itse saavuin vessasta hyvästelemään porukkaa, tämä entinen heila sanoi miehelle, että laittaa viestiä. Mies oli ymmällään, kysyin saanko sen viestin nähdä ja sanoi että tietenkin, kaikki ok. Mitään viestiä ei tullut, vaan puhelu, josta mies ei lopettamisen jälkeen muistanut mitään. Vedin herneet, tietenkin, pelkäsin että minulta taas salataan jotain.. No, loppupeleissä olin jo lapsellinen, naurettavan mustasukkainen ja plaaplaa.
Tulimme kuitenkin minun luokseni, josta mies soitti edelleen ex-heilalleen, joka ei tule muuttamaan käytöstään minua kohtaan. No, riitaahan siinä oli ja minun pointtini oli vain, etten voi ymmärtä, miksei puhuta rehellisesti ja miksi nainen vihaa minua!
Yö nukuttiin nihkeästi omilla puolillamme, mutta aamulla (eli päivällä) yritin herätellä miestä ja tein kunnon aamupalan. Kun mies heräs, söi ja lähti kaverilleen katsomaan peliä ja minä jäin keksimään omaa tekemistä. Yritti ennen lähtöä silitellä, johon hymyilin vaisusti ja pyysi pussaamaan ennen lähtöä. Tokaisi, että soitellaan tai laitetaan viestiä.
Ei kuulunut, joten lähempänä puolta yötä kysyin, miten menee. Oli ryyppäämässä ja lähdössä kaupunkiin ja viestin sävy oli kovin tyly (kivaa on ja tulee oleen -tyylisiä lausahduksia). Yöllä ei kuulunut mitään, sunnuntaina ei mitään, eikä vielä maanantainakaan. No, maanantai-iltana kasasin itseni, kyselin niitä näitä ensin ja kun kysymykseni osui lauantaihin, hän vaikeni. Tiistaiaamuna soiteltiin ja tiesinhän sisimmässäni: hän oli lauantaina tavannut kivan uuden naisen baarissa.
Sanoin, että jos haluaa tutustua uuteen, niin vetäydyn leikistä. En halua kevytkenkäistä tapailua, koska omat tunteeni ovat mukana. Olen rakastunut ihmiseen uudestaan tai en ole koskaan lopettanutkaan (uskokaa tai älkää, kaiken jälkeen edelleen tunnen rakastavani häntä!). Nyt hän sitten miettii perinpohjaisesti, mitä haluaa...
Tuntuu naurettavalta... Jos hän ei olisi kiinnostunut tarpeeksi uudesta, hän tietäisi mitä tehdä. Olen kehottanut tutustumaan uuteen, jos kokee, että haluaa, mutta vertailukohdaksi en lähde. En odota, että kokeilee hetken aikaa, kumman kanssa natsaa paremmin ja vie sitten kermat päältä. Minut hän jo tuntee ja tietää, jos se ei riitä, niin se kertoo jo paljon...
Ja lisäksi en edes tuollon baari-iltana ollut vainoharhainen. Tämä ex-heila ahdistelee mistä nyt, tuntee vetoa edelleen ja miestä kuulemma ahdistaa, ei ole mukamas antanut ymmärtää, että olisi kiinnostunut. Miksei sitten osaa sanoa suoraan??? Ei tarvitse olla ilkeä..
Toisaalta mietin, että voisiko meidän juttumme enää johtaa mihinkään: tuskin. On tää niin kivikkoista ollu, että työtä vaatisi paljon, eikä mies ymmärrä, miksi olen epäluuloinen ja epäluottavainen häntä kohtaan. Tai ymmärtää, muttei ymmärrä omaa velvollisuuttaan, kuinka asia tulisi korjata. Ja jos hän päätyykin minuun, niin entäs tämä uusi.. Onko muka sallittavaa, että jos heillä jotain kipinää on ollut, niin tämäkin tyttö liittyy siihen haaremiin, johon saa olla yhteydessä ja kysyä kuulumisia?? Ehkä sitten, jos hänelle tehdään kunnolla selväksi, että nyt ollaan parisuhteessa ja kaikki normaalista kaveruudesta poikkeavat asiat ja keskustelut eivät ole sallittuja..
Huhhuh, mikä soppa. Kyllä on tytön pää taas sekaisin sydämen kanssa. Molemmat tuppaa olemaan eri mieltä eri aikaan. Järki käskee jättää leikin, mutta tunteet ovat säilyneet 9kk eivätkä tunnu katoavan... Päälääkärillekö tässä olisi mentävä, että saa ajatukset turtumaan??
Haluan vain jakaa kokemukseni ja todistukseni tästä .. Olin naimisissa 6 vuotta mieheni ja yhtäkkiä, toinen nainen astui kuvioihin .. hän aloitti satelliittiseurantajärjestelmillä minua ja hän oli loukkaava .. mutta en silti rakastin häntä koko sydämestäni ja halusi hänet hinnalla millä hyvänsä? Sitten hän haki avioeroa .. koko elämäni oli kääntymässä erilleen, ja en tiedä mitä tehdä .. hän muutti pois talosta ja hylättyjä lapsia .. joten joku kertoi minulle yrittää hengellinen keinoja saada mieheni takaisin ja esitteli minut loitsu pyörän? joten päätin kokeilla sitä vastahakoisesti .. vaikka en usko kaikkia niitä asioita? Sitten kun hän teki erityisiä rukouksia ja oikeinkirjoituksen jälkeen 2 päivää, mieheni tuli takaisin ja vetosi .. hän oli ymmärtänyt hänen virheistään .. En voinut uskoa sitä .. anyways olemme taas yhdessä nyt ja olemme onnellisia .. jos joku tarvitsee tätä miestä, hänen sähköpostiosoite [email protected], hänen loitsuja on parempaa elämää. taas hänen sähköpostiosoitteensa on [email protected].