Parin säästäminen omilta taustoilta

Parisuhde aluillaan ja voisi edetäkin tästä, mutta jarruttelen taas kerran. Vaikeat taustat lapsuudesta saakka, siitä huolimatta suhteellisen selväjärkisenä olen aikuiseksi kasvanut. Parisuhteisiin kuuluu kuitenkin luottamus ja avoimuus, rehellisyys ja toiseen tutustuminen, mutta huomaan kerta toisensa jälkeen, että suojelisin milloin ketäkin kumppanikandidaattia elämältäni. Jätän siis kertomatta asioita, teen oloni sillä vaikeaksi, en lähenny, toinen ei opi tuntemaan minua, mutta en voi asioita kertoakaan, niitä ei ole yksi eikä kaksi.

Ongelma on se, etten luota toisen kestävän niitä asioita, mitkä elämääni ovat kuuluneet ja mitkä tulevat kuulumaan. Keneltäkään ei tarvitse/voi vaatia sitä. Kenelläkään ei pidä olla edellytyksiä ymmärtää sellaisia asioita. Jos joku on ymmärtävinään, tiedän ettei hän ymmärrä, jos ei ole kokenut samoja ja jos olisikin, tietäisin, ettei kahden sellaisen suhteesta ole suhteeksi.

Suhteellisen normaalin lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden eläneelle ihmiselle koen mahdottomalta selventää omaa elämääni. Itsekään en itseni vuoksi halua puhua vaikeista asioista, kun osa on jo menneitä, silti ne ovat osa elämääni olleet ja vaikuttaneet minuun ja tulevat vaikuttamaan aina.

Itsekin perääntyisin, jos tapaisin jonkun ihmisen, jolla olisi samaa luokkaa olevat taustat, ja tämä siksi, että tiedän että kahden kovia kokeneen ihmisen parisuhteelle ei olisi edellytyksiä. Kun kyse olisikin yhdestä, vaikeasta asiasta, niitä on jokaisella, mutta niitä on paljon. En voi myöskään erota taustoistani, veisin parisuhteeseen mukanani taustani, kukaan ei pääse eroon läheisistään ja tarvitseeko edes, sekä on edelleen asioita joista olen tavallaan käytännön asioissa myös riippuvainen, vaikka ne hankalat ovatkin.
Ystävät tietävät elämästäni jotakin. Kun kertoo vähän jostain hankalasta, he ovat tyytyväisiä, eivätkä osaa olettaa että se on vain jäävuoren huippu. Kukaan ei tiedä kokonaisuutta, eikä tarvitsekaan tietää.

Parisuhteeseen en koe voivani alkaa sinä ihmisenä, mikä olen. Tajusin vasta, että olen koko elämäni suojellut kumppaniehdokkaita omalta elämältäni, kokemuksiltani, siltä mitä minä olen. Olen pohtinut sitäkin, mistä tunnistaa ihmisen, joka kestäisi erilaisten vaikeiden asioiden olemassaolon.
Parisuhdetta muodostaessahan voisi olettaa toisella olevan ihannekuvan kumppanistaan. Miten sitä alkaa murentaa? Itseni vuoksi voisin asioita kertoa, mutta en luota siihen, että kukaan kestää kuulla. Ei olisi ensimmäinen kerta kun joutuisin lohduttelemaan jotain läheistä kertoessani omia asioitani, että älä nyt noin järkyty, tämähän on minun elämääni, ei sinun.. Absurdia ja surkuhupaisaa.

Mistä te muut tiedätte, mitä kumppaninnen todella kestää ja mitä ei? Joskus testailen jotakin ihmisiä puhumalla ihan yleisesti jostain ongelmasta ja katson vähän miten toinen reagoi. Näin saatan tehdä myös ystävilleni. Jos toiselle asia on vaikea, tiedän olla hiljaa omistani. Miten vaikeita taustoja yleensäkään voi viedä suhteeseen, ne kun ovat kuitenkin olemassa, eikä niitä poiskaan saa?