Miten olette selvinneet vauva-ajasta puolisonne kanssa? Sitähän sanotaan, että jos pikkulapsi-ajasta selviää, niin selviää mistä vain..
Lapsemme ei ole kuin muutaman kuukauden vanha, mutta olemme silti niin väsyneitä arkeen, molemmat vaan yritetään selvitä päivästä..
Suhteemme on muutenkin ollut myrskyisä alusta asti, puolison ex yritti roikkua kuvioissa aikansa, nyt toivottavasti sekin on ymmärtänyt, ettei se saa puolisoani takaisin..
Väsymyksen takia riitoja syntyy pienestäkin, ja nyt puolisostani tuntuu, ettei hän enää jaksa.. Hän miettii jo vaihtoehtoa jäädä pienen lapsen kanssa kaksin..
Huoh, tämä on niin sekavaa, kun ei tiedä itsekään enää missä kaikessa asiat ovat pieleen menneet.. Olen koittanut saada puolisoani viettämään aikaa meidän kanssa, kuin myös ehdottanut josko kaksin lähdettäisi jonnekin.. Jos löydettäisiin toisemme uudelleen.. Tuntuu vaan, että aina kun on pieni hetki aikaa olla yhdessä perheenä, soi puolisoni puhelin, usein hänen sukulaisensa soittavat auttamaan, kaverit rimpauttelevat kahvittelemaan tai joku kylän tuttu soittaa pyytääkseen palvelusta (eli työhommia). Tai sitten, kun kerrankin puolisoni jää meidän kanssa viettämään aikaa, tuntuu kuin hän tekisi sen vaan "pakosta", eli suomennettuna koska olen natissut hänelle asiasta..
Riitoja ja riitoja.. Monesti olen hänelle tiuskaissut, että olisin onnellisempi ja vähemmän kiukkuinen, jos me suotais aikaa toisillemme enemmän.. Oli kiva äitienpäivä, kun puoliso oli suunnitellut päiväksi jotain muuta..
Ei hän huono puoliso ole, hän vaan on jossain mielessä liian menossa oleva koko ajan.. Toivoisin hänen joskus sanovan, ettei nyt ennätä tulla tai että sopiiko vaikka huomenna? Tai jokin asia, jota ei ole pakko tehdä tänään, niin eikö se voisi jäädä jollekin toiselle päivää? Tiedän, että hoitamattomat asiat jää sitten toiseen kertaan, mutta sanon usein puolisolleni, että voitaisiinko nyt olla vaan yhdessä kasassa perheenä.. Ja että minusta tuntuu, että tarvitsemme juuri nyt sitä aikaa, ei vasta sitten kun riita on jo pystyssä..
Tiedän, en ole itsekään helpoin ihminen, tempperamenttia on suotu liiaksikin asti.. Mutta puhun tuntemuksistani ja ajatuksistani, en vaan ymmärrä miksei jo puheita voi ottaa tosissaan, vaan vasta riidan jälkeen puolisoni alkaa miettimään mitä olen sanonut..
Väsyttää.. Odotan vaan, että pääsen takas töihin..
Lapsemme ei ole kuin muutaman kuukauden vanha, mutta olemme silti niin väsyneitä arkeen, molemmat vaan yritetään selvitä päivästä..
Suhteemme on muutenkin ollut myrskyisä alusta asti, puolison ex yritti roikkua kuvioissa aikansa, nyt toivottavasti sekin on ymmärtänyt, ettei se saa puolisoani takaisin..
Väsymyksen takia riitoja syntyy pienestäkin, ja nyt puolisostani tuntuu, ettei hän enää jaksa.. Hän miettii jo vaihtoehtoa jäädä pienen lapsen kanssa kaksin..
Huoh, tämä on niin sekavaa, kun ei tiedä itsekään enää missä kaikessa asiat ovat pieleen menneet.. Olen koittanut saada puolisoani viettämään aikaa meidän kanssa, kuin myös ehdottanut josko kaksin lähdettäisi jonnekin.. Jos löydettäisiin toisemme uudelleen.. Tuntuu vaan, että aina kun on pieni hetki aikaa olla yhdessä perheenä, soi puolisoni puhelin, usein hänen sukulaisensa soittavat auttamaan, kaverit rimpauttelevat kahvittelemaan tai joku kylän tuttu soittaa pyytääkseen palvelusta (eli työhommia). Tai sitten, kun kerrankin puolisoni jää meidän kanssa viettämään aikaa, tuntuu kuin hän tekisi sen vaan "pakosta", eli suomennettuna koska olen natissut hänelle asiasta..
Riitoja ja riitoja.. Monesti olen hänelle tiuskaissut, että olisin onnellisempi ja vähemmän kiukkuinen, jos me suotais aikaa toisillemme enemmän.. Oli kiva äitienpäivä, kun puoliso oli suunnitellut päiväksi jotain muuta..
Ei hän huono puoliso ole, hän vaan on jossain mielessä liian menossa oleva koko ajan.. Toivoisin hänen joskus sanovan, ettei nyt ennätä tulla tai että sopiiko vaikka huomenna? Tai jokin asia, jota ei ole pakko tehdä tänään, niin eikö se voisi jäädä jollekin toiselle päivää? Tiedän, että hoitamattomat asiat jää sitten toiseen kertaan, mutta sanon usein puolisolleni, että voitaisiinko nyt olla vaan yhdessä kasassa perheenä.. Ja että minusta tuntuu, että tarvitsemme juuri nyt sitä aikaa, ei vasta sitten kun riita on jo pystyssä..
Tiedän, en ole itsekään helpoin ihminen, tempperamenttia on suotu liiaksikin asti.. Mutta puhun tuntemuksistani ja ajatuksistani, en vaan ymmärrä miksei jo puheita voi ottaa tosissaan, vaan vasta riidan jälkeen puolisoni alkaa miettimään mitä olen sanonut..
Väsyttää.. Odotan vaan, että pääsen takas töihin..
Vastaukset 5
Vanhimmat
mene miehen mukana, perheenä? Kyllä jos meillä mies menisi jollekin sukulaiselle auttelemaan jossain, kaverin kanssa kahvittelemaan tms. niin kyllä meillä pakataan lapset autoon ja lähdetään kaikki mukaan. Onko mies koskaan yksin lapsen kanssa? Onko sinulla omaa aikaa? Miten käytätte illat, kun vauva nukkuu?
Tiedän että on väsyneenä ja vaatimuksia pursuavana vaikea alkaa olemaan ihanteellisempi puoliso ja kumppani, mutta kuulostaa että suhteen toinen osapuoli kernaasti lähteekin auttelemaan kavereita ja sukulaisia ja on muutenkin menossa. Ja tämähän on ihan ymmärrettävää jos kotona on vastassa vaatimuksia ja riitelyä.
No, mitenkäs sitä sitten tulee iloisemmaksi, jos iloisemmaksi tulisi toisen ajasta ja hän ei sitä suo... Toisaalta...mitä voisi omalta osaltaan tehdä jotta olisi sellaista seuraa että kotiin on mukava jäädä. Jokainenhan voi muuttaa vaan itseään. Mitä jos nielisit muutaman happaman ja temperamenttisen kommentin ja yrittäisit antaa puolisollesi tilaa olla kanssasi ilman riitelymeininkiä? Niin, olethan sinäkin väsynyt, miksi sinun pitäisi sitten satsata "enemmän" ja tulla puolitiehen vastaan jos toinen jatkaa samaan tyyliin...? Ehkä siksi että jos se pelastaa teidän yhdessäolon, onko sillä merkitystä kuka laittoi lumipallon pyörimään alunalkaen.
Suhteen alkuvaiheessahan moni (?) mukautuu luonnostaan toisen toiveisiin, jaksaa kuunnella loputtomia monologeja toisen lempiharrastuksista ja antaa positiivista palautetta herkästi. Tästä kuherruskuukaudesta on ihan hyväkin mennä eteenpäin, mutta ehkä jotain elementtejä siitä voisi palautella suhteeseenne. Jospa tyylinmuutos nykyiseen saisi puolisosikin heräämään ja positiivisemman kierteen päälle suhteeseenne??
Omalta osaltani puhun nyt kahden vauva-ajan kokemuksella, jälkimmäinen vauvavuosi on loppusuoralla ja aika helpottunut olen että tähän saakka on päästy. Väsymystä, tyhmiä riitoja, yliherkkyyttä kaikelle sanomiselle, tahallisia väärintulkintoja, yleistyksiä "aina sä" ja "sä et koskaan", laimentunutta seksielämää, sarkastisia heittoja silloinkin kun on hetkellisesti mukavaa...kyllä, kaikkea tätä on piisannut mutta eteenpäin on menty. Niin ja lähes peräkkäisten vauvavuosien (Pieni ikäero lapsilla) lisäksi elämässä on tapahtunut muutakin mikä on haastanut meitä tosissaan.
Meillä ääneen lausuttuja ja lausumattomia apukeinoja on ollut:
- yhteinen halu selvitä tästä yhdessä, perheenä. Eroa ei ole väläytelty epätoivoisimpanakaan hetkenä. Yhdessä on puhuttu että päivä kerrallaan ja 1-2 vuoden sisällä helpottaa. On tullut tunne että yhdessä haluamme tästä selvitä.
- realismi siitä mitä lapset tuo tullessaan. Ei odotettu mitään ruusuista alkutaivalta, päinvastoin varauduttiin vieläkin pahempaan.
- huumori. Jos jompi kumpi on sitä väläytellyt kesken riitelyn, ollaan takerruttu siihen kuin pelastusköyteen. Parempi laiha sopu kuin lihava riita...ihan lastenkin ja kodin ilmapiirin kannalta.
- hiljaisen seksielämän hyväksyminen. Kun ollaan väsyneitä ja naisen kroppaa koettelee hormonit, painon muutokset, vauvan hoito (esim. esikoista piti kannella tuntikausia päivässä, olin todella väsynyt iltaisin ja kroppa oli ihan jumissa) niin seksi ei todellakaan aina ole päällimmäisenä mielessä kun hetkeksi helpottaa. Imetyskin on vienyt seksihaluja, samoin painon vaihtelut. Itseäni helpotti kun kävimme keskustelun jossa todettiin tilanteen olevan nyt tämä ja myöhemmin varmaan taas toisen. Eli ei niin että kun seksielämä kerran nyt nuupahti, tämä suhdekin oli ehkä sitten tässä.
Me selvisimme niin ja näin meidän lapsen vauva-ajasta. Olimme väsyneitä tai enimmäkseen minä olin. Pyysin useasti että puoliso auttaisi mutta apu jäi aika pieneksi. Arvostin näitä pieniä eleitä ja ymmärsin että miehelläni oli pelko pientä vauvaa kohtaan.
Joka ei osannut vielä kertoa mitä haluaa,mikä on hätänä yms. Väsynythän minä sitten olin kun melkein yksin vauvan hoidin. Tiesin että tämä johtui vaan pelosta ja onneksi pikku hiljaa mies on lähestynyt lasta. Nyt kun lapsi on jo isompi ja osaa jollain tapaa kommunikoida on minun osuuteni pienentynyt lapsen hoidossa.
Yksi aamu yllätin mieheni sekä lapsen nukkumasta yhdessä sohvalta. Mies oli hakenut heränneen lapsen olohuoneeseen leikkimään että saisin nukkua ja nukahtaneet uudestaan yhdessä. Siinä näyssä muisti miksi on jaksanut kaiken. Ja sain uudelleen kömpiä täkin alle ja jatkaa uniani.
Meillä mies on myös todella menevä. Tosin hän kyllä haluaa pitää meidät aina mukanaan. Sukulaisi jelppailemaan lähdetään yhdessä,kaverien luo lähdetään yhdessä.
Mutta kun sen vauva-ajan kesti niin helpotusta elämään sen jälkeen tuli.
Kiitos vinkeistä ja neuvoista =)
Väsyneenä on vaikea löytää huumoria asiaan kuin asiaan, mutta olen yrittänyt sitten pysyä vaiti ja miettiä sanomisiani, etten olisi vaan se nalkuttava vaimo..
Asiat ovat menneet nyt siihen,ettei me keskustella mistään, puhutaan vain lapsista.. en pakota häntä jäämään kotiin ja kun hän lähtee, niin ei hän mukaankaan pyydä.. kai se on sit vaan niin..
olen etsinyt itselleni harrastuksen, jonka voimalla jaksaa taas aina seuraavaan kertaan..
Läheisyyttä ei ole.. ja meidän olisi mahdollista lähteä kaksin pienelle reissulle, muttei miestä tunnu kiinnostavan.. noh, ei häntä voi pakottaakaan..
En tiedä mihin tämä johtaa, mutta itseäni tämä hiljaisuus ahdistaa.. en tahdo mennä ees miehen viereen nukkumaankaan..Koitan vaan ajatella, että kyllä tunnelin päässä valoa on, mut tunneli saattaa olla yllättävän pitkä..
Vauva-aikana ihmiseten luonteiden huonommat piirteet valitettavasti tulevat usein selkeästi esiin johtuen väsymyksestä ja stressistä molemmin puolin. Siksi se on oikeastaan sellainen "käänteinen kuherruskuukausi" jossa katsotaan minkälainen se liitto on silloin kun tulee sitä "vastamäkeä" ja vanhempien välinen oma aika on minimissään.
Meillä onneksi mies oli tosi hyvin mukana. Kun ensimmäinen lapsemme nukkui huonosti ja itki koliikki-itkua, mies kanniskeli sen uneen tosi monena iltana ja ensimmäiset yöt lapsi nukkuin ne muutamat tunnit isän rinnan päällä kun itse olin niin hermona ja poikki että en jaksanut edes vauvaa pidellä. Siitä ehkä on tullutkin miehen hyvä suhde lapsiin joka on jatkunut siitä lähtien. Eikä tuo kyllä ainakaan huonontanut meidänkään suhdettamme kun näin että mies on tosissaan mukana ja jaksaa vaikka minä olen kauheimmillani ja ihan "hormonimyrskyssä".
Mutta ei kaikista miehistä ole siihen mutta monista voi sitten kuitenkin ajan kanssa tulla ihan hyviä isiä. Aika vasta näyttää ja kaikki reagoivat oman luonteensa mukaisesti, eivätkä aina mukavimmalla mahdollisella tavalla.