Mä en tiedä onko tää parisuhdeongelma, mut mulla ensimmäinen parisuhteessa.
Kumppani mittaa ja laskee jatkuvasti että me saadaan ja tehdään yhtä paljon. Ja toimii Ikään kuin tuomarina, mitä sitten tapahtuu jos oikeus ei tapahdu.
Jos mä teen jotain väärin, se karma tulee jotenkin kumman heti, instant. Oonkin sanonut sitä karman pikku apuriksi. Erikoista on, että hän rankaisee myös itseään, eli koittaa olla tasapuolinen, ja jatkaa mittaamistaan.
Ton tuomaroinnin on oltava kauheen raskas duuni kenelle tahansa, ja lisäks alkaa näkemään kauheesti paranneltavan varaa toisessa ja kasvattaa vihaa.
Must siinä ei suoraan ole pahaa. Mikäs siinä jos haluaa tuomaroida, siinähän tuomaroi energiansa jos saa siitä iloa, mutta kun me ollaan vaan ihmisiä, niin tollasessa mittaamisessa tuomaroi ”subjektiivisesti”, eli lähinnä ettei kukaan muu saa enemmän kuin itse.
Se menee siihen lopulta.
Sitten sitä löytää itsensä loppun puristettuna rusinana, jolta vielä halutaan jotain lisää.
Tää käy nyt toista kertaa meidän suhteessa, ja koitan jarruttaa sitä jollain tavalla. Me ollaan puhuttu toisen lapsen tekemisestä, mut mä oon tän takia epävarma. Tällaisia oikean ja väärän tarkkailijoita ja oikeudenjakajia on muitakin varmasti, mutta toivottavasti on ikään liittyvä kysymys joka menee pois (nainen on 26). Ei kai kukaan saatana koko elämäänsä jaksa tuomaroida. Jaksaako?
Mä en ole moisiin törmännyt. Onko kokemusta?
Kumppani mittaa ja laskee jatkuvasti että me saadaan ja tehdään yhtä paljon. Ja toimii Ikään kuin tuomarina, mitä sitten tapahtuu jos oikeus ei tapahdu.
Jos mä teen jotain väärin, se karma tulee jotenkin kumman heti, instant. Oonkin sanonut sitä karman pikku apuriksi. Erikoista on, että hän rankaisee myös itseään, eli koittaa olla tasapuolinen, ja jatkaa mittaamistaan.
Ton tuomaroinnin on oltava kauheen raskas duuni kenelle tahansa, ja lisäks alkaa näkemään kauheesti paranneltavan varaa toisessa ja kasvattaa vihaa.
Must siinä ei suoraan ole pahaa. Mikäs siinä jos haluaa tuomaroida, siinähän tuomaroi energiansa jos saa siitä iloa, mutta kun me ollaan vaan ihmisiä, niin tollasessa mittaamisessa tuomaroi ”subjektiivisesti”, eli lähinnä ettei kukaan muu saa enemmän kuin itse.
Se menee siihen lopulta.
Sitten sitä löytää itsensä loppun puristettuna rusinana, jolta vielä halutaan jotain lisää.
Tää käy nyt toista kertaa meidän suhteessa, ja koitan jarruttaa sitä jollain tavalla. Me ollaan puhuttu toisen lapsen tekemisestä, mut mä oon tän takia epävarma. Tällaisia oikean ja väärän tarkkailijoita ja oikeudenjakajia on muitakin varmasti, mutta toivottavasti on ikään liittyvä kysymys joka menee pois (nainen on 26). Ei kai kukaan saatana koko elämäänsä jaksa tuomaroida. Jaksaako?
Mä en ole moisiin törmännyt. Onko kokemusta?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Nojoo...mä oon 35 ja oon, edelleen, vähän tuollainen...pakko myöntää. Kyllä se riippuu mun miehestäkin jonkin verran. Sillä on vähän sellainen itsekäs tapa käyttäytyä ja sitten mä jotenkin kompensoin tuota tuomaroimalla, koska muuten jäisin ihan sen jalkoihin. Kiltti kun olen perusluonteeltani.
Koita vaikka seuraavaa: Anna naiselle jonkin aikaa aina enemmän. Ehkä se rauhoittuu. Sitten vaan luontevasti tasapuolisuuteen takaisin.
Varmasti rasittavaa, kyllä siihen tuomarointiin pitäisi saada loppu. Paras keino on puhua asia perusteellisesti läpi. Jos et saa puhutuksi, niin kirjoita hänelle kirje. Suhteessa pitäis luottaa toisiinsa sen verran, että uskotaan toisen pystyvän itse vastaamaan omasta osuudestaan ja itse arvioimaan, paljonko jaksaa ja mihin pystyy. Samanlaisia ei tarvitse olla, vaan kumpikin tekee osuutensa ja ottaa roolin suhteessa omien mahdollisuuksiensa mukaan. Eikä suhteessa kuulukaan saada ja tehdä yhtä paljon, vaan kummankin yksilöllisten tarpeiden mukaan.
Suhde ei ole kilpailutilanne, jossa kumpikin pyrkii saamaan enemmän tai yhtä paljon itselleen, vaan rakkaussuhde, jossa molemminpuolin halutaan antaa toiselle vaikka kuu taivaalta ja itseään säästämättä.
Jos puhuminen ei mene perille, suosittelen puimaan asiaa asiantuntijan ohjauksessa pariterapiassa.