Kirjoitan tänne, kun en osaa muutakaan. Olen muutaman vuoden aviossa ollut vajaa 30v nainen. Päällisin puolin kaikki on hyvin. On vakityöt, talo, auto, jopa yksi lapsi. Mutta sitten on kaikkea muuta. Läheisen kuolema, raskausajan masennus ja nyt viimeisempänä solmuun mennyt parisuhde.
Mieheni on osoittanut väkivaltaisia merkkejä. Teki niin ensimmäisen kerran jo kun olin raskaana, mutta teko ei ollut mielesäni kovin vakava, ja nyt vähän aikaa sitten erään riidan päätteeksi kävi ihan kunnolla käsiksi. Onneksi minulla oli mahdollisuus lähteä pois vähäksi aikaa, mutta pakkohan sitä oli palata yhteiseen kotiin ennen pitkää ja sieltäkäsin koittaa miettiä sitten jatkoja.
Puhumisesta ei tullut oikein mitään, ainakaan minun mielestäni. Mitenkään mieheni ei ole yrittänyt hyvittää tapahtunutta, pyysi anteeksi kun huomautin ettei edes sitä ollut tehnyt. Mitäs sitten sen jälkeen? Arki rullaa omalla painollaan, mutta sisältä tunnen itseni ihan tyhjäksi. Tunnen olevani petetty. Myös lapsuuden kotini oli väkivaltainen, enkä halua sitä että lapseni joutuu käymään saman läpi mitä itse olen joutunut, ja joudun ilmeisesti edelleenkin.
Kävin vähän aikaa sitten puhumassa tk:n psykologin kanssa joitakin kertoja sen jälkeen kun minulla todettiin raskaudenjälkeinen masennus, mutta hän oli sitä mieltä että pärjään ihan hyvin. Väkivaltaisuudesta en kertonut hänelle mitään. Kenelle siitä voisi kertoa? Rikosilmoituksen voi tehdä, mutta auttaako se käytännössä minua tai meidän suhdetta mitenkään? Onko vielä toivoa, vai eikö auta kuin pelätä pahinta jos pysyy suhteessa?
Olisin kiitollinen jos joku jakaisi kokemuksiaan tai kertoisi mielipiteitään.
Mieheni on osoittanut väkivaltaisia merkkejä. Teki niin ensimmäisen kerran jo kun olin raskaana, mutta teko ei ollut mielesäni kovin vakava, ja nyt vähän aikaa sitten erään riidan päätteeksi kävi ihan kunnolla käsiksi. Onneksi minulla oli mahdollisuus lähteä pois vähäksi aikaa, mutta pakkohan sitä oli palata yhteiseen kotiin ennen pitkää ja sieltäkäsin koittaa miettiä sitten jatkoja.
Puhumisesta ei tullut oikein mitään, ainakaan minun mielestäni. Mitenkään mieheni ei ole yrittänyt hyvittää tapahtunutta, pyysi anteeksi kun huomautin ettei edes sitä ollut tehnyt. Mitäs sitten sen jälkeen? Arki rullaa omalla painollaan, mutta sisältä tunnen itseni ihan tyhjäksi. Tunnen olevani petetty. Myös lapsuuden kotini oli väkivaltainen, enkä halua sitä että lapseni joutuu käymään saman läpi mitä itse olen joutunut, ja joudun ilmeisesti edelleenkin.
Kävin vähän aikaa sitten puhumassa tk:n psykologin kanssa joitakin kertoja sen jälkeen kun minulla todettiin raskaudenjälkeinen masennus, mutta hän oli sitä mieltä että pärjään ihan hyvin. Väkivaltaisuudesta en kertonut hänelle mitään. Kenelle siitä voisi kertoa? Rikosilmoituksen voi tehdä, mutta auttaako se käytännössä minua tai meidän suhdetta mitenkään? Onko vielä toivoa, vai eikö auta kuin pelätä pahinta jos pysyy suhteessa?
Olisin kiitollinen jos joku jakaisi kokemuksiaan tai kertoisi mielipiteitään.
Vastaukset 6
Vanhimmat
No tietysti puhut sille psykologille asiasta! Sinun pitää olla 200% rehellinen, jos haluat itsellesi apua. Väkivaltaa on aika vaikea todistaa, ellei sinulla ole mustelmia tai mustaa silmää, luunmurtumia jne. Siltikin on vaikea todistaa, että se on ollut juuri mies joka ne on tehnyt.
Oli asia miten oli, sinun ei ole turvallista jäädä tuohon suhteeseen. Jos sinua pelottaa, mene turvakotiin tai vanhemmillesi, ystäville jne.
Älä missään nimessä jätä kertomatta väkivallasta. Älä peittele asiaa. Jos tk:n psykologi ei tiedä mitä itse olet lapsuudessasi kokenut tai mitä nyt koet, et voi saada apua..Haluatko elää vai haluatko olla pelossa loppuelämän? Väkivaltahan ei ole rakkautta, senhän tiedät eikö niin?
Voimia irtautumiseen!! Vain sinä itse voit päättää loppuelämäsi suunnan, haluatko teille paremman ja vapaamman elämän kuin mitä itse koit, vai haluatko että historia toistaa virheensä?
http://www.suhdesoppa.fi/parisuhde/voiko-vakivallasta-paasta-eroon/
Hei!
On hyvä, että olet yrittänyt keskustella miehesi kanssa. Koet kuitenkin, ettei siitä ole ollut mainittavasti apua. Pahalta tuntuu kuulla sekin, ettei miehesi ole oma-aloitteisesti osoittanut mitään katumuksen merkkejä. Voisitko harkita kertovasi ongelmastanne jollekin luotettavalle ihmiselle, joka ei levittelisi asiaa eteenpäin, vaan voisi ehkä jopa tulla kotiinne keskustelemaan yhdessä kanssanne, ketään syyttelemättä ja osoittelematta. Jos hän ei kuuntele sinua, niin ehkä joku muu ihminen voisi herättää hänet huomaamaan sen, missä mennään.
Voit myös kertoa miehellesi, että sinua ei saa kohdella miten tahansa, ja että, jos hän on halukas ottamaan vastaan apua, tahdot olla hänen tukenaan.
Todella tärkeää sinun ja lapsesi mielenterveyden ja turvallisuuden kannalta, olisi sekin että sinulla olisi joku paikka, mihin mennä vaikean tilanteen tullen -ja vähintäänkin joku, jolle soittaa ja pyytää apua. Ei missään nimessä kannata jäädä tuleen makaamaan. Ja jos tilanne pitkittyy ja vaikeutuu, voisi turvakotikin tulla kysymykseen.
Onko miehesi väkivaltainen vain riitatilanteissa vai tulevatko tilanteet yllättäen? Edellisessä linkissä oli hyvää asiaa; siinä sanottiin yhdeksi väkivaltaisuuden syyksi mm. halun kontrolloida ja hallita tilanteita. Usein väkivaltaisella ihmisellä on puutteelliset sosiaaliset taidot, ja hän on mahdollisesti joutunut ehkä kiusatuksi tai muuten väkivaltaisesti kohdelluksi omassa lapsuudessaan tai nuoruudessaan. Näin hänelle on tullut sellainen kuva, että asioista ei voi "sopia" tai saada tahtoaan läpi, muuten kuin nyrkkien avulla. Hänen saattaa olla vaikea ilmaista kielteisiä tunteitaan sanoin, ja hän patoaakin ne sisälleen, josta ne saattavat ihan yhtäkkiäkin pulpahtaa ulos toisen silmille. Joskus aivan mitätönkin asia voi aikaansaada suuren vihanpurkauksen, vaikka ei mitään riitaa olisi ollutkaan.
Muutos on varmasti mahdollista teidänkin elämässänne. Tarvitaan kyllä paljon kärsivällisyyttä, rukousta, tukea -ja ehkä aikaakin.
Pidä siis kiinni toivosta, mutta ole myös järkevä sen suhteen, mitä kannattaa kestää, jotta sinulla ja lapsellasi olisi hyvä ja turvalllinen olo. Miehesi voi kyllä saada apua eheytymiseensä vaikka te olisittekin hetken poissa hänen elämästään.
Rukoilen puolestanne. -Voimia sinulle!
Anteeks vaan mut jokainen väkivaltainen teko on vakava teko. Ei pidä vähätellä lainkaan et " éi ollut kovin vakava ". Väkivalta tulee pahenemaan myöhemmin ja olen sen nähnyt ja kuullut joten puhun kokemuksesta. Ensin pikku läpsäisy ja sitten tuleekin nyrkistä. Alkaa haukkuminen ja syyttäminen. Sanoisin et ota ero jos yhtään arvostat turvallista parisuhdetta.
Etäisyyden ottaminen voi tosiaan olla paikallaan oman turvallisuuden ja mielenterveydenkin takia, mutta erosta voidaan puhua vasta sitten, jos toivoa ei todellakaan ole näköpiirissä ts. toinen ei todellakaan näe syytä tai hänellä ei ole mitään halua muutokseen.
Ja jos muutatte joksikin ajaksi lapsesi kanssa pois kotoa, niin luulisi miehesikin ymmärtävän tilanteen vakavuuden, jos hän ei sitä muuten ymmärrä. Ja jos hän todella rakastaa sinua (pohjimmiltaan), niin hän on halukas tekemään jotain sen eteen, että voitte palata jälleen yhteen.
Mun avioliitto tosiaan parani, kun Jumala muutti mun mieheni.