No niin, kaipaan kipeästi kommentteja / mielipiteitä. Olen täysin ymmälläni. Kuukausi takaperin armas huonompi puoliskoni (suhde tasolla seurustelu, takana vuosi) ilmoitti joutavanpäiväisen riidan jälkeen, ettei jaksa tapella kanssani. Siinä sitten itkettiin koko ilta molemmat, kunnes hän pyysi minua poistumaan, kun itkeminen kanssani kävi kuulemma liian raskaaksi.
Minusta tuntui, että hän työntää minut taas kerran kauemmas. Ettei hän koskaan laske minua niin lähelle, että pääsisin läpi, että olen jatkuvasti vain kyljessä (tästä on puhuttu ja syyt löytyvät hänen aiemmista ihmissuhteistaan). Niin sitten menin. Itkin monta päivää ihmetellen, miksi pitää erota kun se molempiin niin pirusti sattuu. Soiteltiin kuitenkin ja lohdutettiin toisiamme.
Yllättävän nopeasti aloin päästä taas koivilleni. Muistin kaikki ne murheet mitä tuo ihmissuhde toi tullessaan (vaikkakin se antoi hirmuisesti onnea ja iloakin) ja aloin uskoa, että parempi näin - ellei homma nyt toimi, tuskin toimii koskaan.
Viikko eron jälkeen mies alkoi esittää toisenlaisia ajatuksia. Kirjoitti pitkiä sähköposteja siitä, miten hän haluaa vielä pohtia, voittaako rakkaus minua kohtaan murheelliset tunteet ja ahdistuksen, jonka meidän riidat toi tullessaan. Ilmaisin välittömästi haluni (kaikki ylpeys, mitä mulla on joskus ollut paljonkin, on mennyt tämän ihmisen myötä - mitä hävittävää mulla on?) ottaa hänet avosylin vastaan, jos hän sitä haluaa.
Melkein neljä viikkoa jaksoin. Huomasin, että tuntui pahemmalta yrittää sovittaa itseään johonkin väliin ja miettiä, ottaako se vai eikö se ota, kun olla kokonaan ilman ja alkaa toipumaan. Musta tuntu, että mun sydän menee vaan enemmän palasiksi kun elättelen toivoa siitä, että ehkä vielä. Pyysin häntä kertomaan mulle joitakin pysyviä totuuksia. Kerroin, että tilanne syö minua kovin rikki ja jos hän todella minua rakastaa, hän joko ottaa mut takaisin tai antaa mun mennä - etten mä ole mikään --tun varapersoona, jota voi pitää siinä sopivalla etäisyydellä, jos ei parempi satu kohdalle.
Hän sanoi, ettei siitä ole kysymys (uskon häntä, kyse ei ole mistään klassisesta casanovasta, vaan rehellisestä aikuisesta miehestä), vaan ettei hän yksinkertaisesti tiedä, mitä haluaa. Sanoin, että siinä tapauksessa mulle ei jää vaihtoehtoja, vaan mun on itse mentävä - mun on ajateltava itseänikin jos haluan selvitä tästä jotenkuten ehjänä.
Hän hyväksyi tämän, ja totesi heti perään, että hän ei voi kuitenkaan luvata, etteikö kuitenkin joskus pyytäisi minua takaisin, syömään, ulos... Ihmettelin ääneen, kauanko hän luulee minun odottelevan itseään...
Eilen menin hänen luokseen tekemään sitä lopullista eroa - hakemaan loput tavarani ja sopimaan, että ollaan ystäviä. Juteltiin muutama tunti niitä näitä ja oli mukavaa. Oli ihanaa nähdä monen viikon jälkeen, oltiin molemmat hirveän iloisia.
Oven suussa kassi kädessä seisoessani mies kysyi: "Tulisit sä syömään tänne? Vaikka keskiviikkona?" - ja minä (hölmö?) puulla päähän löytynä: "Joo, miksen". Päälle hän vielä naureskeli, että voisit sitte laittaa päälles jotain sellasta, ettei käy välittömästi tekemään mieli ja osoitteli sormella vaatteitani (jotka oli ihan tavanomaiset, ei mitään minari ja toppi juttuja).
Voisitteko, hyvät ihmiset, kertoa, missä mennään? Odotanko vai enkö odota? Haluaisin odottaa, haluaisin yrittää - meillä ei kuitenkaan ollut mitään isoja ongelmiakaan. Mutta mitä se meinaa? Kyse ei ole mistään vedättävästä kusipäästä eikä seksistä. Ottaako se mut takaisin vai eikö ota? Vai tietääkö se itsekään? Mitä tämä tarkoittaa?!
Minusta tuntui, että hän työntää minut taas kerran kauemmas. Ettei hän koskaan laske minua niin lähelle, että pääsisin läpi, että olen jatkuvasti vain kyljessä (tästä on puhuttu ja syyt löytyvät hänen aiemmista ihmissuhteistaan). Niin sitten menin. Itkin monta päivää ihmetellen, miksi pitää erota kun se molempiin niin pirusti sattuu. Soiteltiin kuitenkin ja lohdutettiin toisiamme.
Yllättävän nopeasti aloin päästä taas koivilleni. Muistin kaikki ne murheet mitä tuo ihmissuhde toi tullessaan (vaikkakin se antoi hirmuisesti onnea ja iloakin) ja aloin uskoa, että parempi näin - ellei homma nyt toimi, tuskin toimii koskaan.
Viikko eron jälkeen mies alkoi esittää toisenlaisia ajatuksia. Kirjoitti pitkiä sähköposteja siitä, miten hän haluaa vielä pohtia, voittaako rakkaus minua kohtaan murheelliset tunteet ja ahdistuksen, jonka meidän riidat toi tullessaan. Ilmaisin välittömästi haluni (kaikki ylpeys, mitä mulla on joskus ollut paljonkin, on mennyt tämän ihmisen myötä - mitä hävittävää mulla on?) ottaa hänet avosylin vastaan, jos hän sitä haluaa.
Melkein neljä viikkoa jaksoin. Huomasin, että tuntui pahemmalta yrittää sovittaa itseään johonkin väliin ja miettiä, ottaako se vai eikö se ota, kun olla kokonaan ilman ja alkaa toipumaan. Musta tuntu, että mun sydän menee vaan enemmän palasiksi kun elättelen toivoa siitä, että ehkä vielä. Pyysin häntä kertomaan mulle joitakin pysyviä totuuksia. Kerroin, että tilanne syö minua kovin rikki ja jos hän todella minua rakastaa, hän joko ottaa mut takaisin tai antaa mun mennä - etten mä ole mikään --tun varapersoona, jota voi pitää siinä sopivalla etäisyydellä, jos ei parempi satu kohdalle.
Hän sanoi, ettei siitä ole kysymys (uskon häntä, kyse ei ole mistään klassisesta casanovasta, vaan rehellisestä aikuisesta miehestä), vaan ettei hän yksinkertaisesti tiedä, mitä haluaa. Sanoin, että siinä tapauksessa mulle ei jää vaihtoehtoja, vaan mun on itse mentävä - mun on ajateltava itseänikin jos haluan selvitä tästä jotenkuten ehjänä.
Hän hyväksyi tämän, ja totesi heti perään, että hän ei voi kuitenkaan luvata, etteikö kuitenkin joskus pyytäisi minua takaisin, syömään, ulos... Ihmettelin ääneen, kauanko hän luulee minun odottelevan itseään...
Eilen menin hänen luokseen tekemään sitä lopullista eroa - hakemaan loput tavarani ja sopimaan, että ollaan ystäviä. Juteltiin muutama tunti niitä näitä ja oli mukavaa. Oli ihanaa nähdä monen viikon jälkeen, oltiin molemmat hirveän iloisia.
Oven suussa kassi kädessä seisoessani mies kysyi: "Tulisit sä syömään tänne? Vaikka keskiviikkona?" - ja minä (hölmö?) puulla päähän löytynä: "Joo, miksen". Päälle hän vielä naureskeli, että voisit sitte laittaa päälles jotain sellasta, ettei käy välittömästi tekemään mieli ja osoitteli sormella vaatteitani (jotka oli ihan tavanomaiset, ei mitään minari ja toppi juttuja).
Voisitteko, hyvät ihmiset, kertoa, missä mennään? Odotanko vai enkö odota? Haluaisin odottaa, haluaisin yrittää - meillä ei kuitenkaan ollut mitään isoja ongelmiakaan. Mutta mitä se meinaa? Kyse ei ole mistään vedättävästä kusipäästä eikä seksistä. Ottaako se mut takaisin vai eikö ota? Vai tietääkö se itsekään? Mitä tämä tarkoittaa?!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tarkoittaa että olet takertunut tuohon mieheen liikaa,ei tollaisella itkusuhteella ole elämisen edellytyksiä etsi itelles mies jonka kans ei tarvii itkee vaan voit elää ilman itkemistäkin.
Sulla on liian monimutkainen suhde.Tuo ei ole rakkautta vaan takertumista,leikkaa itses irti tuosta suhteesta niin voit paremmin, ja eti itelles valoisampi mies.