olen 48 v nainen. Kaksi aikuista lasta. Kunnollinen mies. Rahaa ja omaisuuttakin on. Lapset ovat muuttaneet kotoa pois. Minua tylsistyttää olla täällä tuon tutun ja turvallisen; joidenkin ystävieni mielestä "hyvän ja onnistuneen valinnan kanssa". Mistähän tämä johtuu?1) Olenko sekoamssa? 2) Hormonit sekaisin? Haluaisin jätää kaiken taakseni ja aloittaa alusta. Tietty se pelottaa ja turvallista ja varmaa olsi elää tässä. En kuitenkaan ole tyytyväinen. Koen, etttä suhteemme ei ole tasa-arvoinen. Onko muita kohtalotovereita? Mitä mieltä olettte, lähteäkkö vaiko jäädä?
+-50
Lähdenkö vasi en?
17183
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Lähteä, ehdottomasti.
Ala vaikka opiskella jotakin itseäsi kiehtovaa, ja katso miten elämäsi muuttuu.
Opiskella voi kyllä lähtemättäkin. Samoin kuin tehdä iiihan mitä vain maan ja taivaan väliltä. Sillä lailla kulahtanut liittokin muuttaa muotoaan, kun muuttaa itse itsensä ja tekee sitä, mitä ikinä maailmassa eniten haluaa.
Elämä on elämistä varten. Sulla on vielä 10-12vuotta "hyvää" aikaa ennen kuin alkaa elintoiminnot, halut hiipua ja kroppa pettämään jne.. Nauti vielä kuin voit. Etsi uusi mies ja rakastele rajusti, anna palaa tee matkoja ja tee kaikkea mitä joskus nuoruudessa haaveilit! :) Nauti elämästä. Pois siitä tylsästä koti nysväyksestä!
Tämäkin voi olla totta. Mutta jos koti tarjoaa kuitenkin sellaisen perustavaa laatua olevan turvan, jota monet elämäänsä halajavat, talouden yms. muodossa, niin se ei ole mikään este tehdä kaikkea sitä, "mitä nuoruudessa haaveili". Oikeastaan päinvastoin, kaikkea voi tehdä mielin määrin, kun perustukset ovat kondiksessa. Koti, liitto, avio- ... eikä mikään voi estää ihmistä elämästä omaa elämäänsä.
Tasa-arvo on muuten asia, joka pitää ottaa ja pitää, yksikään mieäs ei sitä anna, kun se tarkoittaa, että kunkun paikkaa ei enää ole. Joten miestä vaihtamalla arvostus ei välttämättä miksikään muutu.
Kotinysväys sattuu olemaan sitä mistä suurin osa haaveilee "nauttiessaan" aina uudesta ja uudesta parisuhteesta ja uudesta ja uudesta elämänvaiheesta. Ei elämä ole vain viettien tyydyttämistä vaan aivan jotakin muuta, mistä sinulla ei tunnu olevan hajuakaan.
Olet nuori. Ei se "rajusti rakasteleminen" niin kummaa enää kohta ole. Niitä on harvassa ja lähinnä se suuri intohimo on suhteen alussa olevaa kiimaa, kestäen hetken, jos sitäkään. Suurin osa ihmisistä on ihan tavallisia, ja se rajua rakastelu on alkunysväämisestä kohtalaiseen panemiseen. Se siitä. Sitä kun sinäkin elät hetken, huomaat ettei se ihan niin vaan menekään. Sanot että menee, vaan kun ei. Kun ei ole tarkoituskaan.
Pitkässä liitossa on kyse jostain muusta kun elokuvista haaveilusta ja rakkaus on suurempi asia kuin paneminen. Ihan nuorena nu**iminen on tosi jännää, mutta vaikka se on koko elämän hauskaa, se ei ihan niin jännää enää ole, hormonien tasaantuminen ei tarkoita tylsyyttä, vaan suhteellisuuden tajua. Osaa jo valita, osaa jo katsoa päivän pidemmälle, tajuaa jo että kaikesta on seuraukset.
Pitkä liitto on valintoja, sitoumuksia ja kiintymystä. Rakkaus on sitä. Sitä ei voi selittää, sen tajuaa vasta matkan päästä mitä siitä saa. Mutta hetken huuma on hetki, lopultakaan se ei ole mitään sen oikeampaa elämistä. Elimet on kostuneet, suurta himoa on ollut, mutta mitä siitä? Se ei poista yksinäisiä iltoja eikä elämän tylsyyttä. Elämässä on tylsyyttä ja tyhjyyttä ja se pitää lähteä itsestä se niiden sietäminen sekä korjaaminen. Ei tule koskaan elokuvamaista elämää, missä kaikki ulkopuolelta tuleva ne poistaisi. Ei miljoonat, ei kuuluisuus, ei mikään. On vain linnun laulu, koti ja ihminen, joka syntyy, elää ja kuolee. Ja vanheneminen ei tarkoita "pahaa" aikaa välttämättä, ja halujen hiipuminen voi olla myös siunaus. Asiat eivät mene niin yksinkertaisesti.
Ihminen voi elää ja elääkin monella tapaa. Elämä voi olla monella tapaa elämistä varten. 10-12 vuotta ympäriinsä vouhottamista voi sopia jollekin, mutta se voi myös tarkoittaa tässä kohtaa hyvä, pysyvän elinkumppanin jättämistä ja surkeaa yksinäistä vanhuutta pinnallisen 10 vuoden jälkeen, kun yritti etsiä muista omaa mennyttä nuoruuttaan.
Nuoruudessa on harha, ei mitään ihailtavaa. Se on kiihkoa, mutta sähellystä. Idealismia, mutta mustavalkoisuutta. Sileä iho, mutta siniset silmät. Himoa, muttei taitoa. Rakastumista, muttei rakkautta. Haaveita, muttei toteutusta, unelmointia vailla suuntaa, toisten ehdotusten toteuttamista tai itsekästä itsensä ymmärtämistä. Nuoruus on rasittavaa aikaa, kukaan ei selviä siitä ehjin nahoin.
Nuoruuden haaveet eivät ole mitenkään parempia kuin vanhuuden haaveet, yleensä vain epärealistisempia: jos niitä ei nuorena toteuttanut, niin ehkä ne oli sitten vaan haaveita.
Jokaisella on joku tuttava joka on hypännyt laiturilta ja taittanut niskansa: se on hyppääjä on aina nuori... tai ajanut kolarin, ja taas on nuori kyseessä. Joka on säheltänyt elämänsä, juonut pikavipeillä itsensä metsään, ja todennäköisesti se on nuori tai nuorena aloittanut.
Mokannut koulunsa ja tajunnut liian myöhään sen hinnan: nuori.
Rikkonut liittonsa koska ruoho on muka vihreämpää, ja itkenyt ja ulvonut muurien ulkopuolella virhettään, useimmiten... Se on melko nuori.
Pettänyt, koska ei tajua.
Vaatinut ja kiristänyt, lapsellisuuksillaan tuhonnut elämänsä rakkauden kanssa alkaneen suhteen, ja sehän monesti on nimenomaan nuori...
Meille myyydään nuoruutta, koska emme saa sitä enää, se on hetkessä ohi. Ja hyvä niin, mutta tätä me emme tajua ajatella. Muistamme vain ne hyvät hetket, emme sitä, mitä ne maksoi ja millaista oikeasti oli. Jos elää nuorten parissa, saa hyvin muistutusta siitä, että muutama ryppy ja juonne on pieni hinta siitä, ettei tosiaankaan tarvitse enää olla nuori :)
Nuoruus on harha. Ei ole mitään kultaista nuoruutta, ellei nätti naama riitä täyttämään koko elämää. Ei ole mitään tarinoita, kokemusta, eikä tarinoita. Nuorissa ei ole mitään niin mielenkiintoista, vaikka markkinakoneisto yrittää niin väittää, keksimällä tarinoita.... Mutta mistä ne tarinat tulisivat? Ainoa tapa elää, on vanheta, ja jos et vanhene, et myöskään elä.
Ja kotinysväys tuntuu tottakai nuorena tylsältä, koska sen kuuluu olla niin. Koska muutenhan ei lähde äidin helmoista. Eikä etsisi itseään. Sen kuuluu olla niin ja se on hyvä asia! Silloin.
Mutta tuommoinen asia että viisikymppisenä rikkoo pitkän liiton vain koska on "tylsää", haluaa paneskella ja ei jaksa "nysvätä"..?
Niin, tuo on nuoren vastaus ja ratkaisu.
Mutta kuten kaikki muukin nuorilla, se toimii teoriassa, ei käytännössä. Teoriassa voi haaveilla, käytäntö maksattaa seurauksilla syyt.
Hieno kirjoitus! Hyvin viisaasti ja kypsästi vastattu, hienoa! Elämänkokemus puhuu! Jes!
Tässä tosiaan muistutus siitä, että emme me kaikki keski-ikäiset haikaile nuoruuden perään vaan elämästä tässä ja nyt. Kaikesta siitä mitä keski-ikäisenä varttuneena älliä päässä ja vastuuta tuntevina voimme tehdä ilman kaikkea sitä nuoruuden turhaa naiivisuutta.
Moottoripyörällä voi edelleen ajaa, rakastella rajusti rakkaansa kanssa, syttyä hänen sylissään aivan samalla tavalla kuin nuorena, paitsi että kaikki on paljon, paljon parempaa ja monin verroin hauskempaa. Nuorena sitä ottaa elämän aina liian vakavasti ja aina pitäisi tapahtua ja olla liikkeessä. Parasta ainakin minulle on käpertyminen sohvannurkkaan rakkaan kainaloon ja olla nysvätä ja hinkata poski poskia vasten. Sohvalla se yleensä alkaa, ensin yritetään katsoa leffaa, mutta ei siitä mitään tule, kun kiima ajaa sohvaseksiin, joka jatkuu makuuhuoneeseen.
Mikä ihmisiä vaivaa tai miehiä yleensä, kun eivät saa naisiansa syttymään. Meillä katse vain ja se on menoa :D
Olen kohtalotoveri siinä mielessä, että ikä passaa ja elän pitkässä parisuhteessa.
Minä tosin tykkään tutusta ja turvallisesta. Saan kulkea ja mennä halujeni mukaan, lapsemme jo aikuisia, mutta se on kivaa vain hetken aikaa jos silloinkaan. On ihanaa, että on joku, se oma puoliso, joka saattaa tuntua välillä tylsältä mutta kun asennointuu eri lailla, omasta puolisostakin löytyy aina jotakin kiinnostavaa.
Ihan sama mitä muut ajattelee, mutta oma kulta ja koti, on yleensä kaikkien toiveena ja elämän tavoitteena. Jännitystä ja vaihtelua haluavat monet mutta ei siitä ole elämän sisällöksi. Toisaalta tuon vaihtoehdon valinneiden on pakko hehkuttaa jotta edes itse kestäisivät hektistä ja sisällyksetöntä elämäänsä.
Mikä sinä olet arvioimaan kenenkään elämän ja elämisen sisältöä? Jos sinun sisältösi tulee ahtaasta karsinasta, niin kaikkien ei tule. Maailma on laaja ja avara, ja toiset tahtovat kokea siitä edes osan eikä se ole sen huonompi vaihtoehto ja elämän sisältö kuin oman navan ympärillä pyöriminenkään.
Jokainen voi arvioida elämän sisältöjä, ei niitä tarvitse niin henkilökohtaisesti ottaa. Pitkässä parisuhteessa "maailma" saattaa olla paljon avarampi kuin siellä täällä vapaasti laukatessa ja usein myös päämäärättömästi "taysin vapaana".
Jokainen me itse rakennamme mielikuvamme ja valitsemme sanamme. Sinun käsityksesi avioliitosta on ahdas karsina mutta kannattaa muistaa, ettei se mikään totuus ole.
Minä vuosikymmeniä avioliitossa ollut, olen saanut maistaa avaraa maailmaa ja kokea vapautta, parhaalla mahdollisella tavalla, yhdessä puolisoni kanssa.
Käsitykseni liitoista on se mikä on kolmen vuosikymmenen oman, monen muun läheltä seuratun ja esim. median kertoman perusteella. Tiedän vallan hyvin, että liittojen ei tarvitse olla ahtaita karsinoita, mutta valitettavasti ne ovat liian usein sellaisia. Vai jääkö sulta ymmärtämättä suurin osa siitä, mitä tältäkin sivustolta saa lukea?
Viidenkympin villitys. Tuohon samaan aikaa moni mies pohtii samaa, naisten pohtimisesta vaan ei niin ole puhuttu. Mutta totta. Olet tajunnut että olet lähempänä kuolemaasi kuin syntymääsi, todennäköisesti, ja nyt kun "valinnat" on tehty, on tylsää.
Jääkö elämän loppu elämättä?
Olisiko seikkailuja? Auringonlaskuja vielä?
On varmasti, mutta mieti kahdesti, se voi olla pettävä ansa. Moni pettää, jää kiinni, saa avioeron ja sen uuden elämän: yksin. Tajuaa mitä on tehnyt, mutta on jo myöhäistä.
Moni ottaa eron, mutta tajuaa vasta sitten, ettei ne kaikki seikkailut edelleenkään saapuneet itsestään kotiovelle, ja jos ei itse elämäänsä tee, siinä ei mitään tapahdu. Ainoa mitä tapahtui oli yksin jääminen.
Moni luulee löytävänsä paremman.
Se on todella epätodennäköistä, suurin osa ikäsistäsi miehistä on juoppoja, pitäneet surkeasti huolta terveydestään, eikä niistä lähelläkään kaikki ole edes kilttejä. Jos et ole huikaisevat hyvännäköinen ikäiseksesi (et ole) et voi edes olla puumana. Sitäpaitsi sekin alkaa tökkiä: kun tajuat että ei sinusta kukaan välitä ja puumana voi olla yksinäistä eikä elämä ole seikkailu muutamalla yhden illan jutulla edelleenkään.
En tiedä, miksei suhteenne ole tasa-arvoinen, mutta oletan että saat kuitenkin elää ihan omana itsenäsi... Jos hän hakkaa sinua tai on juoppo ja sitä tarkoitit, että korjaat yrjöjä lattialta, niin sitten häivy, mutta muuten ehdotan ensin jotain muuta.
Olet tylsistynyt, et puolisosi takia, vaan koska olet tylsä, elämäsi on tylsää. Se on sinusta kiinni: et voi enää syyttää lapsiakaan harrastamattomuudestasi.
Sinulla on rahaa ja omaisuutta, sekään ei sinua siis estä.
Mitä jos lähtisit yliopistoon siis? Lue tohtoriksi.
Tuossa iässä on myös viimeinen aika aloittaa ne urheiluharrastukset, mitä aikoo. Jos aiot päästä ihannemittoihisi, olisi korkea aika hankkia personaltrainer ja päästä niihin nyt. Voi ottaa valokuvaajalla vuoden päästä kuvat, ihan vaan koska huvittaa.
Toisaalta, koska et todennäköisesti hyppää laskuvarjolla, suosittelen myös sitä, nimittäin on turhaa ruikuttaa ettei elämässä ole mitään jännää, jos ei uskalla jännää tehdä. Laskettelu, riippuliito, surfaaminen, sukellusreissut, kaikkea on mitä länsimaalainen hyvinvoiva ja varakas voi tehdä. Kaikkea on, joten lopeta ruikutus.
Sinun ei tarvitse enää kokata miehellesi ja ehkä tuossa iässä uskaltaa jo antaa siivouksen olla: palkkaa joku kodinhoitaja silloin tällöin, ja älä kokkaa joka päivä. Ala käymään martoissa, jumpassa, tai vaikka jossain monikulttuurikeskuksessa tutustumassa muihin. Mitä vaan, keksi itse, mutta kaikki se on sinusta kiinni. Entäs auton korjaus? Sitä voi opetella? Siinä on sinulle tasa-arvoa, kun opettelet korjaamaan auton, remontoimaan taloa, vedät itsesi huippukuntoon, luet maisteriksi vielä kerran ja harrastat laskuvarjohyppyä.
Jos kerran rahaa on, osta tontti, opettele rankentamaan ja rakenna sinne kesämökki. Vaikka myyntiin. Siinä saat sitä tasa-arvoakin samalla, ja ihan takuulla haasteellista tekemistä. Voit toki mennä zumbaankin, mattoseuraan, jousiammuntaan, tai mitä vaan, mutta jos sinulla on tylsää, tajua että se on kyllä sinusta kiinni. Mikään ei estä sinua.
Suhdetta ei tarvitse hajottaa sen takia, että on tylsää, vaan opetella käyttämään aivojaan. Tuossa iässä on jo korkea aika ymmärtää, ettei se suhde tee sinun elämääsi. Ei tule miestä, joka tuo elämääsi jänntiystä ja romantiikkaa, paitsi ehkä hetken huumaksi, mutta se ei ole totta ja voit menettää sillä enemmän kuin saada.
Seksielämäännekin voisitte saada uutta piristystä, kun puhuisitte ja sinä alkaisit keksiä. Ainakin ehkä. Voisitte muutenkin ehkä keskustella enemmän. Äläkä edes yritä aloittaa mitään "tuo ei puhu, tuo ei sitä eikä tuo tätä", vaan löydä tapa keskustella, millä puhut vain itsesi puolesta, etkä oleta mitään. Niin, siinä lisää jännistystä: ihminen voi kasvaa koko elämänsä. Ehkä sinussakin on vielä huonoja puolia, jotain taitamatttomuutta, ehkä suhteenne tasaisuuden voi ottaa positiivisena haasteena, jonka myös sinä voit korjata muutenkin kuin eroamalla? Jos et saa liitossasi mitään aikaan, miten saisit yksinkään?
(ja loppu viälä)
Tottakai se vaatii vaivaa. Mutta niin se vaan on. Se ei tule itsestään: jos et mitään tee, et kyllä mitään saa. Esteitä sinulla ei vissiin ole. Paitsi ehkä sinä itse.
Olen nähnyt ihmisiä, jotka ovat jättäneet kaiken taakseen, vaan kun on tylsää. Tai uskovat fantasiaan. Jotka pitävät toista itsestäänselvyytenä ja itseään parempana puoliskona. Aloittavat muka alusta, kuin elokuvissa konsanaan. Ja katkeroituvat kun pettyvät, jäävät vain yksin, vaihtamalla ei paranekaan vaan huononee ja siinä vaiheessa kun heille selviää ettei se mennytkään näin ja elämä on totta (siinä voi käydä niin helv*tin huonostikin ettei sitä hyvinvoiva ymmärräkään!), on jo myöhäistä, eikä auta kuin juoda oppiläksyn katkera kalkki.
Joten, sinuna miettisin kaksi kertaa.
Sinä tiedät tilanteesi, mutta katso, että oikeasti tiedät sen.
Mieti kaksi kertaa. Voi olla, että harkitsematta sinulla ei ole kotia, omaisuutta eikä lähelläkään noin paljon rahaa eikä turvaa, ei hyvää miestä, ei mitään miestä, vaan pelkkä 5kymppisen vanhenevan naisen lohduton yksinäisyys ja kaikki pilalla, sekä kaupan päälle hemmetin tylsää. Mieti siis ja sitten vielä mieti.
(äläkä kuuntele kritiikittömästi mitään "lähde vaan ja Elä Suuri Seikkailu"-juttuja, se on vain helppo sanoa. 50-vuotiaana on ihan toinen juttu jäädä yksin kuin 20-vuotiaana, muista se. Suurin osa sinun iässäsi, pitkistä liitoista, eronneista katuu. )
paskaks vielä kun ehtii ja jätä se sika kotiin röhkimään.
Elämä on täynnä valintoja ja loppujen lopuksi jokainen määrittää oman suunnan, eli vaikea on sivullisen oikeita neuvoja jakaa tai sanoa mikä on parasta.
Näkemyksiä voi toki sivullinen julkaista ja ensimmäisenä tulee mieleen aloituskirjoituksesta, että onko liitto todella noin, väljähtänyt, tyhjä ja mitään sanomaton,että kumppanin voi viskata tyhjän panttina pellolle.
Mielestäni asioita kannattaisi harkita perusteellisesti ja miettiä sitä, onko tulevaisuus sitten onnellisempi, jos toisen jättää.Tietenkin, jos elämä on nykyisin yhtä kärsimystä, niin silloin on varmaan paras ratkaisu ero.
Olipa hieno ketju, vau. Niin jos on rahaa ja on terve voi keksiä kiakenlaista jännittävää. Jännää voi keksiä, mutta toisten ihmisten varaan sitä ei voi jättää kun toisista ihmisistä ei tiedä mitä tekevät.
jos koet että miehesi ei ole 100% sinun kanssasi, jättää sinut jotenkin kylmäksi jne. niin suosittelen eroa. Yksin on mahtavaa elellä etenkin jos oma talous on kunnossa. Olette saaneet lapsenne jo maailmalle. Jos kumppani ei tunnukaan oikealta ystävältä, niin muuta omillesi ja elä itsellesi.