Kun naiset olette sinkkuna?

Etsin yhä sitä yhtä ja oikeaa, enkä mitään muuta. Eli en siis todellakaan etsi mitään seikkailuja tms. kokeiluja jne., vaan olen vakavissani, jos sellainen mies, joka täyttää sydämessäni ammottavan tyhjän aukon, sattuisi vielä joskus tulemaan vastaan.

Tiivistettynä, haluan vierelleni ihmisen, jonka kanssa voisi rakentaa yhteistä kotia ja perhettä, ja jonka kanssa vanheta yhdessä kunnes kuolema erottaa.

Joo, yritin ekat 3 vuotta löytää miehen kaikin tavoin, mutta kokemukseni mukaan kelpasin kaikille vain huvittelukaveriksi. Luulin siis, että tie parisuhteeseen käy seksin kautta. Se onkin päin vastoin.

Seuraavat 3 vuotta pihtasin, eli en antanut kenellekään ellei olla nimenomaan sovittu että "seurustelemme" nyt vakavasti. En kelvannut sittenkään. Nyt olen sitten ollut 5 vuotta selibaatissa, koska en ole enää pariin vuoteen viitsinyt etsiä miestä. Kun en kelpaa niin ollaan sitten yksin.

Tavallaan koko ajan toivon löytäväni sen vakavan suhteen, mutta tiedän että osittain itsessäni on se vika kun ei sellaista löydy. Seikkailut vetää tällä hetkellä enemmän puoleensa eli onhan noita yhden illan juttuja ja sellaisiksi ne myös jää vaikka jotkut on olleetkin ihan potentiaalisia vakavassakin mielessä. Uskon silti ttä kun se ns. oikea kohdalle sattuu niin yhden illan jututkin jää siihen. Tällä hetkellä vaan tuntuu ettei sellaista löydy, enkä sellaista edes etsimällä etsi. Tulee kun on tullakseen.

No kyllä ehdottomasti haluaisin löytää sen yhden miehen pysyvään ja kunnolliseen parisuhteeseen jossa ollaan kunnolla yhdessä ja vaikka matkaillaan yhdessä maailmalla ja harrastetaan kaikkea kivaa yhdessä. Voi kun se onnenpäivä joskus koittaisi ja sen löytäisin. Pitäs vaan löytää/tavata se ns oikea. Minua ei rehellisesti sanottuna kiinosta juuri yhtään mitkään yhden yön seikkailut enää ne on seikkailtu jo nuorempana eikä sellaisesta jaksa enää kiinostua. Eli pysyvää ja kunnollista parisuhdetta miehestä tässä kovasti toivottas.

En ole koskaan muuta etsinyt, kun elämänkumppania jonka kanssa ollaan ihan vakavissaan vaikka loppuelämä. Jaetaan kaikki elämän ilot ja surut ja ne pullanmurutkin. En ole luonteeltani kovin helposti mukaan lähtevä ihminen, katselen ja kuulostelen. Kyllä sitten, kun on näyttänyt sille että tuossa voisi olla ainesta olen uskaltanut lähteä tutustumaan enempi ja seurustelemaan.

Kaikkien kanssa ei vain ole löytynyt sitten kuitenkaan sitä yhteistä säveltä. Jolloin on pitänyt katsella uudemman kerran, kuka sellainen voisi olla, kunnes on löytynyt. Se vaan vaatii tutustumista, rohkeutta ja alttiiksi asettautumista. Ei voi syödä ja säästää kakkua samaan aikaan.

Kuten kaikessa, kaikki voi päättyä hyvin tai huonosti. Pettymyksiä ei pidä pelätä. Ne on osa elämää ja niistä pääse yli, kun osaa asennoitua niihin realiteetit hyväksyen.

Minusta se on kannattanut, koska sydänkoti on löytynyt.

Periaatteessa en etsi enkä tarvitse ketään. Mutta jos ja kun olen jostain ihmisestä ollut kiinnostunut, olen halunnut olla tosissani mukana. Ei siis seikkailuja minulle tähän mennessä.

Mutta jos nyt jäisin sinkuksi, en luultavasti mitenkään varsinaisesti yrittäisi päästä uuteen suhteeseen, on niistä sen verran surua ja murhetta helposti. Yksinkin pärjää ihan hyvin. En tiedä siis muista, mutta ainakin minä pärjään.

Seikkailen mutta sitäkin puolivahingossa. Ei ole haku päällä.

Pohjimmiltaan aina on ollut toive löytää parisuhde ja kumppani. Harvemmin kyllä on ollut varsinainen "haku päällä" ja jos on ollut niin ehkä kuukauden parin ajan etsiessä nettideittien kautta seuraa. Koskaan ei ole ollut seikkailut mielessä, yhden illan juttuja en ole harrastanut (en kiinnostu kenestäkään niin nopeasti), mutta moni juttu, josta olisi toivonut enemmän, on jäänyt yhden tai parin kerran jutuksi. Yleensä niissä tapauksissa miehellä on ollut vaihtoehtoja, jolloin olen jäänyt kakkoseksi tai sitten mies on muuten vaan säätänyt.

Voin sanoa olleeni suhteessa viimeksi 9 vuotta sitten (suhteita yht. 2, lyhyitä, huonoja). Väliaikaan on mahtunut useampia hankalia sydänsuruja, jotka eivät pelkästään liity siihen, miksi jostakin jutusta ei tullut mitään vaan miten sydämettömiä, välinpitämättömiä ja ilkeitä ihmiset voivat toisiaan kohtaan olla. Voisin kirjoittaa kirjan kokemistani ihmissuhdekuvioista.

Ottaen huomioon, miten haavoilla olen ollut lapsuudenkokemusten jälkeen, ovat ihmiset/miehet, joihin olen tutustunut, syventäneet niitä entisestään. Mikä johtaa tietenkin varautuneisuuteen, arkuuteen, luottamuspulaan ja ennenkaikkea kiinnostuksen puutteeseen. Enemmän olenkin keskittynyt opiskeluun, töihin ja harrastuksiin, silloin kun olen saanut itseni jälleen kasaan sydänsurujen jälkeen. Eikä tasapainoisempaa ja onnellisempaa aikaa tässä elämässä ole ollut! Uskaltaisiko sitä tasapainoa riskeerata sillä, että iskisi haun päälle? Edelleenhän sitä toivoo, että löytäisi sen turvallisen kumppanin, mutta kyllä tässä etenkin 3-kymppisenä alkaa olla kohtaanto-ongelmia.

Jos olisi haku päällä siten, että toivoo kumppania ja parisuhdetta, mutta olisi avoin myös seikkailuille, suojaisiko sellainen asenne liiemmiltä sydänsuruilta, kun ei toivoisi ja odottaisi niin paljoa? Voisi jopa ohittaa asioita olan kohautuksella?

Kyllä vakava parisyhde on hakusessa, yksi vakava pitkäaikainen parisuhde on päässyt laimentumaan joten kyllä haluaisin vielä kokea "oikeata" rakkautta, vaikkakin olen tämmöinen iki-teini mummi mut mieleltä nuori, uskon että vielä voin rakastua ja kokea olevani nainen.