Mä oon tutustunu yhteen ihmiseen josta on tullu ystävä ni n. 1,5 vuotta sitten. Tänä aikana on jo tullu molemmin puolin muutamia suruja/ongelmia kummankin elämässä joista ollaan juteltu ja tuettu ja autettu toisiamme. Ongelma on se et mä en jotenki oo koskaa uskaltanu kunnol avautuu kellekään omist asioistani enkä omista TUNTEISTANI...En esim oo koskaa itkeny muiden ku poikaystäväni seurassa, tuntuu kauheen mahdottomalta ajatus et itkisin tänki ystävän nähden en tiedä miks...en mäkää oo hänen nähny itkevän tänä aikana mut oon nähny itkeneen ja kuullu puhelimessa itkevän. hän ei oo kumpaakaan noistakaan nähny musta. En tiä miks avautuminen omist ongelmist ja ajatuksist tuntuu nii vaikeelt..miks se haavoittuvana oleminen tuntuu nii vaikeelt. tää kaveri kyl mulle kertonu monista monista murheista pääasias kasvokkain..yhdest oon mäki hänelle mut puhelimitse. Usein ajattelen etten voi hänel nyt soittaa ku en mä tiedä mitä se tekee, jos on huono aika, hän ei voi just sillon puhua tai hän on jossai kivas paikas ja hänel on kivaa ni ei hän nyt siinä sitte oikee voi kuunnella mun murheita..tässä pelottaa se et lopahtaako meiän ystävyys siihen et mul ei oo rohkeutta ja itsetuntoo kertoo kaikista asioista , puuttuu vastavuoroisuus..eikö hän saa musta irti tarpeeks ja kyllästyy..loukkaantuuko hän jos tajuaa et mä en luota kun en kerro juttuja ihan yhtä avoimesti ku hän mulle..kokeeks hän et ei munkaa sit tarvii hänen jutuistaa kuulla tai nähdä häntä heikkona ku mäkää en koskaa anna itsestäni sitä puolta..AJATUKSIA??
Lisäks meiän ystävyydes on toinen mietityttävä ongelma. me ollaan alunperin koulukavareita yliopiston kautta, mut se koulukaveruus on syventyny ystävyydeks ja ollaa vapaa-ajal siis koulun ulkopuolel tekemisis enemmä ku kenenkää muun koulukaverin kans. MUTTA. oon tajunnu/huomannu et me nähdää vaa viikolla. me ei ikinä sovita näkevämme vklp iltana pe tai la. mulle sopis kyl mut täl kaveril on nii paljo muita kavereita ja poikaystäväkandidaatti joille kait hänen mielessää on viikonloput varattu..en oo viittiny edes kysyy ku ilmesest hän haluu sen menevän näin et vklp on vanhoille kavereille ja mua voi nähdä muulloin. haluaisin joskus nähdä vklp iltana mut en mä sit kehtaa/viitti pyytää ku ei hänkää josta päättelen ettei ilmeisesti halua..harmittaa ja mietityttää se vaan..kyl hyvien ystävien kans kuuluis haluta viettää pe tai la iltaaki eikö?
Lisäks meiän ystävyydes on toinen mietityttävä ongelma. me ollaan alunperin koulukavareita yliopiston kautta, mut se koulukaveruus on syventyny ystävyydeks ja ollaa vapaa-ajal siis koulun ulkopuolel tekemisis enemmä ku kenenkää muun koulukaverin kans. MUTTA. oon tajunnu/huomannu et me nähdää vaa viikolla. me ei ikinä sovita näkevämme vklp iltana pe tai la. mulle sopis kyl mut täl kaveril on nii paljo muita kavereita ja poikaystäväkandidaatti joille kait hänen mielessää on viikonloput varattu..en oo viittiny edes kysyy ku ilmesest hän haluu sen menevän näin et vklp on vanhoille kavereille ja mua voi nähdä muulloin. haluaisin joskus nähdä vklp iltana mut en mä sit kehtaa/viitti pyytää ku ei hänkää josta päättelen ettei ilmeisesti halua..harmittaa ja mietityttää se vaan..kyl hyvien ystävien kans kuuluis haluta viettää pe tai la iltaaki eikö?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Voisko joku kiva lukasta ja vastata! :)
Tarvitset vain hieman lisää rohkeutta.
>>en mä sit kehtaa/viitti pyytää ku ei hänkää josta päättelen ettei ilmeisesti halua
Tuo selviää vain ehdottamalla jotakin. Mistä sitä tietää ajatteleeko hän täsmälleen samoin?
Toi mitä kirjoitit tunteiden näyttämisestä kuulostaa tutulle. Voi olla että sut on kasvatettu siinä asiassa vähän eri tavalla kuin kaverisi. Saitko itkeä vanhempiesi nähden? Miten he siihen suhtautuivat? Oliko itkeminen siis ok lapsuudenkodissasi? Jos vanhemmilla on ollut vaikeuksia suhtautua itkemiseen, siitä on voinut jäädä sellainen uskomus, että "ihmiset vaan rasittuu mun itkusta, parempi säästää ystävät sellaiselta. " Vaikka hyvin tietääkin järjellä että ystävyyteen kuuluu kaikenlaisten tunteiden jakaminen..
Voisitko ottaa asian puheeksi ystäväsi kanssa? Kertoa että mitä ajattelet sekä tuon itkemisen että viikonloppujen suhteen? Avoin keskustelu avaa molemmille näitä asioita. Voihan olla että ystäväsi haluaa myös rohkaista sinua itkemään hänen kuullensa, ja että hän kyllä kestää sen. :)
Itke vaan jos siltä tuntuu...
Itse olin ennen sellainen, että kykenin itkemään muiden nähden ja osoittamaan tunteeni. Sitten tutustuin kaveriin, joka ei sellaiseen osannut suhtautua, vaan käytti herkkyyttäni satuttamiseen. Jokin minussa silloin kuoli, ja minulla on edelleen ikävä sitä osaa minua, joka silloin luotti ihmisiin ja kykeni itkemään. Elämäni on ollut sellaista, etten enää kykene itkemään omia tunteitani. Muiden hätä kyllä itkettää.
Mutta itke vaan. Se kertoo, että sinussa on vielä jotain puhdasta, jokin yhteys itseesi ja muihin. Jos hän ei sitä kestä, HÄN ei sitä kestä. Hän ei tällöin todennäköisesti kestä omaa heikkouttaan tai pienuuttaan muissa ja tajuaa sen ehkä myöhemmin itsekin, jos ei nyt. Häntä ei ole ehkä koskaan lohdutettu eikä hän siten osaa oikein lohduttaa.