Olen seurustellut tyttöystäväni kanssa lähes kolme vuotta. Aluksi kaikki meni hyvin mutta viimeisen vuoden aikana oon miettinyt eroa useaan otteeseen. Rakastan tyttöystävääni edelleen mutta ajan kuluessa on alkanut tuntumaan, että olemme niin erilaisia etten tiedä haluanko viettää tämän ihmisen kanssa loppuelämääni ja perustaa perheen. Ajatus eroamisesta kuitenkin pelottaa. Kysymyksessä on sentään ensirakkauteni enkä tiedä voisinko koskaan löytää ketään toista johon rakastua ja joka rakastuu minuun.
Erota vai ei?
kahden vaiheilla
153032
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
samanlainen...
Ikävä kyllä elän ihan samassa tilanteessa, tosin olen nainen. Molemmat ollaan ihan aikusia iältämme. TIEDÄN, että tämä suhde ottaa molemmilta enemmän kuin antaa (riidellään paljon, ollaan toisin kuin te ehkä aivan liian samanlaisia), olen usein hyvin onneton ja musta tuntuu ettei musta välitetä, hän taas kokee, ettei osaa tehdä mitään oikein jne. Toki meillä on vastapainoksi paljon loistaviakin hetkiä ja rakkautta.
Mutta tiedän, ettei tämä suhde voi jatkua tällaisena loputtomiin ja haluaisin kuitenkin jo sellaisen ihmissuhteen, jonka pohjalle perustetaan perhe, ostetaan koira ja otetaan helvetisti lainaa :). En kuitenkaan uskalla lähteä ja syyt ovat ihan samat kuin sulla:
entä jos parempaa ei koskaan tule kohdalle, entä jos joudun tyytymään vähempään, entä jos huomaan tehneeni kuitenkin virheen - entä jos jään yksin. Siitä tässä on lopulta kysymys (vaikka toki rakkaudesta ja kiintymyksestäkin). Takerrun tähän suhteeseen kuin hukkuva oljenkorteen, koska pelkään, että lähtemisen jälkeen elämästäni tulee rakkaudetonta ja yksinäistä.
En osaa sinua tilanteessasi auttaa, halusinpa vain kertoa, että kohtalotovereita on!
me nykyajan nuoret asettaa epärealistisia vaaimuksia suhteisiin. kaikissa suhteissa riidellään aika paljon. Varsinkin pienistä asioista. mun mielestäni menee hyvin ku vain riidellään pienistä asoista. Niitä pystyy ratkaisemaan helposti, jos molemmat vaan haluavat.
Mä uskon että on tärkeää, että suhteessa keskustellaan usein tunteista. Tunteet ohjaavat käyttäytymistä partneria kohtaan. Tiedustelemalla partnerin tunteista ja mitä hän miettii suhteesta tällä hetkellä, voit oppia tuntemaan partnerisi ihan uudella tavalla. Ja tiedät paremmin missä seisotaan. Suhdeterapeutti voi olla mainio apu tässä asiassa.
Mut jos ette ollenkaan tule toimeen, olette kiinostuneita ihan eri asoista ja teillä on ihan eri arvoja/ideoita/tulevaisuuden suunnitelmia (koskien esim. lasten hankkimista jne)... Sit voi miettiä onkohan tämä nyt hyvä idea
Pikkusen samoja fiiliksiä mullakin. Sillä erotuksella kuitenkin, että en mä oikeastaan yksin jäämistä pelkää. Oon viettäny sen verran aikaa itsekseni että tiedän pärjääväni ilman puolisoakin, enemmän mua huolettaa tän toisen osapuolen hyvinvointi. Kaipa sekin pärjäis, mutta silti tulee mietittyä, että kukas sitä sitten lohduttaa elämän kolhittua jos en minä.
Sitten sitä vaan ollaan ja mietitään että mitä pitäis tehdä, kun ei osaa olla miettimättäkään. Aika tyhmä tapa viettää rajallista elämäänsä. Oishan nää vuodet voinu kyllä huonommassakin seurassa viettää, mutta ei oikeen ole kivaa, kun toinen on puhkirakastunut ja itse suhtautuu toiseen pelkkänä hyvänä ystävänä. Sellasta se elämä välillä on.
rohkaisevista sanoista... Kumpa kertoisit nämä samat asiat hänellekin. Meillä on tosiaankin samanlainen arvomaailma, perhekäsitykset jne. Riidat lähti naurettavan pienistä asioista, mutta... Ihmiset on niin erilaisia. Hän ei ilmeisestikään ollut esim. kotonaan lapsena juurikaan nähnyt riitelemistä ja minä taas koin riitelyn suhteellisen tavanomaiseksi osaksi parisuhdetta.
Kiitos kovasti noista sanoista, antaa kummasti voimaa... Tähän asti kaikki (itseni ml.) ovat vaan patistaneet olemaan vahva ja lähtemään lopultakin ja lopettamaan tämän pelleilyn. Mukavaa kuulla, että maailmassa on ainakin yksi ihminen, joka on sitä mieltä, että toivoa on.
joo, sun pitää sanoa miehellesi että tämä ei käy enää. sano että teidän puhua tästä, kysy mitä hän ajattelee täsät suhteesta ja mitä hän haluaa. että sä et jaksa enää jos ei tule muutosta.
Itsekin jouduin oppimaan kantapään kautta. Suhteessa pitää puhua tunteista. Jokainen suhteessa elävä pohtii suhdettaan. Jokainen pelkää eri juttuja ja on huolissaan eri jutuista. Pitää osata kuunnella sitä toista ja tehdä kompromisseja. luottamus ja rehellisyys on kaiken a ja o. Vaikka se voi satuttaa sitä toista, pitää sanoa suoraan mitä ajattelee/tuntee. avautuminen, kuunteleminen ja kunnioittaminen.
Hei..Olen itsekkin seurustellut nykyisen poikaystäväni kanssa noin 3kk joka ei ole todellakaan sama asia kuin 3 vuotta. Mutta en oikein itsekkään tiedä mitä tekisin kun tuntuu että olemme niin erinlaisia joten..olen miettinyt suhteen lopettamista. Kuitenkin antaisin sinulle neuvon jota en ole edes itse kokeillut mutta luulisin sen auttavan nimittäin puhuisit tyttöystäväsi kanssa jos vaikka hänkin sattuu olemaan samaa mieltä suhteestanne..ja päättäkää yhdessä mitä teette ettei kummankaan sydän särkyisi. Onnea matkaan!
Olemme käyneet tyttöystäväni kanssa muutamia syvällisiäkin keskusteluja aiheesta. Lisäksi olemme yhdessä pohtineet asioita mutta mihinkään lopputulokseen ei olla päästy. Tyttöystäväni uskoo, että kaikesta huolimatta voisimme olla onnellisia yhdessä ja sanoo vaan, että kyllä tämä vielä paremmaksi muuttuu eikä erilaisuudet haittaa ja rakkaus voittaa. Sanotaahaan sitä että erilaisuus on rikkautta mutta mä oon täysin eri mieltä asiasta. Kyl se vaan niin on että mitä enemmän on erilaisuutta niin sitä enemmän syntyy riitoja.
En siis pohdiskele yksin tätä asiaa. Tiedän vaan, että mikäli eroon päädytään niin tyttöystäväni sydän särkyy. Helppoa se ei olisi mullekaan.
Neuvoisin suakin puhumaan asiasta poikaystäväsi kanssa, sillä tälläisten asioiden yksin hautominen on todella raskasta.
"Mitään uutta ei voi syntyä, jos jatkuvasti rakentaa vanhan varaan siksi, että pelkää muutosta. Muutos on todella vaarallista. Vasta pakon edessä ihminen alkaa asettaa kyseenalaiseksi sen mistä on saanut turvansa. Meidän täytyy alkaa tukehtua omiin turvarakennelmiimme ennen kuin kaipaamme happea niin paljon, että suostumme romuttamaan sen minkä varaan olemme elämämme rakentaneet. Sittenkään emme välttämättä siihen ryhdy. Monet valitsevat tuhoutumisen ja kuoleman mieluummin kuin muutoksen ja itsensä kohtaamisen.
Toiseen ihmiseen takertuminen on myös turvaan hakeutumista. Jos on esimerkiksi takertunut puolisoonsa ja delegoitunut tälle vastuun omasta elämästään, hänen on kenties luovuttava tästä puolisosta ja seistävä omilla jaloillaan.
Kuvitellaan, että luon itselleni turvan ajamalla pois kaiken mikä vähänkin viittaa elämään, kun itseasiassa, jos etsii itselleen turvaa, kannattaisi elää vaarallisesti...."
Muun muassa tällaisin sanoin puhuu Tommy Hellsten kirjassaan Elämän paradoksit, jota aloin lukea, kun taas kerran peruutin lähtöajatukseni, jotka yllätys yllätys, ovat jo tulleet takaisin, johan siitä onkin jo muutama päivä kun rääyin, etten halua muuttaa pois kodistani ja hänen luotaan, sittenkään. Muutos tuntuu niin vaaralliselta.
Moi.
Minusta kannattaa koittaa sitä eroa nyt nuorella iällä. Huomattavasti vaikeampaa sitten kun on koira, lapsi ja oma asunto. Aina eron jälkeen on kuitenkin mahdollisuus palata yhteen jos molemmista tuntuu siltä. Ja jos nyt jo mietit eroa niin mietipä miltä tuntuu 10 vuoden päästä.
Olen tehnyt päätöksen ja haluan erota tyttöystävästäni. Meillä ei ole lapsia, koiraa, yhteistä omaa asuntoa, mikä helpottaa eroa käytännössä. Helppoa se ei kyllä tule olemaan mutta elämässä on vaan mentävä eteenpäin. En ole vielä saanut sanottua asiaa tyttöystävälleni mutta nyt pakko kertoa sille totuus.
Vielä tohon miltä niin tuntuu 10 vuoden päästä niin uskon, että silloin olen löytänyt kumppanin, jonka kanssa haluan jakaa koko elämän.
Kirjotan taas lisää kun olen puhunut asiasta tyttöystävälleni.
Tuntuu jotenkin väärältä jos kaksi ihmistä rakastaa toisiaan, muttei voi olla yhdessä. Mutta niin se vaan menee, että vaikkapa kolmen vuoden jälkeen pitäs ajatella vähän tulevaisuuttakin. Haluaako sen toisen kanssa elää..Mä erosin keväällä kolmen vuoden jälkeen. Mulla oli oikeestaan samanlainen tilanne. Rakastin edelleen poikaystävääni, mutta olin jo kauan tiennyt että meillä ei olisi yhteistä tulevaisuutta. Halusin kuitenkin yrittää ja luopuminen oli todella vaikeaa. Ei ero todellakaan ole helppo, ei varsinkaan silloin jos kuitenkin vielä rakastaa..Joskus on vaan pakko ajatella järjellä. Kyllä joskus löytyy joku, jonka kanssa oikeasti haluaa vaikkapa perustaa perheenkin. Tsemppiä sulle..
Moi!
Postasin juuri samasta asiasta ihan toisaalle, mutta näköjään täällä on tosiaan kohtalontovereita.
Olen itse 25-vuotias mies saman suuren päätöksen edessä. Olemme tyttöystäväni kanssa seurustelleet viisi vuotta, ja päättäneet viimein mennä kihloihin vielä tämän kesän aikana. Olin nuorempana varsin ujo, eikä minun/minuun ollut helppoa tutustua syvällisemmin, vaikka tulinkin hyvin tyttöjen kanssa varsin hyvin juttuun ja olen mielestäni ihan ok näköinen. Kyseessä onkin ensimmäinen "oikea" suhteeni.
Kokosin itsellen muutamia perusteluja puolesta ja vastaan:
Miksi kihloihin?
- hänen kanssaan voin olla oma itseni: huumorintaju ja luonteet kohtaavat varsin hyvin
- uskon, että hän rakastaa minua
- rakastuin häneen, saatan rakastaa häntä edelleen
- hän haluaa kihloihin (on halunnut jo kauan)
- välitän hänestä erittäin paljon enkä haluaisi ikinä loukata häntä
- haluan itse naimisiin ja perustaa perheen
- voisin kuvitella eläväni hänen kanssaan loppuelämäni
- olen nauttinut yhdessäolostamme koko tämän 5 v ajan.
- olemme panostaneet tähän suhteeseen paljon niin henkisesti kuin myös aikaa ja rahaa (yhteinen kämppä, onneksi vuokralla)
- olisin mustasukkainen, jos näkisin hänet jonkun muun kanssa
- se olisi "helppo" ratkaisu ja lykkäisi syvempää pohdintaa eteenpäin - toisaalta ei tämä ole pähkimällä tuntunut helpottuvan
Miksi eroaisimme?
- en ole 100-varma rakastanko häntä
- olen seurusteluaikanamme ihastunut useisiin tyttöihin voimakkaastikin, joita saatan pitää "tavoiteltavampina" tai henkisesti kiinnostavampina heitä kuitenkaan tarkemmin tuntematta (ensivaikutelma voi pettää).
- en ole varma osaisinko/haluaisinko olla uskollinen, jos esim. jokin näistä tytöistä osoittaisi kiinnostusta minuun, vaikka periaatteessa itse paheksun vastaavaa käyttäytmistä muissa
- välillä seksimme tuntuu tylsältä ja saatan haaveilla seksistä muiden naisten kanssa
- riitelemme nykyään useammin
- olemme varsin erilaisia (myös hyvä puoli)
- hän ei tule toimeen kavereideni kanssa
- elämämme keskittyy eri asioiden ympärille (työ vs. vapaa-aika, opiskelu vs. työ, urheilu vs. shoppailu jne.)
- jos voisin mennä aikoneella 5 v taaksepäin, valitsisin luultavasti toisin
Pelkään tekeväni elämäni suurimman virheen päättäessäni puolin tai toisin. Olen myös harkinnut kertoa kaiken tämän hänelle, koska uskon, että se voisi muuttaa hänen suhtautumistaan minuun siten, että ero olisi takuuvarmasti edessä riippumatta siitä, mikä olisi muuten parasta. Pelkään myös, että jos päätän nyt erota, hän vihaa minua sydämensä pohjasta lopun elämäänsä. Yksinoleminen ei sinänsä olisi minulle varmasti pahin asia.
Olen tätä asiaa pohtinut enemmän tai vähemmän yksikseni, ja melkeimpä ratkaisu tuntuu joka päivä yhä vaikeammalta. En ole puhunut asiasta kenenkään kanssa, koska miehethän eivät kavereilleen näitä juttuja osaa oikein jakaa ;)
Kiitokset kaikista, pienistäkin, vinkeistä etukäteen!
Kyllä minä oon sitä mieltä, että parin pitää erota jos siltä tuntuu. Jos molemmat TODELLA rakastavat toisiaan, niin kyllä ne sitten palaavat vielä yhteen eron jälkeenkin jos ero alkaa kaduttamaan. Näin minä ainakin uskon! Elämässä pitää ottaa riskejä, eikä jäädä jumittamaan suhteeseen johon ei tunnu kuuluvansa. Siinä pettää kumppania sekä itseään todella pahasti.
Kun eroaa ja jää yksin, on aikaa funtsia asioista rauhassa. Jos tulee ikävä sitä ex:ää ja ikävä vain kasvaa, niin sitten voi keskustella yhteen paluusta. Edellyttäen tietenkin, että molemmilla on ikävä toisiaan ja halua palata yhteen! Jos toinen sanoo "ei", niin sitten on jatkettava yksin. Tämä on hyväksyttävä, sillä teoistaan on kannettava vastuu.
Mulle kävi niin, että jätin poikaystäväni viiden yhteisen vuoden jälkeen. Tunsin etten rakasta häntä enää tarpeeksi enkä tiennyt haluanko hänen kanssaan perheen ym. vaikka toisaalta tulimme loistavasti toimeen ja omalla tavallani rakastin häntä edelleen... Yhteiselo oli tasaista, turvallista emmekä paljon riidelleet. Poikaystäväni oli aika 'kiinni' minussa ja halusi kihloitin ym. (kertoi kyllä tuon kihlausaikeensa vasta eron jälkeen, että en tiedä pitikö se sitten edes paikkansa...)
Olin ahdistunut eikä seurustelumme ainakaan helpottanut oloani. Niinpä rohkaisin mieleni ja jätin hänet. Noin puoli vuotta meni suht hyvin yksin. Biletin, vietin vihdoinkin aikaa kavereiden kanssa jne. Tuntui, että olin päässyt erosta ihmeellisen 'helposti' yli ja olin löytänyt heti seuraa toisista miehistä jne. Tuota hyvänolon tunnetta ja onnellista 'vapautta' kesti noin puoli vuotta, sitten maailma kaatui.
Kyllästyin 'vapauteen' ja yksinäisyyteen. En tuntunut löytävän 'parempaa' miestä kuin ex:äni oli ja mieleen hiippaili yhä useammin tunne, että jospa en löydäkään parempaa.... Nyt olin yksin, sitähän minä olin halunnut. Tunsin tehneeni elämäni pahimman virheen jättäessäni poikaystäväni.
Juttelimme asioista ja hänelläkin oli vielä aika paljon tunteita minua kohtaan. Yritimme lämmitellä suhdetta, mutta siinä hommassa taisimme molemmat saada armottomasti turpaan... Poikaystävä ei voinut antaa anteeksi sitä, että olin jättänyt hänet ja minulla oli ollut eron aikana muita miehiä. Oli hänelläkin ollut naisia, mutta silti hän oli minulle erittäin vihainen ja katkera.
Erostamme on nyt 2 1/2 vuotta aikaa. Viimeiset puoli vuotta olen ollut onnellinen, mutta noihin sitä edeltäviin kahteen vuoteen mahtuu paljon kyyneleitä, raivoa, kaipuuta, epätoivoa ym. suorastaan helvetillisiä tunteita. Yksin olemisessa pahinta mielestäni on epätietoisuus. Enhän voinut tietää tapaanko jonkun ihanan ihmisen (ihanamman kuin ex) ja jos tapaan niin milloin ja missä. Tuo asia teki minut hulluksi ja ikävöin ex:ääni valtavasti. Baareissa kiertelyyn kyllästyy aika pian ja koko makea sinkkuus alkaa tuntua pakkopullalta ja todella ikävältä...
Mutta vaikeina hetkinä ajattelin, että jos ex:äni olisi TODELLA rakastanut minua, niin kai hän olisi pystynyt antamaan minulle anteeksi sen, että jätin hänet. Hän näki, että vielä about 2 vuotta erostamme olin yksin ja ikävöin häntä. Pidimme eron aikana aika paljon yhteyttä ja puhuin tunteistani. Hän tiesi kuinka kaduin tekojani ja olin valmis tekemään mitä vain... Mutta hän ei heltynyt. Minä olisin varmaan heltynyt, jos osat olisivat olleet toisin päin.
Ex:ni ei osanut puhua tunteistaan. Minäkin kyllästyin puhumaan omistani, koska ei niillä ollut vaikutusta. Jos hän olisi myös rakastanut yhtä paljon kuin minä, niin kai olisimme pystyneet selvittämään asiat ja aloittamaan kaiken uudelleen. Näin ainakin luulen. No, koska ex:ni ei osanut/halunut puhua, niin annoin hänen olla.
Aika kului ja olemme edelleen erillämme. Viime keväänä tapasin aivan mahtavan miehen! Hän vihdoinkin tuntuu siltä 'oikealta' ja olen todella onnellinen. Nyt olen sitä mieltä, että ero ex:stä todellakin kannatti, vaikkakin meni 2 vuotta ennen kuin löysin tämän suuren rakkauden :) Nyt olen uudessa suhteessani onnellinen ja pystymme puhumaan tunteistamme avoimesti. Enää en ikävöi ex:ääni ja kadu sitä, että erosimme :)
"Kaikki mikä ei tapa, vahvistaa".
Kiitos tosi hyvästä kannanotosta. Tekstisi on täydestä sydämestä kirjoitettua fiksun elämänkokemusta omaavan naisen kirjoitusta!
Kaikkea hyvää sulle onnea suhteellenne!
Vaikeata se oli ja on edelleen. Keskusteltiin pitkään ja puhuttiin kaikki mahdolliset asiaan liittyvät jutut selviksi ja molemmat sitte itkettiin. Tyttöystäväni otti asian aika raskaasti eikä tää helppoa oo mullekaan. Täytyy vaan molempien jaksaa eteenpäin. Tälläistä tää elämä on!
Kiitos kaikille kirjoitukseeni kantaa ottaneille. Samassa tilanteessa asioita miettiviä näyttää olevan paljon.