Miehille lähinnä tämä.
Kuinka paljon toivot naiselta rehellisyyttä ja missä vaiheessa asiat olisi hyvä paljastaa? Onko totuudellisuudesta enemmän haittaa vai hyötyä?
Tilanne: Nainen on seurustellut aikaa sitten miehen kanssa, jota petti ja jolle myönsi virheensä, mutta erosivat kuitenkin. Aiemmissa suhteissaan ei ole pettänyt eikä aio nytkään ottaa tavaksi. Asia käsitelty naisen päässä ja syyt löydetty. Naisella yleisesti hyvä moraali ja oikeudentaju, tätä poikkeusta lukuunottamatta. Pyrkii siis aiheuttamaan enemmän hyvää kuin että tuijottaisi vain omaan napaansa.
Olen rehellinen ihminen, mutta painin nyt sen asian kanssa, että onko fiksumpaa kertoa heti kättelyssä vai jättää myöhemmälle, ottaa riski että suuttuu "valehtelusta"? Toki tämä on tilannesidonnainen ja ihmisestä riippuva, mutta kaipaisin mielipiteitä. Se, miksi pohdin tätä asiaa, johtuu siitä, etten haluaisi minua tuomittavan yhden tekoni perusteella, minkä kyllä silti ymmärrän joillekin vain olevan "liikaa". Kyseessä on kuitenkin "iso asia" ja voisi tuntua jälkikäteen kuultuna (pahassa tapauksessa ulkopuolelta) selkäänpuukotukselta. Ja tiedän itse, että siinä kohtaa ei selitykset enää riitä.
Kuinka paljon toivot naiselta rehellisyyttä ja missä vaiheessa asiat olisi hyvä paljastaa? Onko totuudellisuudesta enemmän haittaa vai hyötyä?
Tilanne: Nainen on seurustellut aikaa sitten miehen kanssa, jota petti ja jolle myönsi virheensä, mutta erosivat kuitenkin. Aiemmissa suhteissaan ei ole pettänyt eikä aio nytkään ottaa tavaksi. Asia käsitelty naisen päässä ja syyt löydetty. Naisella yleisesti hyvä moraali ja oikeudentaju, tätä poikkeusta lukuunottamatta. Pyrkii siis aiheuttamaan enemmän hyvää kuin että tuijottaisi vain omaan napaansa.
Olen rehellinen ihminen, mutta painin nyt sen asian kanssa, että onko fiksumpaa kertoa heti kättelyssä vai jättää myöhemmälle, ottaa riski että suuttuu "valehtelusta"? Toki tämä on tilannesidonnainen ja ihmisestä riippuva, mutta kaipaisin mielipiteitä. Se, miksi pohdin tätä asiaa, johtuu siitä, etten haluaisi minua tuomittavan yhden tekoni perusteella, minkä kyllä silti ymmärrän joillekin vain olevan "liikaa". Kyseessä on kuitenkin "iso asia" ja voisi tuntua jälkikäteen kuultuna (pahassa tapauksessa ulkopuolelta) selkäänpuukotukselta. Ja tiedän itse, että siinä kohtaa ei selitykset enää riitä.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Siinä kohtaa on parempi kertoa, kun puhutaan pettämisestä tai sulta kysytään, ootko koskaan pettänyt. Silloin on parempi kertoa kuin jättää kertomatta. Kerro myös syyt pettämiseen, jos sellaisia on.
Suoriin kysymyksiin on parempi vastata suoraan. Itsellä on tapa lyödä kaikki kortit pöytään, hyvässä ja pahassa. Mies sitten ottaa tai jättää ;)
Aiotteko te suhteessanne katsoa peruutuspeiliin vai eteenpäin yhteiseen tulevaisuuteen?
En ymmärrä miksi tuollaisia asioita pitäisi puida uudessa suhteessa. Asioista voi, ja kannattaa, puhua periaatteellisella tasolla mutta entiset suhteet eivät kuulu nykyiseen.
Tässä kyllä todellakin olen simasuuneidin kanssa erimieltä. Minä taas haluan tietää melko tarkkaa edellisistä suhteista, sillä ne yleensä kertovat vähän suuntaa, mitä on odotettavissa.Tuon haluan oikeastaan tietää jo ihan kättelyssä. Tarkkoja kumppanien määriä en tahdo tietää, mutta aiemmat seurustelusuhteet kylläkin.
Tähän tosiaan joku voisi todeta, että miksi vanhoja asioita käydään läpi?
Sitten voidaan miettiä miksi kouluissa luetaan historiaa.
Aloittajalle: Täs tilanteessa itse saattaisin jäädä suosiolla leikistä.
Jos en, niin tarkkailisin sua kyllä pitkään, oletko luottamuksen arvoinen.
Olen kyllä tällä hetkellä melko epäluuloinen naisien suhteen, syystä, et kaks edellistä naista olivat melkoisia käveleviä katastrofeja.Empä vaan yksinkertaisesti tiennyt, mihin oikeen olin menossa.
Olen samaa mieltä Simasuuneidin kanssa siitä että uudessa suhteessa katsotaan eteenpäin eikä taaksepäin. Jokainen meistä on varmaan tehnyt erehdyksiä joista kaikista ei välttämättä halua puhua. Joka on viaton heittäköön ensimmäisen kiven!
Tärkeintä on olla rehellinen siitä miten juuri nyt suhtautuu suhteen peruskysymyksiin kuten uskottomuuteen. Jos sellaisiin kysymyksiin ei voi vastata rehellisesti on vaikea rakentaa rehellistä suhdetta. Mutta se mikä on tapahtunut on tapahtunut eikä yksi uskottomuus mielestäni tee ihmisestä kelvotonta loppuelämäksi.
Jos tuntuu oikealta kertoa menneisyydestään hyvä niin, en kuitenkaan itse sitä vaatisi toiselta. Ehkä hyvä tapa on jos asiaa voi käsitellä laajemmassa yhteydessä ja esimerkiksi miten on kasvanut ihmisenä ja oppinut erehdyksistään.
Vaellusmiehelle kysymys: Mistä voit tietää että se tarina jonka vaadit saada tietää on totta. Jos joku ei ole rehellinen miksi olisi rehellinen kertoessaan entisistä suhteistaan? Ihmissuhteisiin sisältyy aina riski että pettyy. Itselläni on kuitenkin helpompi elää kun luotan ihmiseen kunnes muuta mahdollisesti ilmenee.
Ei mulla ainakaan ole, mitään, mitä en voisi missään nimessä jollekin kertoa.
Olen yrittänyt olla reilu toisia kohtaan ja yrittänyt elää niin elämäni, että pystyn katsomaan itseäni peiliin. Samaa oikeastaan nykyään ootan kumppaniltanikin.
Mulla oli ennen varsin luottavainen asenne muita ihmisiä kohtaa, mutta kahden viime naisen kanssa olen saanut sen verran pahasti siipeeni, että epäilen kaikkea, kunnes epäilyni osoitetaan aiheettomaksi. Jos toinen tätä säikähtää, niin sit saakin mennä. Jos toinen vastaa jotenkin ympäripyöreästi ja ohittaa asian olankohautuksella, niin hän varmasti yrittää jotain peittää. Jos taas kertoo tarkemmin ( en nyt ihan kaikkea minäkään halua tietää:)) niin taas luotan. Yksityiskohtia on hankalampi valehdella, ainakin jos kysytään yllättäen.
Kiitos asiallisista vastauksista.
Varsin kinkkinen tilanne. En ole "löytänyt" ketään, mutta haluan tietää tämän jo ennen uutta suhdetta tai edes tapailua.
Asia jäänyt tosiaan vaivaamaan senkin takia, että kyseisessä tilanteessa eli silloin kun olin pettänyt, kerroin miehelleni samantien (seuraavana aamuna), koska en ikinä olisi voinut vain elää asian kanssa (ja eroaminen olisi ollut mahdotonta ilman totuuden kertomista). Reaktio oli ymmärrettävä ja tosiaan erosimme samantien. Hänkään ei sitä ikinä olisi uskonut minusta, niinkuin en itsekään uskonut itseäni. Olen aina pitänyt itseäni todella rehellisenä ihmisenä ja näin se on edelleen ollut.
Tästä kuitenkin siis tavallaan jäi vähän "trauma". Rakastin tätä ihmistä eikä se ollut kovinkaan mustavalkoinen tilanne. Siinä rytäkässä meni mies, mutta ehkä se olikin juuri se, joka opetti. Kuitenkin, siitä jäi vähän se, että onko aina fiksua olla kuitenkaan rehellinen? En kadu, että olin rehellinen, mutta en haluaisi tosiaan uutta suhdetta pilata "liiallisella" rehellisyydellä. Kysyttäessä varmasti kertoisin asian laidan, mutta tiedän myös, että vaikka "jättäisin kertomatta", maailmassa on paljon ihmisiä, ketkä "tahallaan" haluavat pilata toisten suhteita. Ja kärsin tässä asiassa aika isosta arvoristiriidasta.
Siihenpä ei kukaan muu voi vastata kuin minä itse, mutta olenko itse vain leimannut itseni ja odotanko ikuisuuteen, että joskus toivun tästä häpeästä? Olenko onnellisempi niin, että läväytän kortit samantien pöytään ja haenko silläkin vain jonkun hyväksynnän teolleni, ettei tarvitse enää hävetä? Eikö sen asian puiminen pitäisi olla omalla vastuullani? Olenko onnellisempi, jos elän "valheessa" ja olen kertomatta? Otinko asian osaksi omaa itseäni? Olenko kykenemätön olemaan uskollinen? Olenko nyt sen lisäksi kykenemätön olemaan rehellinen?
Jotenkin on niin korni olo, en ole koskaan ollut uskovainen, mutta en mikään syntisinkään, mutta kyllä vaan tuntuu, että "pala h*lvetin liekeissä, h*ora" on todellisinta totta. Kuvainnollisesti.
En vain tiedä mitä tekisin, koska menetin tuossa tapahtumassa kaiken itsearvostuksen ja luottamuksen. Kaikki mitä uskoin itsestäni, meni säpäleiksi. En osaa sitä selittää, mutta jotenkin tuntuu, että uskoin "liian kovaa" näihin asioihin, ikuiseen rakkauteen ja uskollisuuteeni, että ne väkisin rikottiin. En voi käsittää. Uskon, että arvomaailmani tasapainottuu ajan kanssa, mutta kysyn itseltäni joskus - kauanko mun pitäisi itseäni ruoskia, jotta ymmärrän? Kauanko aion jatkaa? Kauanko mun pitää jatkaa syytöksiäni, että todella voin tietää oppineeni? Ja jos epilen, voinko olla oppinut?
Noh, vaikutat viestitsi perusteella tosiaan siltä, että kadut asiaa, etkä todennäköisesti tekisi sitä toiste. Kaikkihan me virheitä teemme, mutta niitä ei kannata tehdä montaa kertaa. Se menisi jo tyhmyyden puolelle. Ehkäpä sinua uskaltaisin tapailla, jos itse kerrot sen.
Jos tuo tieto tulis jostain muualta, kuin sinun suusta ja myöhemmin, se vasta olisi kova ja ikävä pala purtavaksi. Itse varmaan kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä suhteessa on tärkeintä luottamus. Jos se menee, niin sit ei ole enää mitään.
"Itse varmaan kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä suhteessa on tärkeintä luottamus. Jos se menee, niin sit ei ole enää mitään."
- Tässäpä se kornius piileekin. Edellisessä suhteessa lähti luottamus, jolle kaiken olisi pitänyt perustua. Luotin itseeni, etten tekisi niin. Minua on petetty suhteessa, enkä siksi voinut ymmärtää, miksi itse tein niin. Manasin pettämisen todella jyrkästi. Tosin opin tästä, että ketään et voi pakottaa olemaan uskollinen, ihmisen täytyy se itse TIETÄÄ, ettei sitä tee. Siksi ehkä, en voi sanoa 100%:n varmuudella, mutta antaisin pettämisen anteeksi joillekin ihmisille. Miksi vain joillekin, siksi, koska olen tavannut erilaisia ihmisiä elämäni aikana ja tiedän joistakin, etteivät he koskaan tule muuttumaan - tai ainakaan minun kanssani. Toisaalta teon voi antaa anteeksi, vaikkei suhdetta tämän ihmisen kanssa haluaisikaan.
Tämä on puhtaasti oma mielipiteeni, mutta uskon, että miehet pettävät seksin takia. Eivät toki siis kaikki, valinnoistahan tässäkin asiassa on kysymys. Mutta luulen, että miehillä on suurempi biologinen "draivi" lisääntyä monen naisen kanssa. Se vain on niin. Naisen taas pettäessä suhteesta puuttuu arvostusta, luottamusta ja rakkaudentunnetta. Mutta ennenkaikkea pettämisen taustalla on yleensä jonkinlainen identiteettikriisi, miettiminen, onko tässä nyt tosiaan kaikki. Ja yleensä, jos ihminen liiaksi "kieltää" itseltään asioita, se luo ahdistuksen, joka täytyy purkaa tavalla tai toisella. Siksi nykyään, en haluaisi edes miettiä koko pettämistä - luulen, että asian epäileminen ja pohtiminen yleensäkin johtaa siihen. Senhän taustalla kuitenkin on juuri luottamuspula. En sano, että pettäminen olisi oikea ratkaisu, mutta luultavasti suhteessa siis on joku asia pielessä, joko yksilöllä itsellään tai yhdessä.
Hei leimattu!
Sinun on ennen kaikkea hyväksyttävä ja annettava anteeksi itsellesi. Sitä mitä on tapahtunut et sinä eikä kukaan mukaan voi enää muuttaa.
Olet varmaankin monesti puinut tapahtumia jotka johtivat siihen että petit. Sensijaan tuntuu että ett ole pystynyt selvittämään asiaa ex miehesi kanssa.
Olisiko mahdollista ottaa yhteyttä häneen (vaikka kirjeessä jos suorempi yhteydenotto aiheuttaa turhia vaikeuksia) ja saada asia päätökseen.
Jos saat mielenrauhan ei tapahtunut enää sinua vaivaa ja kertominenkin on helpompaa jos ja kun koet sen tarpelliseksi. Uskon että osaat itse valita siihen sopivan ajankohdan.
Kaikkea hyvää!
Vaikka tajuan järjellä, että mennyttä ei voi muuttaa, se ei ole päässyt vielä tunnetasolle. En kyseistä ihmistä ole nähnyt pitkään aikaan ja toisaalta myös hyvä niin. Siltikin, takaraivossa jyskyttää tosiaan ajatus - entä jos?
En tiedä olenko vain jääräpäinen ihminen vai haluanko uskoa hyvään. Uskon, että kaikki asiat ovat selvitettävissä. En ole hyväksynyt nykymaailman menoa, että vaihdetaan kun sattuu pari pakkia tulemaan. Toisaalta, on suurempaa kunnioitusta yksilöä kohtaan antaa hänen mennä. Olisiko se sitten viimeinen oppikouluni tästä, että kaikkea ei voi muuttaa? Tai lähinnä, että ihmiset ovat erilaisia? En tiedä. Vaikeaksi tämän tekee se, että ymmärrän, että ihmiset ovat erilaisia eivätkä monetkaan tunnepuuskissa pysty käsittelemään asioita, eivät edes halua. Itse pyrin siihen, että asiat selviäisi enkä ole luovuttajaihminen. En haluaisi kenestäkään ajatella niin pahasti, haluan antaa ihmisille mahdollisuuden. Tiedän, että löytäisin kyllä uuden miehen ajallaan ja kaikessa kamaluudessaan tuntuu, että mulla tulee tää ns. uskollisuus jälkijunassa. Vaivaako sitoutumiskammo? Tavallaan, kun kaikki on ohi, mun tunteeni tulevatkin avoimiksi ja todellisiksi, ja en kykene miettimään ketään toista. Olen tämän elänyt niin monta kertaa, että kaipaisin tähän muutosta. Tosin, se voi olla, että se tulee nyt.
Asioita sotkee myös se, että kun erosimme, jatkoimme näkemistä. Itse pistän sen shokkitilan piikkiin. Itse en pitänyt häneen yhteyttä, hän soitti minulle. Otin kaiken vastaan, mitä hänellä oli sanottavana ja lopulta asiat tulehtuivat enemmän, koska koin oloni hyväksikäytetyksi. Emme olleet suhteessa, mutta kulumme olivat edelleen yhteiset ja toimin hänen sinkku-coachinaan. Hän olisi halunnut olla kanssani ystävä ja minä halusin hänet takaisin. Kirjoitin hänelle kerran kirjeen, ja molempien kannat asioihin oli saatu esiin. Lopulta katsoin parhaaksi olla olematta tekemisissä. Myöhemmin otin yhteyttä häneen, mutta totesi haluavansa, että jätän hänet rauhaan. En ehkä ole tehnyt tuona aikanakaan viisaita päätöksiä, mutta voin sanoa, että tunnemyllerrys oli sitä luokkaa, etten oikeastaan tiennyt mikä olisi ollut parasta. Tällä hetkellä parasta on ollut, että emme ole olleet yhteydessä. Asia ei vaan omassa päässäni ainakaan ole edennyt mihinkään. Olen oppinut paljon, mutta nakertaa.
Mahdollisuus yhteydenottoon siis tuskin on nyt. SIksi täällä vähän kyselinkin siihen suuntaan myös, että jos löytyisi joku muu keino, kuin puhua hänen kanssaan..
P*rkele :D No, osasin kyllä itseni kuseen järjestää. Kai ne vois olla pahemminkin...
Niin ja kornia tästä tekee myös se, että tunnetiloinani ovat viihtyneet ja viihtyvät sellaiset tunteet, jotka kuuluisivat petetylle. Tosin silläkin puolella oleelle, ymmärrän, että siinä on sävyeronsa myös. Kuten tämä hyväksikäyttö, pettymys, tuska, suru, masennus, viha, itsesääli, itseinho.. Tuntuu, kuin olisin varastanut petetyn tunteet. Ikäänkuin kykenisin elämään hänen tunteensa, aistisin ne, mutta ne ovat kuitenkin omiani.
Uskon myös karmaan ja tämä oli menneideni karmanpuhdistusta mitä suurimmaksi osin. Olin ennen kostonhimoinen ja sain silloin kostoni. En ikinä ajatellut silloin pidemmälle, kuvittelin silloin tekeväni oikein. Henkilö, kenen kanssa petin, oli ihminen kenet olin tuntenut jo pitkään. Luulen, että tässä oli jollain tavalla kyse senkin suhteen päättämisestä ja kun sanotaan - suhde loppuu silloin, kun sen tehtävä on saatu loppuun.
Eniten olen vihainen, että asiaan piti sotkea viattomia ihmisiä. Se olisi pitänyt selvittää omana asianaan. No, siitäpä opin, että jokainen suhde on hyvä saada ensin lopulliseen päätökseen, ennenkuin suunnittelee eteenpäin menemistä. Siispä, kuten todettua, on itselläni nyt sitten dilemma. Tietystikin, olen varmasti itsekin luonut tästä itselleni dilemman, mutta jääräpäisyyteni tuntien, se on minulle luultavasti vain hyväksi, että mut on ajettu nurkkaan.
Olen saanut niin hyvän sotkun aikaiseksi, etten tiedä mistä aloittaa ja mihin tämä päättyy ja samalla pitäisi elääkin. Eikä se asia ajattelemalla oikeen ole parantunut. Päätöksen puutetta?
Toivon rehellisyyttä alusta asti, mutten sitä, että toinen rehellisyyden varjolla kippaa vanhan suhteen ongelmia uuteen suhteeseen. El joss toinen ei kysy niin älä kerro, sillä eihän silloin ole kysymys mistään rehellisyydestä, vaan pelkästään vanhan suhteen ongelmien siirtämisestä uuteen suhteeseen ja vanhojen asioiden kaivelua. Jos haluat ettei sinua tuomita niin silloin sinun pitää ensin lopettaa itsensä tuomitsiminen ja leimaaminen (et voi odottaa sitä muutoin muiltakaan). Siispä nenu kohti tulevaa uuden kanssa eikä vanhoja kaivellen...
Kiitos selvityksestä. Voi hyvin olla että teillä ei ole enää puhuttavaa keskenänne, ei ainakaan ennenkuin enemmän vettä on virrannut sillan alitse.
Yritä kuitenkin antaa itsellesi anteeksi tapahtunut. Olet sitä kyllä tarpeeksi puinut.
Ehkä paras neuvo tässä tilanteessa onkin: Onni ei tule etsien vaan eläen!
Hyvää jatkoa!