Kiukuttaa niin vietävästi miesystäväni urheiluhulluus. Aina hän on urheillut mutta nyt se menee jotenkin mahdottomaksi. Salille on päästävä ja rutiineja ei voi rikkoa. Jos jää yksi päivä välistä jostain hyvästä syystä niin se on katastrofi. Jos salille meno jää välistä niin kotona pitää sitten yötä myöten ähkiä ja punnertaa. Hän käy salilla 5 kertaa viikossa aina töiden jäleen. Viikonloput menee syömisiä, juomisia ja liikkumisia miettiessä. Lenkille on päästävä vähintään kerran viikonlopussa vaikka mikä olisi. Hänellä on stressi siitä kun ei ole urheillut riittävästi... Nyt hän on 3 viikkoa reissussa eikä ole juurikaan päässyt urheilemaan siellä. Aikoi ottaa menetyksen takaisin kahta kauheammin eli tarkoittaa sitä että 3 viikkoa reissun jälkeen en edelleenkään tapaa häntä kuin illalla myöhään. Ei voida tehdä yhdessä mitään tai mennä mihinkään kun miehen pitää urheilla ja sitten väsyttää!
Olen mustasukkainen hänen urheilulleen.
Pidän itseni kunnossa ja itsekin urheilen ja harrastan vähintään 3 kertaa viikossa ja hyötyliikunnat päälle mutta ei se minun maailmaani kaada jos joskus jää kerta välistä.
Puhuminen ei auta eikä itkupotkuraivaritkaan. Muuten ihana tyyppi mutta jossain on nyt kilahtanut tuon itsensä kunnossa pitämisen kanssa. V***u!
Olen mustasukkainen hänen urheilulleen.
Pidän itseni kunnossa ja itsekin urheilen ja harrastan vähintään 3 kertaa viikossa ja hyötyliikunnat päälle mutta ei se minun maailmaani kaada jos joskus jää kerta välistä.
Puhuminen ei auta eikä itkupotkuraivaritkaan. Muuten ihana tyyppi mutta jossain on nyt kilahtanut tuon itsensä kunnossa pitämisen kanssa. V***u!
Vastaukset 23
Vanhimmat
Sama mulla. Alan stressaamaan jos en pääse salille joka päivä. Jos päivä jää välistä niin seuraavana päivän on treenattava 3 tuntia. Mut Ei se mitään kun ei mulla ole edes tyttöystävää tai kavereita ketä tapailis, niin on aikaa treenata. Kerran vietin 7 tuntia salilla putkeen
Ymmärrän niiiiin täysin sun tuntemuksia. Myös minulla on urheiluhullu mies. Hänen on vain päästävä lenkille, salille, hiihtämään tai mitä nyt milloinkin joka ikinen päivä ja on tosiaan katastrofin ainekset kasassa, jos sinne ei pääse. Minäkin kyllä tykkään liikkua (tosin omaan tahtiini ja itselleni sopivia lenkkejä), mutta minuakin suorastaan välistä suututtaa tuo urheiluhulluus. Enkä voi käsittää sitä, että yhdenkin päivän urheilukerran väliin jääminen voisi olla NIIN iso juttu..
Onhan se hienoa, että haluaa pitää itseään kunnossa, mutta kyllähän tuo joskus ottaa päähän Minua ehkä enemmänkin siitä syystä, että itselleni nuo ääripäät (missä tahansa asiassa) ovat vähän turn off, se kultainen keskitie olisi niin kiva. (Kyse ainakaan meidän tapauksessa ei ole siitä, että mies olisi ammattiurheilija.)
Tsempit Sinulle, lohduttaa, että joku toinenkin on samassa tilanteessa!
Kiva kuulla että en ole ainoa vaikka ei se niin kivaa ole. :)
Joo ei ole meilläkään kyse mistään kilpaurheilusta vaan ihan vaan kuntoilusta mikä on saanut ihan liian suuret mittakaavat. On palautumisjauheita ja kreatiineja kaapit täynnä ja iltajuomia ja aamujuomia ja urheilujuomia ja mitä lie jauhoja... Jos ei ole rahkaa ja kananmunia kaapissa niin melkein niitä on lähdettävä huoltoasemalta hakemaan viimeistään aamulla töihin mennessä.
Tosiaan, kivahan se on kun pitää itsensä kunnossa mutta ääripää on ääripää missä tahansa asiassa.
Miksi et alkaisi itsekin täyttämään elämääsi? Keksippä vaikka jotain tekemistä tai mene miehesi kanssa salille.
Jos et ole vielä naimisissa niin ei kannata mennäkään. Mies ei siitä mihinkään muutu. Haluatko kumppaniksesi itsekkään ihmisen vai sellaisen, joka oikeasti haluaa olla parisuhteessa..?
"Haluatko kumppanikseksi itsekkään ihmisen vai sellaisen joka on oikeasti parisuhteessa"!??..
Meneppäs kuule itseesi ja mieti toisen kerran kuka on itsekäs!!?? Itse naisena todellakin vaihtaisin kumppania, jos mieheni ei harrastaisi urheilua!! Mieti, jos itseltäsi riistettäisiin sinulle rakas ja tärkeä harrastus, joka tuottaa hyvää oloa. Ole onnellinen ettei se harrastus ole ryyppäys!!!!" Ja hanki oikeat murheet. Tai toisenlainen mies. Voitte yhdessä istua sohvalla ja kerätä kiloja.
Pitääkö aina mennä ääripäihin? Olla joko himourheilija tai sohvaperuna? Eikö vaan voisi mennä sitä kultaista keskitietä missä itsestään pidetään huolta, syö terveellisesti mutta osaa myös ottaa rennosti? Silloin kun kyse ei ole tavoitteelisesta kilpaurheilusta. En minäkään sohvaperunaa jaksaisi katsella ja nyt todellakin mietin että jaksanko sitä toistakaan ääripäätä.
Mieheni ei tunnu saavan urheilemisistaan hyvää oloa koska se aiheuttaa hänelle niin paljon stressiä ja kiukkua kun ei tule toivottuja tuloksia ja urheilu pakkotoistoa ja -suorittamista. Se on asia josta hänelle ei voi laskea leikkiä eikä häntä voi kyseenalaistaa.
Päätin, että koitan vielä kuukauden puhua ja ymmärtää ja toivon sitä samaa häneltä, että hän ymmärtäisi minua ja parisuhdetta. Sen jälkeen alan tekemään eroa jos mitään ei tapahdu. Onneksi emme ole naimisissa (yhdessä 8 vuotta). Olisiko kenelläkään vinkkiä miten asiassa kannattaisi koittaa edetä? Miten saisin hänet käsittämään että hänen urheilunsa ei ole enää terveellä pohjalla kuten joskus on ollut?
Aloittaja ei tainnut tosiaan puhua siitä, että urheilu jotenkin riistettäisiin ja kiellettäisiin mieheltä vaan aika kohtuullisesti vaatii tilanteeseen pientä joustoa. Pointti ei myöskään tainnut olla tuossa "voitte yhdessä istua sohvalla ja kerätä kiloja"- kommentissasi..
Kuten aloittaja totesi, se kultaisen keskitien löytyminen olisi tärkeää!
Aivan, jos yhdessä ollaan on löydettävä kompromisseja. Kylläpä täällä tulkitaan mustavalkoisesti asioita mitä muut kirjoittavat.
Vaihtoehdot ovat vähissä urheiluaddiktin kanssa (mikä määrä on normaalia ja mikä addiktiota). Itsehän sen määrittelee mihin tyytyy ja miten itseään antaa kohdella. Jos parisuhde selvästi kärsii toisen harrastuksesta tai muusta addiktiosta, oli se mikä tahansa mikä vie enemmistön aikaa, on sille joko tehtävä jotain tai erottava. Kuvittelisin, että tuollainen harrrastaminen vie aikaa täysin myös kodin hoitamiselta, kaupassa käynniltä, ystävien tapaamiselta. Valitettavasti monelle parisuhde ei tarkoita sitä, että vietetään aikaa yhdessä, suhteeseen ei olla valmiita antamaan omasta ajasta kuin 1-10%. Ei se riitä sellaiselle, joka haluaa enemmän.
Ap:n vaihtoehdot ovat siis
a) keskustella miehen kanssa ja löytää kompromissi. Kompromissia ei löydy, jos miehellä on addiktio / hän on itsekeskeinen ja itsekäs
b) jos kompromissia ei löydy, ap joko hyväksyy tilanteen, elää myöskin vain omaa elämäänsä ja tyytyy epätyydyttävään suhteeseen..
TAI hän eroaa ja löytää aikanaan ihmisen, joka arvostaa kumppaniaan enemmän kuin satunnaisten hyvänhuomenen ja hyvänyönsuukon verran..
Exäni oli himourheilija. Hän ei arvostanut seuraani tarpeeksi, hän teki kaikkea muuta kuin keskittyi parisuhteeseensa. Sain aina muutamia hetkiä hänen arvokkaasta ajastaan, joskus enemmän, joskus vähemmän ja joskus niin, että "tämänkin ajan voisin treenata". Eipä ollut kovin mukavaa ja minä en tosiaan ole sohvaperuna vaan liikun itsekin, liikuimme myös "yhdessä" siten, että lähdimme yhdessä liikkeelle mutta muuten sitä ei voi yhteisliikunnaksi nimittää. Mutta, nyt kun olemme eronneet, on hän lakannut ylitreenaamasta eli minä vain en ollut hänelle tarpeeksi kiinnostava/arvokas. Tämä on oma tulkintani.
Tehokas ja toimiva tapa on kuvata häntä tilanteissa, joissa asia käy ilmi ja sitten näyttää se hänelle. Omaa käyttäytymistä on vaikea tajuta, jos ei sitä voi katsoa ikäänkuin ulkopuolisen silmin.
Voit yrittää keskustella hänen kanssaan asiasta, mutta todennäköisesti hän vain suuttuu. Jos addiktioon liittyy ahdistusta, voi taustalla olla muutakin kuin pelkkä addiktio. Jos teillä on keskusteluyhteys olemassa niin, että saatte aikaan rakentavan keskustelun niin koita keskustella. Voisit tietysti pitää kirjaa vaikka viikon parin ajan siitä miten hän treenaa, mitkä ovat olleet hän fiiliksensä, paljonko on jäänyt yhteistä aikaa, paljonko hän osallistuu kodinhoitoon, kuinka monta kertaa teitte jotain yhdessä / näittekö kavereita.
Konkreettinen osoittaminen voi olla tehokkaampaa kuin puhuminen ilman "todisteita" :) Ihminen on taitava kieltämään asioita.
Mies ei todellakaan ole sopiva sinulle, olette ihan eri aaltopituuksilla. Mies on addiktokko eikä tule siitä muuttumaan. Kun ajattelet elämää jatkossa, mahdollista lasten hankintaa, tietää se sitä että olet yksin vastuussa kaikesta, mihellä ei ole aikaa kotiin.
Varmasti rankka päätös, mutta paras lienee että jätät hänet nyt, kuin että eroatte sitten kun on jo perhe olemassa, lapsillanne ei ole isää vaan tuo addtikko.
Ja voin sanoa, että itse masennut ja sinustakaan ei olisi äitiä lapsillesi.
Katson tätä murhenäytelmää ihan liian läheltä ja sitä valtavaa pienten lasten tuskaa.
Harkitse tarkkaan ja koeta nähdä asiat totuuden mukaan, älä unelmoi, luulottele tai usko edes miehen puheisiin, sillä addikot ovat myäös valehtelijoita.
Kiitos asiallisista vastauksista. Niin kuin aikasemminkin kirjoitin niin ajattelin antaa meille, minulle ja hänelle kuukauden aikaa. Viikonloppuna änkesin hänen mukaansa lenkille kun muutakaan aikaa ei tuntunut löytyvän ja pakotin kuuntelemaan. Riitahan siitä tuli mutta aloin miettimään että harmittiko häntä enemmän se, että lähdin hänen mukaansa pilaaman sitä täydellistä urheilusuoritusta vai se, että nostin kissan pöydälle. Hän ei suostu näkemään mitä hän käytökseellään saa aikaan.
Olen aika varma että tulemme eroamaan. Tuntuu vaan niin surulliselta ja pelottaakin heittää pois ihminen jota rakastaa ja joka on tärkeä. Onkohan hän pysyvästi muuttunut? Yritin kysyä että mitä hänelle on tapahtunut ja hän vain sanoo että "haluaa tuloksia..." eikä suostu käsittämään mikä niiden tulosten hinta voisi olla. Miten ihmeessä nelikymppinen hyväkuntoinen ja ihan kivan näköinen mies voi hurahtaa noin? En tiedä sitten toivooko hän jopa eroamme mutta ei uskalla itse tehdä sen eteen mitään.
Niin kuin joku kirjoitti kokemuksestaan, ehkä en ole tarpeeksi kiinnostava enää joten hän käyttää aikaansa urheiluun. Ja kyllä, se vie myös aikaa kodinhoidolta, kaupassa käynniltä yms. Minä olen se joka tekee kotityöt, pesen pyykit, tyhjennäs astianpesukoneen, laitan ruuan, syön yksin ja siivoan. Teen lumityöt ja leikkaan nurmikon. Tavallaan se ei haittaa koska pidän niistä mutta toivoisin että kaikkea ei tarvitsisi aina tehdä yksin. Oikeastaan elämäni ei juurikaan muutu jos eroamme, silloin vain ei ole sitä kaveria kuorsaamassa vieressä.
Tämmöistä pohdiskelua...
Huomaa, että olet tainnut saada tarpeeksesi. Kirjoituksestasi välittyy surullisuus, mutta samalla kuva vahvasta ja määrätietoisesta Naisesta. Valitettavasti taitaa miehesikin kohdalla käydä niin, että hän tajuaa vasta silloin kun olet lähtenyt, mitä hän on menettänyt.
Paljon tsemppiä ja voimia Sinulle!
ps. samassa venessä taidetaan olla tuon eron suhteen, minä vain hivenen eri syystä, joskin tuo mielipuolinen urheilu on osasyynä.
"Salille on päästävä ja rutiineja ei voi rikkoa."
"Viikonloput menee syömisiä, juomisia ja liikkumisia miettiessä"
-Jos haluaa pärjätä lajissaan, ni näin se on tehtävä. Varsinkin jos hän treenaa esim kehonrakennsuta, fitnessiä, voimannostoa, tai muuta vastaavaa, niin sitä treenitaukoa ei saa tulla ja syömisiä täytyy todellakin tarkkailla ja ajoittaa oikein.
Ehkä miehesi on huomannut, että hänellä on rahkeet menestyä lajissaan ja tämä puolestaan on laukaissut hänessä uudenlaisen treeni-innon! =)
Pirusti parempi vaihtoehto se treenaaminen on esim suhteessa vaikkapa täysin turhaan ryyppäämiseen ja baarissa juoksenteluun.
Eikä tuo mainitsemasi treenimäärä nyt ole edes vielä paljoakaan normista poikkeavaa...
Kehonrakennuksessa hormoonien veto sitten ei ole turhaa, mutta ryyppääminen on :)
Ja kehonrakennustako ei voi harrastaa ilman hormooneja?!
Siinä taas oikea järjen jättiläinen. X)
Urheilijan elämään kuuluu myös lepo. Ei ole mitään järkeä liikkua joka ikinen päivä liikaa kun ei se kunto siitä mihinkään kasva. Lisäksi jos väsyttää ja seksikään ei nappaa, niin mies on jo sairas.
Itse miehenä treenaan 4 kertaa viikossa noin 1,5 h. Elämässä on aikaa vaimolle, vapaalle ja työnteolle. Jos homma menee neuroottiseksi on korvien välissä vikaa.
Erittäin yksilöllistä. Meikäläinen treenaa helposti 1-4x/vrk kuutena päivänä viikossa ja energiaa riittää ja voit uskoa että seksikin maistuu. ;)
Eli se mikä sopii toiselle ei välttämättä sovi kaikille. Pidetään mielessä se yksilöllisyys eikä niputeta kaikkia samaan kastiin. =)
Miesystäväsi saa olla juuri sellainen kuin haluaa.
En ymmärrä alkuunkaan sitä, että voi olla vihainen ihmiselle, jota muka rakastaa. Surullisuuden ymmärrän mutten kiukkua. Kiukku on merkki itsekkyydestä eikä rakkaudesta.
Sinun ei tarvitse sietää miestäsi. Voit kyllä rauhassa kertoa, että suhde ei toimi, ja ehkä hän ehdottaa kompromissia. Mutta sinulla ei ole oikeutta manipuloida, kiristää eikä nujertaa. Sinulla on vain oikeus suudella hyvästit.
Sinuna sanoisin tuon kuukauden rajan myös miehellesi. Siitä sitten näkee, oletko niin tärkeä, että hän edes yrittäisi muuttaa tapojaan. Sanot vaan, että, sinä et halua tällaista elämää, jossa hoidat yksin kaiken, kun hänelle kuntoilu näyttää olevan kaikki kaikessa. Ja, että olet ajatellut kuukauden verran vielä katsella tätä menoa, ja jos tosiaan on niin, että miehen tärkeysjärjestys on nyt tämä, niin kuukauden kuluttua sinä lähdet.
Sanoin myös tuosta kuukauden rajapyykistä miehelle ja hän vain tuhahti että "siinäkös annat vaikka sata vuotta" ja kiihdytti juoksuvauhtia. Tästä voin siis varmaankin päätellä että hän ei aio muuttua.
Joku tuolla sanoi että ihan normaali treenaustahti. On varmaankin jos aina on treenannut eikä tuo kertamäärä niin suurelta kuulosta. Hän tulee töiden ja urheilujen jälkeen kotiin noin klo 20 jolloin näen hänet ensimmäisen kerran sen jälkeen kun olen makuuhuoneeseen hänelle "heipat" huudellut. Hän syö ja katsoo telkkaria ja haluaa omaa aikaa rauhoittua. Aina on joku paikka kipeä, revähtänyt ja hän on kärttyinen. En edes muista milloin viimeksi olemme käyneet yhessä vaikka ravintolassa syömässä. Syystä että hän ei jaksa, siellä ei ole mitään mitä hän voisi syödä ja hän ei halua ottaa viiniä ruokajuomaksi ja tulee katkeraksi jos minä otan lasillisen. No, voinhan käydä yksinkin tai ystävieni kanssa mutta kaipaan miestäni!
En minä tällaista aikanaan tilannut. Tokihan ihmisillä elämäntilanteet muuttuvan ajan myötä. Liikunta vaan ei saa häntä enää voimaan hyvin koska hänen elämänsä pyörii sen ympärillä. Hänen huumorintajunsa on hävinnyt himourheilun myötä.
"Sinun ei tarvitse sietää miestäsi. Voit kyllä rauhassa kertoa, että suhde ei toimi, ja ehkä hän ehdottaa kompromissia. Mutta sinulla ei ole oikeutta manipuloida, kiristää eikä nujertaa. Sinulla on vain oikeus suudella hyvästit."
Ei tarvitsekaan sietää. Haluaisin että hänellä on hyvä olla mutta pahantuulisuutensa vuoksi näen että hänellä ei ole. Välillä hän osaa nauraa ja rentoutua mutta nykyään enää harvoin. Aina vaan väsyttää. Haluaisin auttaa ja saada takaisin sen ihmisen keneen aikoinani rakastuin. Hän kohtelee minua huonosti eikä minun tarvitse, enkä aio, sitä sietää.
"tulee töiden ja urheilujen jälkeen kotiin noin klo 20 jolloin näen hänet ensimmäisen kerran sen jälkeen kun olen makuuhuoneeseen hänelle "heipat" huudellut."
"Aina on joku paikka kipeä, revähtänyt ja hän on kärttyinen"
"En edes muista milloin viimeksi olemme käyneet yhessä vaikka ravintolassa syömässä."
"siellä ei ole mitään mitä hän voisi syödä ja hän ei halua ottaa viiniä ruokajuomaksi ja tulee katkeraksi jos minä otan lasillisen."
-Tämä on sitten jo ihan eri juttu!!
Liikunnan (ammattitasollakin) pitäisi tehdä ihminen iloiseksi eikä suinkaan kärttyisäksi tms. Ja jos on AINA joku paikka kipeä/revähtänyt/tms, niin hän treenaa silloin väärin!
Itse liikun työkseni, mutta en silti nipota pienistä asioista.
Ja toi on ihan paskapuhetta etteikö ravintolasta (siis OIKEASTA ravintolasta, ei mistään mäkkäri/kebu roskapaikasta) saisi myös terveellistä ruokaa. Kertoo vain tilausta tehdessä, että haluaa esim jättää pihvin paneroimatta ja kastikkeet pois jne...
Enkä tollasta ymmärrä, että jos itse ei juo niin ei kukaan muukaan saisi juoda?! WTF?! Itse ollut jo useamman vuoden tipattomalla linjalla, mutta ei mua vois vähempää haitata/kiinnostaa jos muut tenuttaa. Eihän se multa pois ole.
Kyllä kuulostaa siltä, että ongelma on nyt jossain muualla kuin urheilussa ja miehesi käyttää sitä vain tekosyynä etääntyäkseen susta.
Lakkaa tekemästä asioita hänen puolestaan. Todella. Ehkä hän sitten ymmärtää missä mennään, kun palvelu ei enää pelaa. Ole itsekäs sinäkin. Tee ruokaa vain itsellesi, pese vain omat pyykkisi jne., pysy illat poissa kotoa niin eiköhän kohta ala kaivata. Sitä saa mitä tilaa, valitettavasti, eli jos annat kohdella itseäsi veemäisesti niin itseäsi saat syyttää..