Täytyy kyllä ihmetellä näitä täydellisiä ylilyöntejä petettyjen tunteista puhuttaessa.
Suu vaahdossa kerrotaan ah niin suuresta tuskasta ja jopa mielenterveysongelmista pettämisen vuoksi.
Sanonpahan vaan että täyttä sontaa.
Jos ihmisellä on psyyke muuten vahva ja itsetunto kohdallaan, ei uskottomuus ketään vie minnekään psykiatrin pakeille. Jos ihmisen romahduttaa tällainen asia, mitä tapahtuu TODELLISISSA elämän vaikeuksissa?
Mitä tapahtuu kun joko itse, puoliso tai oma lapsi sairastuu vakavasti tai jopa menehtyy? Ei näistä vässyköistä, jotka joka asian takia tarvitsevat terapiaa, ole minkäänlaiseksi tueksi kenellekään.
Toinen asia joka saa minut näkemään punaista, on tämä lapsien sekoittaminen asioihin ja se miten kuvaillaan lapsien kärsivän uskottomuudesta.
Asia nyt vaan on niin, että äiti joka siirtää sen parisuhteen ongelmista johtuvan oman huonon olonsa lapsiin ei ole äiti eikä mikään.
Lapsilla pitää kotona olla ympäristö jossa kokevat olevansa turvassa.
Jos toinen vanhemmista ei ole ihan kartalla ja liesuaa hameen perässä maailmalla, toisen pitää olla sitäkin vahvempi ja taata lapsille se mikä lapsille kuuluu, eli oikeus olla lapsi. Ja jos tähän ei sen oman suurtakin suuremman kärsimyksensä vuoksi pysty, olisi kannattanut kaksi kertaa miettiä mitä vanhemmuus merkitsee ennen kuin niitä mukuloita alkoi maailmaan pykäämään.
Suu vaahdossa kerrotaan ah niin suuresta tuskasta ja jopa mielenterveysongelmista pettämisen vuoksi.
Sanonpahan vaan että täyttä sontaa.
Jos ihmisellä on psyyke muuten vahva ja itsetunto kohdallaan, ei uskottomuus ketään vie minnekään psykiatrin pakeille. Jos ihmisen romahduttaa tällainen asia, mitä tapahtuu TODELLISISSA elämän vaikeuksissa?
Mitä tapahtuu kun joko itse, puoliso tai oma lapsi sairastuu vakavasti tai jopa menehtyy? Ei näistä vässyköistä, jotka joka asian takia tarvitsevat terapiaa, ole minkäänlaiseksi tueksi kenellekään.
Toinen asia joka saa minut näkemään punaista, on tämä lapsien sekoittaminen asioihin ja se miten kuvaillaan lapsien kärsivän uskottomuudesta.
Asia nyt vaan on niin, että äiti joka siirtää sen parisuhteen ongelmista johtuvan oman huonon olonsa lapsiin ei ole äiti eikä mikään.
Lapsilla pitää kotona olla ympäristö jossa kokevat olevansa turvassa.
Jos toinen vanhemmista ei ole ihan kartalla ja liesuaa hameen perässä maailmalla, toisen pitää olla sitäkin vahvempi ja taata lapsille se mikä lapsille kuuluu, eli oikeus olla lapsi. Ja jos tähän ei sen oman suurtakin suuremman kärsimyksensä vuoksi pysty, olisi kannattanut kaksi kertaa miettiä mitä vanhemmuus merkitsee ennen kuin niitä mukuloita alkoi maailmaan pykäämään.
Vastaukset 89
Vanhimmat
Et kyllä oikein kuulosta ikäihmiseltä. Luulisi, että elämänkokemusta olisi kertynyt vähän enemmän, niin ettet laukoisi mitään noin hölmöjä kommentteja.
Millähän oikeudella vähättelet petetyksi tulleen ihmisen kokemaan tuskaa ja surua. Se, että oma puoliso pettää, valehtee ja salailee aiheuttaa todella pahan kriisin petetyn elämässä ja on todellinen elämän kriisi.
Ja höpö höpö.
Miltäs ikäihmisen pitää kuulostaa? Kyllä tässä ihan mummoiässä jo ollaan, mutta kiitos nyt kuitenkin.
Olen kokenut sekä uskottomuuden parisuhteessa, että vakavan sairauden ja läheisen menetyksen kuolemalle, joten minä todellakin osaan pistää asiat tärkeysjärjestykseen.
Juuri tämä on sitä pumpulissa kasvaneiden löpinää, kun ei ole niitä vaikeuksia ollut, katsotaan että kriisin aiheeksi ja mielenterveyden menettämisen syyksi riittää toisen valehtelu ja salailu.
Mitäs sitten kun alkaa ne todelliset vaikeudet, sovitetaan köyttä kaulaan vai?
Ikävä juttu, ettei mummelille ole kaikesta kokemuksistaan huolimatta kehittynyt kykyä myötätuntoon ja myötäelämiseen. Enpä haluaisi olla lapsesi, ystäväsi tai muu läheinen, joka tulisi pettämiskriisin tapahduttua hakemaan tukea sinulta.
"Millähän oikeudella vähättelet petetyksi tulleen ihmisen kokemaan tuskaa ja surua. Se, että oma puoliso pettää, valehtee ja salailee aiheuttaa todella pahan kriisin petetyn elämässä ja on todellinen elämän kriisi."
Jos pettäminen on niin hirveän kamalaa niin mitäkökähän se on kun näkee oman lapsensa kuolevan pitkälliseen sairauteen eikä muuta voi kuin katsoa ja pitää kädestä kiinni kun toinen kuolee? Pitäisi jotain rajaa olla tässä pettämisen kauhistelussakin.
Siis ihan huippu juttu kun tänne vihdoinkin kirjottaa joku "mummeli" jolla on jalat maassa!
Aloitus on täyttä faktaa, miten käy jos aletaan jokaisesta vastoinkäymisestä terapiaa tarttemaan ja ei kestetä vähääkään vastatuulta. Tukiryhmiä ja kostosuunnitelmia. Oikeasti oletteko aikuisia vai jokin tarharyhmä?
Enpä haluaisi olla lapsesi kommentti naurattaa, etkös ole kuitenkin ainakin iältäsi jo täysikäinen?
Pitääkö lapsia nykyään kasvattaa nössöilemällä ja mamma itkee lapsen mukana, kun voitaisi opettaa nousemaan itse ylös kun kompastuu. Itse vähän pyyhkäsee polvista soraa pois ja jatkaa eteenpäin.
Itkemällä ja itsesäälillä ei saa kun päänsärkyjä ja vetelän olon.
On tainnut elämä ja "ne oikeat vastoinkäymiset" teidät mummelit lopullisesti kovettaa. Äitinikin on mummeli ikää jo, mutta ei totisesti ole tuollainen kovanaama. Onneksi. Mitä se teiltä on pois jos joku vastoinkäymisissään tarvitsee terapiaa tai tukiryhmää. Kaikki eivät halua kiehua myrkyissään, vaan haluavat selvitä elämässään eteenpäin ilman että heistä tulee kovettuneita myrkynkeittäjiä vanhoilla päivillään.
Jokaisella on omat kriisinsä ja tapansa miten ne kokee. Ei niitä ole kellään oikeutta vähätellä. Ei varmasti lapsen kuolemaa voikaan verrata pettämiseen, mutta petettynä voin sanoa, että pettäminenkin sattuu kovaa ja pitkään. Ei sitä pysty koskaan unohtamaan, mutta sen kanssa oppii elämään.
Myrkyissään kiehumistahan juuri tuollanen asioiden surkuttelu on.
Eikä mummeleiden tarvitse olla kovettuneita, vaan ovat oppineet ettei ruikuttamalla asiat mene pätkääkä eteenpäin. Ihmisten pitää nostaa itsensä niskasta ryhtiasentoon ja toimia. Myrkynkeittäjät on juuri niitä kostosuunnitelmien tekijöitä. Ihan niinkun paha loppuisi pahalla. Miunkin äiti on mummeli ja hän ei kyllä pillitä turhista asioista. Eroja sattuu niin paljon, että sehän on jo melkonen todennäkösyys kun 2 ihmistä yhteen menee. Ruikuttajat on yksi ryhmä jotka toisiaan tukien pysyvät paikoillaan eikä se elämä sitten etene eikä ihminen kehity. Keskittykää vaan surujuhlliinne.
En tiedä, mistä aloittajan puuskahdus oli saanut virtansa. Ei ainakaan empatiasta rikkoutunutta ihmistä kohtaan. En henkilökohtaisesti ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka näkevät oikeudekseen, ja jopa velvollisuudekseen, potkia maassa makaava ylös.
Itse olen petetty. Ja ennen sitä jo aika monessa liemessä keitetty aikuinen ihminen. Oma vakava sairauskin selätettynä. Lähiomaisten kuolematkin käyty läpi. Lapset ja puoliso tosin/onneksi hengissä ja elävinä. Silti pettäminen repi minuun isoja haavoja, satutti ja loukkasi enemmän kuin olisin koskaan voinut aiemmin edes kuvitella. Pidän ja pidin itseäni tasapainoisena, kohtuullisen vahvana ihmisenä, kykenevänä ongelmanratkaisuun ja peruspositiiviseen elämänkatsomukseen. Pettäminen silti horjutti minua, vei yöunia ja sitä kautta sekoitti elämääni vielä enemmän. Alussa kaikki oli todellakin yhtä sumua, epäuskoa, tasapainottelua toivon ja epätoivon välimaastossa. Ruoka ei maistunut, laihduin yli kymmenen kiloa. Yritin sinnitellä ulkoisesti lasten edessä parhaani mukaan, mutta hyvälläkään tahdolla ei voi sanoa, että lapseni eivät olisi kärsineet. Eivät he ole sokeita, ja lapselle on raskasta kun kaikkivoipainen vanhempi uupuu silmien edessä vaikka yrittää esittää. Kyllä lapset näkevät sen esityksen läpi. Jopa hyvin pienet lapset. Ja ymmärtävät, että jokin asia on pahasti pielessä. Ja kun turvallisuuden ytimessä, eli omassa perheessä, ovat asiat pielessä, lapsi pelkää ja voi huonosti. Siinä ei auta, vaikka hokisi kuinka monta kertaa päivässä, että tämä kyllä menee ohi. Jälkensä se jättää.
Monet ammattilaiset vertaavat pettämistä mihin tahansa traumaattiseen tilanteenseen, joka horjuttaa ihmisen tasapainoa. Pettämisessä revitään rikki parisuhteen lisäksi myös petetyn turvallisuuden tunnetta, sitä ajatusta, että koti on se ainoa turvasatama maailman pahuutta vastaan. Ja kun se "pahuus" tulee kotiin vielä sen kaikkein läheisimmän ihmisen tuomana, se ei ainoastaan kirpaise kipeästi vaan vetää hetkeksi elämästä pohjan pois. Koska meillä ei tässä elämässä ole oikeasti mitään varmaan, meille on annettu kyky luottaa. ja kun tuo luottamus revitään pois ei jäljelle jää hetkeksi mitään muuta kuin suuri tyhjä aukko. ja jokainen petetty joutuu paikkaan sen aukon. Kukin omalla tavallaan ja omista lähtökohdistaan lähtien.
Petetyn kyky kestää vaikeuksia vaikuttaa selviämiseen ja sen nopeuteen. Siihen se ei tutkimusten valossa vaikuta, mitä petetty kokee ensimmäisten kuukausien aikana. Luottamaan kyennyt ihminen ei ole voinut rakentaa suojamuuria sitä kaikkea varten, sillä silloin ihminen ei olisi voinut luottaa. Kyyninen, epäluuloinen ja pettämiseen varautunut ihminen sen sijaan selviää helpommalla. Mieluummin näin jälkikäteenkin otan sen toisen, kipeämmän vaihtoehdon, jossa elämä ei ole täynnä negatiivisia ajatuksia vaan uskoa ihmisiin.
Ja kyllä siitä kaikesta selviää. Aikaa se vie 2-4 vuotta, taas tutkimusten mukaan. Selviämistä ei kuitenkaan auta kenelläkään se, että joku nimetön henkilö katsoo oikeudekseen mitätöidä sitä henkilökohtaista kokemusta ja surua vain sen vuoksi, että se ärsyttää häntä. Fiksu osaa pitää joskus mölyt mahassaankin.
Puolisosi selvästi loukkasi sinua hyvin syvästi. Miksi jäit tähän parisuhteeseen?
Aloittaja luulee, että meillä kaikilla ihmisillä on samanlainen tunne-elämä.
Joku ottaa esm. läheisen kuoleman hyvin raskaasti, kun taas toinen pääsee yli vähemmällä. Sama se on just pettämisen suhtee. Toiselta tuntuu romahtavan koko maailma, kun tulee petetyksi, kun taas joku toinen pääsee siitä yli helposti.
Aloittajalle vielä: Miksi roikut täällä ja luet "sontaa", jos niin paljon ärsyttää?
Joku täällä todella hakee edes pientä apua tuskaansa.
"Asia nyt vaan on niin, että äiti joka siirtää sen parisuhteen ongelmista johtuvan oman huonon olonsa lapsiin ei ole äiti eikä mikään.
Lapsilla pitää kotona olla ympäristö jossa kokevat olevansa turvassa.
Jos toinen vanhemmista ei ole ihan kartalla ja liesuaa hameen perässä maailmalla"
Lainaan tekstiäsi sen verran että tulee kaikille lukijoille selväksi että tarkoitat tässä vaimoa.
Nyt vielä erikseen kuinka miehet ovat valmiita vaikka tappamaan toisen, joko vaimonsa tai sen "toisen" miehen, mikäs heikko tai vässykkä mies silloin on.
Itse olet pumpulissa kasvanut kun et käy muuta kuin vaimojen kimppuun.
Voitkos väittää ettei ne olisi vaimot noin 85% jotka tänne tuskaansa purkavat?
Minä ymmärrän petetyn kiukun, pettymyksen, surun ja huolen. Ymmärrän senkin että nakkaa ukkonsa tai akkansa mäelle ja vielä kiukussaan huudetut uhkailutkin. Se taas mitä en ymmärrä on tämä uusavuttomuus ja avuttomuus kohdata elämän vaikeuksia ilman terapiaa, psykiatrin apua ja muita vertaistukiryhmiä.
Perään aloituksellani sitä, että kun murrutaan henkisesti täysin parisuhdeongelman takia, miten nämä ihmiset kestävät sitten niitä minun näkökulmastani todellisia ongelmia?
Olen sen luontoinen ihminen, että jo aikuiset lapseni voivat luottaa siihen, että äiti on aina heitä varten ja tarvittaessa hoitaa asiat niin ettei se maailma kaadu.
Miten äiti pystyy suojelemaan lastaan ulkopuolelta tulevilta paineilta, jossei pysty edes omia tunteitansa kontrolloimaan vaan siirtää huonon olonsa ja sen paljon puhutun kriisinsä lapsiin?
Ehkäpä olen vanhanaikainen ja jäänyt toiselle vuosisadalle, mutta mielestäni äiti on kuitenkin se perheen kantava voima ja lapsen tärkein henkilö.
Niin miehet purkaavat tuskaansa viinapulloon ja väkivaltaan. Näitähän saa lukea lehdistä. Toivoisin totisesti että hakisivat terapiaa tuskaansa tai purkautuisivat tänne. Jos on mahdollisuus saada vertaistukea niin hyvä käyttäkää ihmeessä. Ennenvanhaan ei ollut kuin se viina. Todellinen ongelma on aina hyvin yksilökohtainen kokemus silloisesta tilanteesta. Äitikin saa olla ihminen.
AP puhuu asiaa. Käsittämätöntä mollaamista vastanneilta.
Viisaista sanoja, siinä elämänkokemus puhuu. Näin se juuri on, etenkään lapsia ei pidä sotkea, se on väärin. Monet naiset kääntävät lapsensa isäänsä vastaan, tämä on sairasta!
Paras aloitus vuosiin.
Ruikuttajat ovat huomionhakuisia. Julkiseen kitinään on monia syitä, yksinäisyys, ystävät kaikonneet ikivalittajan luota, pelkkä ilkeys..tms. Pysäyttävä kokemus saa arvot paikoilleen. No toisaalta ovat onnenlapsia jos vain uskottumuus on suurin ongelma elämässä.
Näin juuri!
Vähällä pääsee jos ei tn enempää elämä koettele.
Minäkin komppaan, hyvä aloitus vaikkakin vähän kärjistetty siinä mielessä että ihmiset on erilaisia ja erilaisella elämänkokemuksella varustettuja. Toiset voivat olla herkempiä sieluja ja toiset taas pumpulissa kasvaneita joille pienikin asia voi olla suuri. Ei ole kenenkään oikeus määritellä sitä mikä suru saa tuntua suurelle ja mikä ei. Siitä olen kuitenkin ehdottomasti samaa mieltä että jos ihan mielenterveys järkkyy (kuten täällä monilla näkyy järkkyvän) ja että oma katkeruus menee kaiken yli, ei päästä tapahtuneesta yli ja oma suru menee lapsien hyvinvoinnin edelle on mielestäni kyseessä ei pelkästään vässykkä vaan todella itsekäs ihminen. Suru ja pettymykset kuuluvat elämään. En tunne oikeastaan ketään jota ei olisi joskus joku pettänyt jollakin tavalla. Se suru pitää vaan käsitellä itsensä kanssa ja mennä eteenpäin elämässä.
"ikäihminen jo kirjoittaa: Jos ihmisellä on psyyke muuten vahva ja itsetunto kohdallaan, ei uskottomuus ketään vie minnekään psykiatrin pakeille."
Ikäihmisellä on varmaan hyvä tarkoitus potkiessaan kanssasisariaan persuksille. Mut silti toteaisin et ehkä näillä palstoilla kirjoittelevatkin juuri ne, joille tuota valtavan vahvaa itsetuntoa ja psyykettä ei ole lapsuudesta asti luonnostaan siunaantunut. Saattaahan olla että muiden vastaavassa elämäntilanteessa kanssa keskustelu onkin osa sitä vahvemman itsetunnon ja psyyken rakentamista, sitä parjattua terapiaa..kin.
No tällaiset "vahvan naisen" puuskahdukset ovat kyllä hyviä testaamaan monen kykyä ottaa vastaan kritiikkiä ja näinollen paikallaan.
Mutta liian helpolla ikäihminen mielestäni miehet päästää.
Tervettä järkeä pursuva realistinen kirjoitus!
En ole koskaan oikein ymmärtänyt ihmisiä, jotka parisuhteeseen mennessään kaatavat vastuun omasta onnellisuudestaan ja elämästään vastuun kumppanin niskaan. Kumppani on se, jonka velvollisuus on tehdä onnelliseksi ja kantaa läpi elämän tyrskyjen, niin se monella menee... Ja kun se ihminen, jonka niskaan vastuu on ladattu, tekeekin jotain poikkeavaa, lähtee pohja kaikelta eikä osata seistä omilla jaloillaan.
Ja mikä typerintä, vedetään lapset mukaan tähän soosiin!
Ja ennen kuin alatte kivittää minutKIN tästä kommentista, niin kyllä: minuakin on pettäminen kohdannut joitakin vuosia sitten, kun ex jäi kiinni pitkähköstä salasuhteesta. Tuleen en jäänyt makaamaan, vaan uusi elämä itselle ja lapsille. Ex ei ole missään nimessä ollut koskaan huono isä, joten kaikkien etu oli se, että välit lapsiin pysyvät - enkä todellakaan katsonut aiheelliseksi kaataa pettämistä lapsien niskaan esim kertomalla "kaikkea" eromme syistä tai syyllistämällä lasten isää siitä. Joku proti olla pitää!
Juuri näin ystäväni kun tuli petetyksi kuulutti asian koko suvulle ja lapsille. Teki suuren draaman koko asiasta vain saadakseen itselleen huomiota jota on aina halunnutkin tavalla tai toisella. Olihan meillä lähipiirissä siinä sitten taas ihmettelemistä, koska kuitenkaan eivät eronneet jatkavat edelleen tosin tämä draamakuningatar aina suuren "yleisön" edessä pettäjäänsä lannistaa ja nostaa itseään jalustalle. Näinkö näitä asioita käsitellään? Me tiedämme tätä joka kerta illansitujaisissa odottaa vieraammaat eivät. Ja asia kun ei meille oikeasti kuulu emmekä jaksa enää siitä kuunnellakkaan saat sitten vatvoa samaa vuosiakausia.
Vastasin jo pitkästi aiemmin. On vain niin kamalan helppoa tuomita muiden kokemuksia kun omista kokemuksista on aikaa jo vuosia ja on kaikesta selvinnyt ja mennyt elämässä eteenpäin. Ihmisellä on onneksi kyky unohtaa ja isot asiat pienenevät ajan saatossa vaikka eivät koskaan unohdu. Tänne palstalle kuitenkin kirjoittaa useat sellaiset ihmiset, jotka ovat juuri nyt keskellä sitä pahinta. Perspektiiviä ei ole, moni asia on vielä edessä. Sitten joskus tulevaisuudessa pystyy katsomaan taaksepäin ja toteamaan, että kyllä minä siitäkin selvisin. Eikä se maailma siihen kaatunut. Suhteellisuudentajuun tarvitaan kuitenkin usein juuri sitä perspektiiviä ja etäisyyttä.
Jotenkin hirvittää tämä ymmärtämättömyys sitä kokemusta kohtaan, jonka keskellä moni tänne kirjoittava on. En usko, että monikaan alkaisi potkia sellaista ihmistä, joka suree lähiomaistaan, pankin syliin kaatunutta omaisuutta, työttömyyttä tai mitä ikinä tahansa niistä vastoinkäymisistä, joita elämä tuo eteen. Kuinka moni menisi sanomaan työttämäksi joutuneelle, että mitäs siinä ruikutat? Lapsesi voisi olla kuollut. Just joo. Aina voi olla pahemmin, mutta monelle juuri se hetki, jossa paha on päällä, on se pahin. Kunnes tulee seuraava, ja sitten seuraava.
Kyllä tällä kylällä, jossa minä asun, on tapana lohduttaa surevaa ja potkia persiälle niitä, jotka sitä potkua tarvitsevat. Mun mielestä se pettäjä ansaitsisi sen potkun ja pettäjä ehkä himpun siitä empatiasta, jota meissä jokaisessa varmaan on.
Lisäksi; tämä on palsta uskottomuudesta. Eiköhän se jo kerro joakiselle, että tänne valitetaan ja puretaan pahaa oloa juuri siitä uskottomuudesta. Ei kuolleista lapsista.
Tämä todellakin on KESKUSTELUpalsta uskottomuudesta eli sana on vapaa... Joten miksi sinä mitätöit niin hanakasti aloittajan tekstin..???
Kenenkään tunteita ei väheksytä, jokainen on yhtä tosissaan tunteidensa kanssa.
Kyseenalaistaisin kuitenkin sitä, miten ihmiset prosessoivat asioita. Heittäydytään avuttomiksi ja syyntakeettomiksi tilanteessa, jossa pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja olla AIKUINEN ja opetella käsittelemään omia tunteitaan kuin aikuinen. Sen sijaan annetaan periksi ja kieriskellään itsesäälissä vaikka maailman tappiin saakka odottaen, että joku tulee heilauttamaan taikasauvaa ja huolet on taas pois pyyhkäisty.
Itseä on alkanut omassa ystäväpiirissä suunnattomasti mättää ihmiset, jotka ottavat keppihevoksekseen puolison uskottomuuden. Oma välinpitämättömyys esim juurikin lapsia kohtaan kuitataan sillä, että ei jaksa, on niin maassa kun on petetty. Puolison uskottomuutta käytetään tekosyynä monenlaiseen ala-arvoiseen kiukunpurkamiseen - "parhaasta" päästä oli se, että eräs ystävä haukkui toisen yhteisen ystävämme päin naamaa, koska tämä laittautuu liikaa ja eronneena naisena on varsinainen magneetti toisten naisten OMILLE miehille... Just juu... Aika sanattomaksi veti eikä tämä pää punaisena huutanut petetty vieläkään ole anteeksi pyytänyt, vaikka vastapuoli oli täysin syytön siihen, että huutajaa petettiin.
Minäkin muuten kirjoitan naisena, jota puoliso petti. Petti ensimmäisen ja viimeisen kerran työkaverinsa kanssa, nyt saa vapaasti olla tämän kanssa. Maailma ei yhteen mieheen kaadu, tärkeintä on se, että lapsilla on mahdollisimman hyvä olla. Alkuaikoina, kun olin yksin eron jälkeen lasten ollessa isänsä luona, kävin läpi kaikki mahdolliset tunteet itsekseni. Paruin ja huusin perjantaiyön varhaisina tunteina - ja se siitä. Lapsilla oli aivan tarpeeksi sulattelemista siinä, että vanhemmat erosivat, ei siinä enää kaivattu "päin seiniä" kävelevää äitiä..!
Tässä tosi järki-ihmisen ajatuksia luettavana ja kannattaisi kaikkien miettiä eronsa tuskissa juuri näitä -Äkäisenämmän- sanoja!
Paremmin ei voisi sanoa.
Älkää naiset jääkö kierimään siihen miehen teidän jalkoihin heittämään limaan,
Mies on voittaja tässä kisassa jos parutte surkeaa petturia takaisin ettekä kävele nenä pystyssä ylpeästi hänen ohi.
Oikein paha olo tuli aloittajan tekstiä lukiessa. Kylmää noin tunteeton teksti. Onneksi kaikki ihmiset eivät ole noin tunteettomia. Muutenkin tälläinen kaikkitietävä , toisia mitätöivä ihminen kuvottaa. Heissä on jotain karkeaa.
Pitäskö sitä surua hurrata ettei tulisi liika mitätön olo?
Come on turha vinkuminen vie liian aikasin hautaan!
Padotut tunteet vie hautaan.....
En edes pystynyt lukeen kaikkea kun oli niin hyytävää tekstiä. Ajatella ikäihminen jos vaikka sinun tyttäresi sairastuu vakavasti ja sen vuoksi joutuu olemaan pitkiä aikoja sairaalassa, Samaan aikaan alkaa vävypoikasi laukkaamaan vierailla laitumilla kun pitäisi tukea sairasta vaimoaan.
Eiks siinä ole surua kylläksi yhdelle ihmiselle. Kun vielä lisätään että ukon sivusuhde alkaa kiusaamaan sairaudesta toipuvaa tytärtäsi.
Eikö tyttärelläsi olisi oikeutta surra? Vieläkö ihmettelisit että mitä vollottaa? Tyttärellä mennyt terveys, naisellisuus ja mies, vähemmästä menee elämänhalu.
.
Tytärtä tukien äidin pitäisi nostaa tyttö ylpeästi pystyyn ja neuvoa unohtamaan moinen mies joka laukkaa siellä laitumella. Eihän se mies ole suremisen arvoinen.
Tytär parantuessaan ja voimaantuessaan löytää tuhat parempaa miestä surun mukana ei sää päästää itseään kyynelten mukana viemäriin.
Elämä jatkuu kannattaa kertoa ja vakuuttaa sinne sairastelevalle tyttärellekkin.
toipuminenkin nopeutuu kun unohtaa surkean miehen joka aiheuttaa vain murhetta.
Rui-ku-tus jatkuu.
Ei normaalilla itsetunnolla varustettu aikuinen
tarvitse kädestäpitäjää. Hän pääsee itsekkin hyvin ylös
vaikka joskus on reitti kivikkoinen.
Vahvat naiset tämän maan on nostanut sodan jälkeen pystyyn.
Ruikuttajat jäi rajan taakse.
Sanopa muuta! Kuinka moni nainen menetti miehensä sota-aikana lopullisesti ?! Ei ollut aikaa masentua ja jäädä potemaan, vaan oli pakko selvitä ilman terapioita ja paapomisia ison lapsikatraan kanssa. Tekikö se, että he päällepäin näyttivät selviävänsä pakon edessä empatiakyvyttömiä ihmisiä? Ei, vaan heillä oli arvot kohdillaan ja asiat tärkeysjärjestyksessä.
Samaa mieltä olen kanssasi "surun mitätöintiä". Hyvä, jos on ap itse päässyt yli, mutta antaisi muiden kipuilla tiensä ulos surustaan ihan rauhassa. Vähän sama homma kun menisi sanoon synnyttävälle naiselle, että mitäs siinä valitat, ei tuo nyt mikään kauhea kipu ole. Ja mummoikäisenä sitä ei enää edes muista.
Onneksi en itse kuulu tuohon kovettuneeseen (suurten ikäluokkie)n mummokaartiin. Mieluummin tällainen pullamössö joka ikeä tirauttaa aina välillä.
Mulle selvisi miehen pettäminen talvella. Ja nyt tuntuu tosi pahalta lukea tätä ketjua. Meillä on kolme lasta joista vanhin menee syksyllä kouluun ja nuorin on kehitysvammainen. Se on varmaan yks syy miehen pettämiselle kun ei oo oikein kestänyt sitä asiaa. Yritän nyt sinnitellä päivän kerrallaan lääkkeiden avulla kun en muuten jaksanu. Erota en oikein voi kun nuorin vaatii jatkuvaa hoitoa ja lähelläoloa. Syöttämisiin letkun avulla menee päivässä jo monta tuntia lisäksi tulee kaikki muu ja vielä kuntoutus. Vanhemmat pikkuset jäävät jo nyt jalkoihin ja suren sitäkin. Mieheni apu on oikeasti ihan hirveän tärkeä, yksin lasten kanssa ei onnistuisi. Sisällä on nyt sellainen hirvittävän paha olo lääkkeisä huolimatta. Jaksaa silti täytyy, pelkästään lasten takia. En ymmärrä miten joku voi mennä tästä yli helposti ja palata normaaliin elämään. Ihan olen rikki ja sekaisin kaikesta.
Te kaikki toisen tuskan vähätteliät,tajuatteko nyt tästä milla 80 kirjoituksesta, että joillain on se uskottomuus viimenen tikku, joka katkaisee sen siedettävyyden rajan.
Jauhakaa te p askaa minkä kerkeätte, mutta jos uskottomuus ei tunnu missään, niin eipä se rakkauskaan ollut oikein aitoa.
Ap.lle sen verran, että olet elämässäs päässyt tosi helpolla, verrattuna moneen muuhun.
Sulle milla 80 yritä jaksaa ja hae apua, jos et jaksa, lastes ja itses vuoksi.
Enpä usko, että aloittaja - enkä minäkään, aiemmin nimellä "äkäinenämmä" kirjoittanut - tarkoitti milla 80:n kaltaisia tapauksia. Erotuksena hysteerisiin itsesäälissä rypijöihin, milla 80:lla on oikeita ongelmia elämässään, muutakin kuin kumppanin uskottomuus. Hän tekee rankkaa ja arvokasta työtä hoitaessaan sairasta lasta ja lisäksi huolehtiessaan muusta perheestä, hänelle iso hatun nosto siitä.
Mutta... Siinäpä se: milla 80 sanookin: "Jaksaa silti täytyy, pelkästään lasten takia." Hän ei ole heikko, vaan äärettömän vahva ja laittaa lastensa edun oman jaksamisensa edelle. Tällaista ihmistä ei voi kuin kunnioittaa - ja hän ei todellakaan ole niitä, jotka kaatavat oman pahan olonsa lasten niskaan, joita aloittaja ja minäkin tarkoitimme. Selviäminen ei tarkoita sitä, miten pian olet henkisesti yli pettämisestä, vaan sitä, että kykenet hoitamaan jokapäiväisen elämäsi ja sen velvoitteet ilman totaalista romahtamista avuttomuuden tilaan.
Ollut samassa tilanteessa kuulostaa niin tutulta. Kolmen lapsen kanssa jäin yksin miehen tyhmien naisseikkailujen vuoksi.
Lapsista kuitenkin saa niin paljon voimaa että kummasti sieltä vaan jaksaa punnertaa ylös ja elää eteenpäin.
Helpolla ei mene kukaan, mutta menee kuitenkin kun päättää mennä.
Itkeäkkin kannattaa kun itkettää silti ajattelen aika samallailla kun ap. siihen suruun ei auta jäädä rypemään, vaan noustava vaan on.
Onneksi apua saa kun sitä tarvitsee täytyy vaan itse hakea.
Minun lapset oli eron aikaan 10v ja 5v ja 2v. Nuorin on halkiolapsi. Ystävien ja isovanhempien apu oli todella tärkeeä.
Olen kuitenki taistelijaluonne, jos mies voi kääntää selkänsä hän ei ole oikea isä ja ei ole näiden lasten arvoinen.
Minä en ainakaan tiedä millaisia ongelmia ja surunaiheita ihmisillä on uskottomuuden lisäksi. Pointti oli se, ettei kaikki aina ole pelkästään uskottomuudesta johtuvaa, vaan se voi olla se viimeinen pisara. Älkää selitelkö ihmisten asioista, jos ette tiedä.
Tottakai olen samaa mieltä, että lapset täytyy jomman kumman vanhemman pystyä hoitamaan, muuten on parempi että muu huolehtii sitten niistä. Varmasti jokainen vanhempi yrittää viimeiseen saakka, mutta joskus se ei vaan riitä.
Rakasta, kärsi ja unhoita lauletaan laulussakin. Aina miehet on vieraissa käyneet, ei siitä pidä vaatteita repiä ja tuhkaa päällensä siroitella. Kun mies vanhenee hän rauhoittuu, nykynaiset eivät tätä ymmärrä. Aina mies retkiltään kotiin tulee sillä vaimo on hänen lastensa äiti. Lopettakaa kitinä ja kasvakaa aikuseksi!
Ohhoh, onpas tullut lunta tupaan ja jäitä porstuaan mielipiteeni vuoksi.
Osa vastaajista on jopa ihan oikeasti ymmärtänyt mielipiteeni, kiitos siitä.
Muutamille keskustelijoista vastaan tässä, kun en jaksa jokaiseen erikseen viestiä kirjoittaa.
Milla80:
Elämäsi ei ole helppoa, mutta uskon että sinä jos joku tulet pärjäämään.
Tarinastasi huokuu huoli lapsista ja siitä miten aikasi riittää näille vanhemmille lapsille joutuessasi täyspäiväisesti huolehtimaan nuorimmaisesta.
Heikko miehesi ei paini kanssasi samalla tasolla, sillä sinä olet vahva nainen.
Oletan, voin tietenkin olla väärässäkin, että suurin syy suruusi miehesi uskottomuuden vuoksi ei ole se, että miehesi löysi toisen naisen vaan se, että hän petti sinut hetkellä jolloin eniten tarvitset häntä elämäntilanteenne ollessa se mikä on. Jos tilanteenne olisi toinen, saattaisin kuvitella että vahvana naisena olisit tehnyt toisen ratkaisun. Lähetän sinulle voimahaleja sylin täydeltä.
Yksinäinen 3 lasta:
Kuvitteellinen hatunnosto täältäpäin. Etiäpäin sanoi mummo lumessa.
Olet ihminen joka on ymmärtänyt oleellisen, eli sen että ruikutus on turhaa energian kulutusta. Asioilla on tapana järjestyä ja heikot (ex-miehesi) sortuu elon tiellä. Jaksamista ja kaikkea hyvää sinulle ja lapsillesi.
eikä äitikään tue:
Olisit voinut tuohon "tyttärelleni" keksiä vakavan sairauden lisäksi vaikka työttömyyttä, konkurssin tai jotain muuta vakavaa, olisi tullut dramaattisempi esimerkki.
Mitäs luulet ( tyttären ollessa saman luontoinen kuin äitinsä) kumpi asia hänellä on päällimmäinen huolenaihe, oma terveys vai ukon liehuminen maailmalla?
Olen mielestäni tuolla jo sanonut että ymmärrän surun ja kiukun ja muutkin tunteet petettyjen kohdalla.
Ymmärrän myös jos elämässä on todellisia ongelmia (sairautta, suuria taloudellisia ongelmia ym) ja tämä uskottomuus on se asia joka kamelin selän katkaisee, että silloin ihmisellä on jo tarvetta ammattiapuun.
Suurin osa kuitenkin tänne kirjoittavista on sitä mieltä että meillä oli kaikki niin hyvin ja nyt joudun käymään vuosia terapiassa kun puoliso petti.
Olen edelleen sitä mieltä, että näissä tapauksissa on kyse jo ennestään hyvin epävarmoista ihmisistä jotka eivät vain kestä yhtään takaiskua elämässään ja sälyttävät vastuun omasta onnellisuudestaan ensin vanhemmille ja sitten puolisolle.
Psyykkisesti epävarma ihminen on altis liioittelemaan, vaatimaan huomionosoituksia ja nostamaan itseään jalustalle ja tätähän tämä elämää suuremman tuskan kuvailu on pääsääntöisesti.
Ikäihminen jo olisin kyllä voinut lisätä siihen kehitysvammaisen lapsen.
Esimerkki on siis tositapaus ja peheeseen kuuluu myös lievästi kehitysvammainen lapsi. Sekä se että pitkän sairasloman ansiosita meni myös työ.
Minun äiti tuki kyllä kaikella tapaa minua. Kävi siivoamassakin taloni kun en jaksanut.
No niin, eli niitä vaikeuksia on kerääntynyt, olen hyvin pahoillani puolestasi.
Nyt kun mietit asiaa uudelleen, jos
- sinulla ei olisi vakavaa sairautta vaan olisit täysin terve
- jos et olisi menettänyt työtäsi
- jos lapsesi olisi täysin terve
- eli sinulla olisi kaikki elämässä ihan ok
romahtaisitko täydellisesti saadessasi tietää miehesi uskottomuudesta?
Eikö omat moninaiset ongelmasi anna mitään perspektiiviä asiaan?
Listaahan itsellesi ongelmasi ja mieti jos vallassasi olisi poistaa nuo, mitkä olisivat prioriteettijärjestyksessä sinulla?
Luulisin että itsekin huomaat että se miehen uskottomuus jää sinne häntäpäähän.
Ihan varmasti äitisi tuki sinua, niin minäkin olisin tehnyt.
Toisaaltaan jos lapsistani joku heittäytyy täysin voimattomaksi ainoastaan syystä, että puoliso on käynyt vieraissa, sanon aivan varmasti että ota itteäs niskasta kiinni ja ryömi sieltä itsesäälin syövereistä ylös.
Kovanaama tai ei mutta olen yrittänyt kasvattaa lapseni niin, että he ovat hyviä ja jos joku tekee jotain huonoa heille, se on yksinomaan sen toisen ongelma.
En kyllä yhtään ihmettele että mies lähti pettämään, tosi kylmänkalsee naiseksi.
Ikäihminen puhuu täyttä asiaa. Ei ne terapeutit sinuakaan sieltä suosta ylös nosta, sun pitää tehdä se ihan itse. Minulla on sama ajattelutapa kuin hänellä omien lasteni suhteen. Itteään vaan niskasta kiinni ja eteenpäin. Sen opin sain omilta vanhemmiltani. Kiitos heille. Tukeneet ovat minua vaikeissa asioissa, mm. avioerossa. Kaikki kokemukset kasvattaa ihmistä ja niistä pitää oppiakin jotain. Ei siinä ole mitään kylmän kalseaa. Onko susta oikein omaa itseäsi kohtaan, että ryvet itsesäälissä ja juokset terapiassa vain sen takia, että mies petti? Ei sussa mitään vikaa ole, vika on siinä miehessä. Oikeasti maailmassa on miljoona pahempaa asiaa kuin pettäminen.
Onko hiukan yli kolmikymppiset eläneet niin pumpulissa, etteivät kestä mitään ilman ulkopuolisten apua? Meissä nelkyt naisissa en ole samaa ilmiötä huomannut. Toivottavasti meidän ikäisten omat lapset tajuavat, ettei terapeutit ole mitään ihmeidentekijöitä. Eteenpäin, sanoi mummo lumessa.
kenelle huihaihoplaa vastasit?
Ikäihminen ja realistinainen. Ymmärrän kantanne täysin. Monessa tuiskussa olleena tiedän että kaikella on aikansa. Muistu mieleen eräs äiti jota syyllistettiin lapsen sairaudesta. Kysymällä että mitä teki saadakseen sellaisen rangaistuksen johon kyseinen äiti vastasi ihmetelleensä että mikä hänessä niin erkoista että hänelle suotiin sellainen vastuu. Tu esimerkki todistaa sen kuinka eritavalla näemme asiat.
kenelle huihaihoplaa vastasit?
Ikäihminen ja realistinainen. Ymmärrän kantanne täysin. Monessa tuiskussa olleena tiedän että kaikella on aikansa. Muistu mieleen eräs äiti jota syyllistettiin lapsen sairaudesta. Kysymällä että mitä teki saadakseen sellaisen rangaistuksen johon kyseinen äiti vastasi ihmetelleensä että mikä hänessä niin erkoista että hänelle suotiin sellainen vastuu. Tu esimerkki todistaa sen kuinka eritavalla näemme asiat.
Täyttä asiaa, kyllä! Ja voisi sanoa vihdoinkin!
Itsesääliin voi vuorata itsensä vaikka vuosiksi ja samalla suojaa itsensä oikealta elämältä.
Kukaan ei jaksa kuunnella valitusta ei sellaisia ystäviä ole jotka vuosia jaksavat.
Ystäville tulisi suoda muutakin kuin ruikutusta, iloa ja yhdessäoloa, naurua.
Jos mies/nainen pettää maailma ei siihen lopu, se loppuu tai kaatuu paljon vakavampii asioihin.
Juuri näistä ikäihmisen tavoin suhtautujista tulee niitä kylmänkalseita, katkeroituneita ihmisiä. Parempi on romahtaa, sen jälkeen käsitellä ja jäsennellä asia. Viisaat ihmiset hakeutuvat terapiaan ja myöntävät, että tarvitsevat sitä. Näitä Niskavuoren Hetamaisesti suhtautuvia löytyy tuttavapiiristä, pää pystyssä ja juonteet suupielessä. Onhan näitä, jotka sanovat masentuneelle: Reipastu siitä.
Miten ne lapset selviää sillä aikaa, kun äiti romahtaa ja käy itsevalitsemansa mulkunheiluttajan takia terapiassa?
Väitätkö sinäkin, ettei tuollaisista pettämisestä selviä aivan silkkaa maalaisjärkeä käyttämällä? Ikäihminen puhuu kokemuksen syvällä rintaäänellä. Mitä sille masentuneelle sitten pitäisi sanoa? Auttaako sääli yhtään ketään elämässä eteenpäin?
Katkeraksi tulee ne, jotka ei terapian avullakaan pääse tapahtuneesta yli. Jokainen suhtautuu asioihin eri lailla. Jännää huomata, että ne, jotka tarvitsevat terapiaa eivät millään voi tajuta, että jotkut ei sitä tarvitse. Tuomitsevat kylmäksi ihmiseksi. Miksi? Pitäisikö alkaa heidän miettiä, ettei ruikuttamalla oikeasti elämä etene?
Tiedän, että selviän. En ole rakentanut psyykeäni miehen varaan, enkä elä elämääni hänen kautta. Jos on pettääkseen, niin se on enempi hänen ongelma ja osaan kyllä käsitellä omat tunteeni murtumatta. Nipistää toki, mutta en kaadu.
Nykyisin on niin paljon huikentelevaista terapiaa ja apua tarjolla joka tuskaan, että ihmisen oma päänkorjaussysteemi ei aina käynnisty niinkuin sen pitäisi. Valitettavaa.
Jos pienten lasten pitää kasvaa masentuneen, ruikuttavan, miehen takia hajonneen naisen lapsina, niin voiko julmempi enää lapsilleen olla?
Kovin tunnut olevan itsevarma ihminen. Vahvuudesta en tiedä. Vahva ihminen ymmärtää toisen heikkouden, sen että tämä murtuu vastoinkäymisen edessä. Sydänkin voi särkyä. Mitä masennukseen tulee, otapa hieman selvää tästä tilsta ja hoidosta. Kaikki eivät voi ajatella luottamukseen perustuvan ihmissuhteen särkyessä, että toinen on mulkunheiluttaja. Karkeaa tekstiä. Oletkohan vielä hieman raakile ihmiseksi.
Jos on pettääkseen? Epävermuus ei ole vielä se sokki. Hillitse kiletäsi. Voit tarvita vielä apua.
Et kai sä luule, että sitä terapiaa on 24/7. Kait niille lapsille joku hoitaja löytyy siksi aikaa
kun äiti käy kerran tai kaksi viikossa juttelemassa jollekin aikuiselle ihmisille ongelmistaan??????????????? Sähän nyt ihme mutsi olet, eikös se ole lastenkin etu, että äiti saa tukea jostain?
Eikä tule mitään kylmiiä ja katkeria, sinä vaan et kestä sitäkään, että jotkut ihmiset on vahvoiksi rakennettu ja kasvatettu ajattelemaan järjellä eikä pelkillä tunteilla.
Ei terapiassa mitään pahaa ole ja terapeutitkin on ihmisiä, varmaan tekevät työnsä rahasta eikä mistään ylitsepursuavasta empatiastaan.
Varmasta kova luonteinenkin itkee, hän ei vaan anna heti periksi ja uskoo enemmän omiin voimiinsa. Masentunutkin tosiaan reipastuu usko vaan.
Onko itsevarmuus pahasta? Edellinen kirjoittaja vaikuttaa itsensä tuntevalta ja itseensä luottavalta ihmiseltä. Hänen elämänsä ei kaadu miehen uskottomuuteen, koska hän on parisuhteessa ollessaan säilyttänyt oman identiteettinsä eikä alkanut "mutkun me"-ihmiseksi.
Onko pahasta, että osaa laittaa asioita tärkeysjärjestykseen ja päättää laittaa kriisitilanteessa lapset etusijalle ja yrittää taata näille kriisistä huolimatta turvallisen olon?
Meitä on moneen lähtöön... On niitä, jotka oikeasti masentuvat ja murtuvat uskottomuuden alla - mutta on myös niitä, jotka ottavat puolison uskottomuudesta itselleen keppihevosen ja tekosyyn kerjätä myötätuntoa ja levittää pahaa oloa koko ympäristöönsä, lapset mukaan lukien. Näihin ihmisiin ei masennuslääkkeet ja terapiat auta, koska heidän "vaivansa" ovat eri laatua.
Täyden kympin arvoinen kirjoitus! Kiitos:)
Ja nyt on unohdettu täysin kakkosten valitukset, hekin romahtavat kun se itsevalittu mulkunheiluttaja aiheuttaa romahduksen valittuaan jonkun muun.
Eikös kakkosen valinta ole todella itsevalittu tietäen miehen olevan varattu.
Vaimo ei varmaankaa ole valinnut pettäjää mennessään yhteen, kakkonen on, joten heillä ei todellakaan olisi mitään oikeutta käyttää yhteiskunnan varoja terapioihin.
Jo saatiinkin kauan nauttia ihan oikeesta keskustelusta ilman että joku lyö tän "kakkonen on syypää ihan kaikkeen" kortin pöytään.
Se siitä ajatustenvaihdosta taas
Eihän tuossa kakkosta syytetä vaan annetaan esimerkki siitä kuinka täällä vain vaimot ovat valittajia ja romahtavia.
Kyllä täällä kakkosetkin valittavat kuinka romahdus tapahtuu.
Vau, tuohan on mainio juttu että on tuommoinen kortti käytettävissä.
"Vaimo ei varmaankaa ole valinnut pettäjää mennessään yhteen, kakkonen on,"
Tosiaan tämä keskusteluketju olikin ajatustenvaihtoa tähän asti. No, kommentoin sinulle kuitenkin että eihän suinkaan kaikki kakkosetkaan ole valinneet pettäjää vaan lähteneet suhteeseen puhtaalta pohjalta, sillä tiedolla että mies on vapaa. Tunnut kummasti viestissäsi yleistävän "kakkoset" joksikin tietyksi ryhmäksi joissa kaikki ovat samanlaisia ja tasan tarkkaan tietäisivät mihin ryhtyvät.
Lue aloittajan viesti hänhän yleistää kaikki petetyt samaan kastiin valittajiksi.
Jossakin vaiheessa kakkonen kuitenkin saa tietoonsa varatuksi, mutta jatkaa kuitenkin suhdetta.
Lue muissa ketjuissa kakkosten valituksia niin ymmärrät.
Kaikki kakkoset eivät myöskään ole niitä jotka ovat lähteneet suhteeseen sillä olettamuksella, että mies on vapaa mutta jotka kuitenkin sen tiedon selvittyä jatkavat suhdetta. Osa siis lopettaa siihen. Mutta tarkoitan vain, että sehän on heillekin oikeus valittaa ja olla pettynyt. Ihan samalta puhtaalta pohjalta ne ykkösetkin ovat suhteen aloittaneet. Lähtökohtatilanne on sama.
Juu, mutta vaimot tuntuvat olevan erityisesti oikeutettuja valittamaan aivan kaikesta, kun pettäminen on tapahtunut. Ei oteta vastuuta siitä, että on itse oltu ehkä tuuppaamassa omaa kumppania kauemmas itsestä ajattelemalla vain itseään ja omia haluamisiaan kompromissien sijaan. Ehei, ei ajatellakaan, että itse oltaisiin asian jotenkin syyllisiä - vaan se on etenkin tämä p-keleen kakkonen, joka on väkisin tunkenut kahden ihmisen väliin! Pettämisen kohteeksi joutuminen tuntuu antavan toisille oikeutuksen aivan kaikkeen - omien lapsien syrjään sysäämisestä alkaen!
Kenenkään tunteita ja tuntemuksia väheksymättä: eräillä olisi kasvun paikka herätä huomaamaan, ettei maailma pyörikään oman navan ympärillä!
Ja tämä purkaus tuli siitä, ettei enää jaksa alun kolmatta vuotta kuunnella eräänkin "ystävän" jatkuvaa valitusta siitä, mitä kaikkea pahaa ex ja tämän nyksä saivat aikaan.
Kaikki ihmiset eivät välttämättä ole kokeneet nuoreen ikään mennessä noita mainitsemiasi todellisia vaikeuksia. Ja jos ovatkin, niin he voivat silti edelleen kokea petetyksi tulleen ja parisuhteen romuttumisen todella pahana kriisinä.
Itse olen kokenut muita vaikeuksia elämässäni, mutta en todellakaan voisi uskottomuuden tullessa ohittaa sitä jotenkin pienenä asiana ja jatkaa elämääni tuosta vain. Se on todellakin kriisi ja tuskallinen paikka, ja ymmärrän täysin että jotkut joutuvat hakeutumaan ammattiauttajalle. Eivätkä nämä ammattiauttajat ala verrata tuota joihinkin ihan eri tason kriiseihin vaan ottavat henkilön ongelmineen vakavasti, jos ovat oikeasti ammattimaisia. Se on heidän tehtävänsä.
Ainahan voi ruveta ajattelemaan, että asiat voisivat olla vieläkin huonommin. Tuolla sinun logiikallasi emme oikeastaan saisi valittaa myöskään noista mainitsemistasi "todellisista ongelmista", koska Afrikan nälänhätään verrattuna ne eivät ole ongelmia. Sinullakin on varmaan ruokaa, vettä, asunto ja puhtaat vaatteet saatavillasi. Ja tämä nyt oli vain tällainen kärjistetty esimerkki sinulle. Hyvinvointihan on suhteellinen käsite.
Huoh.
Minusta vahvuutta on se, että uskaltaa kohdata myös heikon ja epävarman puolen itsessään. Kun kukaan meistä ei uskoakseni ole kivestä. Tuleen ei pidä jäädä makaamaan, mutta hetken siinäkin voi odotella. Vahvuutta on myös tunnustaa oma rajallisuutensa ja hakea tukea ja apua. En ymmärrä miten on yhä ihmisiä jotka näkevät esimerkiksi terapiaan hakeutuminen heikkouden osoituksena. Eikö se ole pikemminkin rohkeutta kohdata kaikki tapahtuneeseen liittyvät asiat, myös ne, joilta on helppoa sulkea silmänsä siellä kamarin perukoilla kun on heittänyt miehen ulos. Menemällä eteenpäin ei näe taaksepäin. Ja jotta voisi mennä kunnolla eteenpäin täytyy uskaltaa pysähtyä ja katsoa joskus taaksepäin. Miten muuten ikinä oppisi virheistään jos ei niitä itsellään rehellisti näe?
Juuri näin.
Mutta sepäs se... Kaikki kun eivät tee näin. Omia virheitä ei myönnetä, vaan syytetään muita ihmisiä maailman tappiin saakka omasta surkeudesta.
Terapia on hienoa asia, kunhan ihminen ymmärtää sen, ettei sieltä saa valmiita ratkaisuja elämään - vaan siellä herätellään ihmistä ajattelemaan, miten prosessoida asioita ja jatkaa eteenpäin.
jpeep just noin, "minussa ei ole mitään vikaa" asenteella mennään satasella puuhun
ONNEKSI minä EN OLE noin kyyninen... Voin tuntea sen surun, mutta tunnen myös suurta rakkautta! Sääliksi käy kaltaisi ihmistä, jolle ei mikään tunnu miltään, ikävä kyllä, jäät paljosta paitsi!
Ihankohan nuo jotkut eivät TAHALLAAN tahdo ymmärtää, mistä ap:n kirjoituksessa on kysymys...
Kirkkaana tulee mieleen esimerkki. Naapurinmies ja samalla myös työtoveri oli jo vuosikausia viettänyt hilupilttuuta milloin mihinkin suuntaan, vaimo kärppänä kytillä joka välissä niin että häiritsi jo työpaikallakin, mutta silti se ukkopaha aina onnistui kehittelemään jotain säätöä. Sitten viimein ukko kohtasi kai todellisen rakkauden ja halusi oikeasti erota. Ei varmasti voitu puhua yllätyksestä, mutta vaimo pisti oikein kunnon melskeet pystyyn. Viikkokausien sairasloma, häiriöpuheluita joka suuntaan, pienen paikkakunnan koko tk:n väki oli valjastettuna rva:n itsemurhauhkailujen takia saati sitten heidän lasten puolesta - lapset pidettiin hysterian avulla pois koulustakin, kun toisia pelotti, että 'mitä äidille voi sillä välin sattua....'! Mies sinkoili töistä milloin kenenkin soittaessa uudesta kriisistä vaimoa/lapsia pelastamaan. No. Uusi rakastettu säikähti kai tuota hysteriaa ja vetäytyi suhteesta, ja ukko luikki häntä koipien välissä takaisin kotiin. SEURAAVANA päivänä vaimo palasi töihinsä, mitään kriisiä ei ollut koskaan ollutkaan ja kaikki jatkui entisellään. Mitä nyt työnantaja ja yhteiskunta maksoivat kamalat rahat kun rva ei halunnut katsoa asiaa oikeasti silmiin. Ja suurin huoli meille lähellä oleville, että mitä niiden pienten lasten mieliin mahtoi jäädä rvan teatterista.
Peilatkaa tuota ap:n kirjoitusta vaikkapa tähän, niin tajuatte, mitä hän tarkoittaa!
Kertooko tuo sinun tarinasi _yhtään_ siitä mitä tuo vaimo on voinut kokea henkisesti? Sinä puhut parisuhteen kriisistä, sellaisena kuin se näkyy muille. Ei kukaan voi mennä toisen sisälle ja tietää miltä hänestä aidosti tuntuu.
Minua ei ole ikinä petetty, mutta jos nyt mieheni niin tekisi, kyllä se määrittäisi minut, elämäni ja tavoitteeni niin uusiksi etten tietäisi miten selviäisin. Ystävien avulla kai. Ainakaan miehen kanssa en jatkaisi, se on varma, olisi liian kivikkoinen ja tuskainen tie. Tarkoitan siis, vaikka minua ei ole ikinä petetty, niin kyllä pystyn empatisoimaan hieman ja ymmärtämään että toisille se on kuin henkinen pahoinpitely: kaikki arvokkuus ja usko hyvään viety sen läheisimmän ja tärkeimmän ihmisen johdosta.
Ymmärrän toki ihmisiä jotka jatkavat suhdetta pettämisen jälkeenkin, he vasta vahvoja ovatkin, vaikka kuinka muille itkisivöt ja kohtaloaan surisivat.
Draamasta pidetään väkisin kiinni niin kauan kun siitä on hyötyä.
En väitä etteikö uutinen miehen salarakkaasta olisi rankka kokemus, olen sen kokenut. Silti kaikenmaailman itsemurhauhkailut ja henkiset romahdukset on minun näkökulmastani ihan ylidramatisoimista ja tehoste miehen ajamisessa syyllisyyden nurkkaan. Joku sano, että se ihminen vasta vahva onkin joka jatkaa avioliittoaan pettämiskriisien jälkeen, jotkut jatkavat vielä kymmenennenkin pettämisen jälkeen. En tiedä vahvuudesta, itselle tulee mieleen enempikin luovuttaminen. Minusta ensimmäinen kerta sattuu rokotuksiakin hakiessa seuraavat ei tunnu enää juuri miltään. Turtumista mielummin kun vahvuutta.
Lapsi ei yleensä pelkää semmosta mitä ei vanhemmatkaan pelkää. Lapsi katsoo äidin käytöksestä mallia. Tottakai toiset lapsetkin on herkempiä ja arempia mutta pääasiassa vanhempien mallin mukaan mennään.
Kotona opetetaan käyttäytymismallit naisena ja miehenä.
Tyttö, nainen käyttäytyy usein juuri kuin äitinsä. Kaikki soopa naisten oikeuksista (erityisoikeus jota ei miehillä ole) on soopaa.
Jotain ihmeellisiä melkein mystisiä muka miehen velvollisuuksia vaimoaan kohtaan, ne on vaan keksittyjä. Tapojakin.
En ole feministi ja ihmettelen niitä tapoja joilla miehiä vedätetään.
Naimisiin mennessäni en olettanut liiton olevan mikään turvasatama, vaan kova työmaa molemmille. Siitä huolimatta erottiin, kylläkin ilman draamaa ja terapiee. Lapsetkin on selvinneet ihan järjissään vaikka saattoivat joskus nähdä joitain kovalla äänelläkin lausuttuja sanoja meidän, vanhempien välillä.
En pidä itseäni mitenkään erityisen vahvana, enempikin realistina.
Prinsessasadut olin unohtanut jo lapsena ja en tarvinnut kostotoimia tai rauhottavia lääkkeitä mieheni jäädessä kiinni toisesta naisestaa.
Ei erottu heti, mutta aikamme kun yritettiin keskustella huomattiin kumpikin eron olevan ihan järkivaihtoehto.
En ole kyyninen, rakastan perhettäni ja rakastin miestäni silti kykenin myöntämään ettei me ehkä sittenkään oltu unelmapari.
Ne satujen loppulauseet "he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti" ei ehkä tarkoitakaan että eläisivät yhdessä onnellisina, onnellinen voi olla erikseenkin.
Kun sinä olet noin kokenut ja toiminut, niin onko se sinusta ainoa tapa toimia ja onko se ainoa oikea tapa?
Ei varmaan ole ainoa tapa, mutta omiin kokemuksiinhan täällä ihan jokainen peilaa. Eikö niin?
Kukaan ei voi tietää yhtä oikeaa sääntöä, mutta kun kokemuksesta ihan normaalina ihmisenä voi puhua voi sillon myös kirjoittaa siitä miten olisi tietysti myös voinut dramatisoida ja parkua vielä useiden kuukausienkin jälkeen tapahtunutta. Se ei vaan johda oikeaan suuntaan, joskus se vollotuskin on vaan lopetettava ja siinä kohtaa on kaikki itsestä kiinni. Siitä omasta halustakin siirtyä eteenpäin elämässään. Oikeita tapoja on monia, mutta niin on huonojakin tapoja.
Ne huonot ja helpot ratkasut on kovin suosittuja. Mitä sillä surun jatkamisella voittaa?
Säälipisteitäkö, ehkä. Mihin niitä tarvitaan?
Ihan aikuisten oikeasti se on valintakysymys. Ihminen voi jättää surun taakseen jos haluaa.
Ai niinkö? Että siitä vaan päättää, että nyt lopetan suremisen:)). Tänä aamuna oli hyvä keskustelu TV:ssä, Aamusydämellä. Siinä kertoivat kokemuksistaan mies ja nainen, eronneita, hylättyjä. Erittäin fiksuja ihmisiä. Nainen eroseminaarin käymisen jälkeen jatkoi ryhmien vetäjänä. Mies Tampereella osallistui äijäporukan terapiaryhmään ja myös näyttelmään ko aiheesta. Kannattaa katsoa vaikka Areenan kautta ko ohjelma.
Kyllä se niin menee, ihminen voi olla päättäväinen ja kääntää selkänsä joillekkin asioille joita turhaan raahaa mukana.
Tellussa on varmaankin ollut puhumassa moniakin eronneita ihmisiä ja suurinosa myös siitä erostaan selvinneitä. Ihan oma valinta, he ovat päättäneet unohtaa menneet. Miesten ja naisten keskusteluryhmiä yhdessä ja erikseen on joka puolella, ne on nykyaikaa. Terapia auttaa ihmisen avautumaan ja kun joitakin asioita pystyt sanomaan ääneen, niitä voi jo alkaa tuunaamaan kuntoonkin.
Ei terapia ihmistä mistään kurasta ylös nosta, vaan antaa tukea ja ehkä alkutönäsyn siihen itse nousemiseen. Samallaista tukea voisi antaa hyvä ystäväkin ja ihan joskus jopa pyyteettömästi. Terapeutti tekee sen rahasta.
Yksinäisiä on nykyään niin paljon, että noissa ryhmissä omat murheet saa oikeat mittasuhteet. Et olekkaan ainoa päähänpotkittu.
Hyvä! Aina vaan säälitään ja kerjätään huomiota. Sitä saa, mitä tilaa. Ei onnelliseen liittoon mahdu mitään kolmansia tai useampia osapuolia, joten katsokaa hyvät ihmiset peiliin(kin).
Toki; on myös ns. patalogisia tyyppejä, mutta he ovat sitten jollakin tavoin pers.häiriöisiä, eivätkä siten edes perään itkemisen arvoisia.
Tuhannet kiitokset aloittajalle ja muille vastanneille tästä ketjusta.
Keskustelu oli avointa ja mielenkiintoista KUNNES joku läsäytti kakkoskortin pöytään, kuten se tuolla jo ilmaistiin.
Saa sitä rypeä itsesäälissä ja ruikuttaa ja valittaa, siitä voi tulla elämäntapa.
Koko elämä lipsahtaa lapasesta kun kaikki ajat mietitään miten se kakkonen onkaan elämän sekoittanut suorastaan myrkyttänyt.
Peiliin pls katseet ja sassiin, katsokaan oikein pitkään silmiin sitä ihmistä siellä ja miettikään onko se tosiaan kaiken tuon vihan ja katkeruuden arvoista, myrkyttää oma elämä kakkosjutuilla. Ei se voi olla, ei ole, nyt oma elämä handuun ja katkeruus veke. En usko, että se ei onnistu, onnistuu se, kokemusta on.
Minä kakkosena saan valittaa ja rypeä itsesäälissä ihan samoin kuin teidän täällä parjaamat vaimot.
Minua on satutettu aivan samoin valehtelulla, kyllä se sattuu ja lujaa.
Kato ei täällä kukaan ole minua syyttänyt, ihmetellyt vaan kun vaimoja vaan syyllistetään kuten sinäkin nyt.
Huom, kadun kakkosena olemista ja tunnen todella häpeäväni vaimolle aiheuttamaani tuskaa.
Hahaa tämä on provo!
Mikä ihmeen provo?
Ainoa asiapitoinen keskustelu koko sivulla ja sitäkään ei nämä nykynarisijat kestä.
Kerrankin ihmiset oikeasti keskusteli, melkein koko ketjun läpi.
Hymyillen
siis tuo nyxänkakosen viesti on provo, jees ketju on hyvä ja sataprossaa asiaa
oon ihka samaa mieltä
Joo, väheksyt minun tuntemuksia sinä jolle ei ole sattunut niin kuin minulle.
Olin kakkosena 1 1/2v, mies lupasi erota vaimostaan, kuinkas kävikään jäin kuin pka tuvan seinälle, ei pysy eikä putoa.
Ei auttanut ystävät, lapset eikä terapia ite vaan oli ryömittävä kolosta ulos.
Kun itse olin selvillä iski se mitä olin tehnyt miehen vaimolle ja uusi terapia, heikko kun olin.
Nyt olen samanlainen kyyninen kuin moni täällä, eli ei kannattanut elää tunteella.
aina kannattaa elää tunteella ja sorry vaan jos epäilin tota sun tekstiä se oli kuin suoraan jonkun exvaimon aamurukouksesta mutta hei no hard feelings
Joskus kyyneleet vaan tulevat.
Kestä se, sure ja jatka elämää.
Ainoa ihminen joka on kanssamme elämämme
loppuun saakka, katsoo vastaan peilistä.
ELÄ niin kauan kuin olet elossa.
Kiitos. Tähän olisi hyvä lopettaa tämä sinänsä hyvä ketju.
Todella hienoa asiaa kirjoitat ap.Huomaa elämänkokemuksen ja viisauden.Ihanaa että on muitakin hienosti ajatteleviaihmisiä vielä olemassa tässä kylmässä maailmassa.Hyvää jatkoa sinulle ap.