Olen huono puhumaan asioistani. Sen vuoksi siis puran oloani nyt tänne, kirjoittaminen huojentaa vaikkei tätä kukaan lukisikaan.
Olemme poikaystäväni kanssa eläneet saman katon alla seitsemän vuotta. Olemme molemmat jo lähempänä kolmeakymmentä. Elämästämme on tullut kaupassa käynnin ja ruuanlaiton suunnittelua. Emme juuri tee mitään yhdessä; jos yritämme, se menee tappeluksi. Minulla on nyt opinnoissani raskas ja kiireinen vaihe menossa, mies on nyt tavoittelemassaan työpaikassa. Silti mies ei ole tilanteeseensa tyytyväinen. Ei ole koskaan ollut, ei ole nyt, enkä usko että tulee koskaan olemaankaan. Olen selitellyt itselleni hänen ainaista rypemistään ja valitustaan milloin milläkin, kun en ole suostunut myöntämään itselleni, että hän todella ei pysty iloitsemaan elämästä. Jokin on aina huonosti. Vaikka muuten asiat olisivat hyvin, se yksi pieni asia, joka ei ole, hallitsee miehen ajatusmaailmaa ja elämää. Olen väsynyt kuuntelemaan hänen huokailuaan siitä, miten hänen elämänsä on masentavaa, tasaista ja tylsää ja miten mikään ei kiinnosta. Olotila tarttuu.Minullakin olisi mielen päällä purettavaa, mutten voi jakaa koskaan mieheni kanssa mitään, kun hänellä on aina liikaa sulateltavaa omissakin asioissaan. Joskus, kun minulla sitten kertakaikkiaan vuotaa ämpäri yli ja tulee itku jostain patoutuneista asioista, mies suuttuu ja ilmoittaa, ettei hän ymmärrä minua eikä jaksa kuunnella moista, ja että hänellä on muutenkin niin paljon kaikkea, ettei nyt tällaista enää kestä. Olen yrittänyt puhua hänelle, että hänen sanansa tuntuvat minusta siltä, etten ole oikeutettu tuntemaan, enkä siis oikeutettu samoihin asioihin kuin hän. Se, että hän hermostuu tunteistani, saa minut tuntemaan itseni myöskin typeräksi turhasta kitisijäksi, ja minua loukkaa hänen asenteensa. Nämä asiat menevät kuuroille korville, koska mies suuttuu aina kaikesta, mikä koskee hänen toimintatapojaan. Nämä keskustelut päättyvät siihen, että mies ottaa autonavaimet ja lähtee rauhoittumaan. Jos minä puolestani yritän lähteä ulos vaikka kävelylle rauhoittumaan, mies huutaa perään, että jos nyt oven pistän kiinni, niin takaisin ei ole tulemista. Huomaatte ehkä kuvion? Miehellä on oikeus tiettyihin asioihin, mutta noihin samaisiin asioihin ei kuitenkaan minulla ole oikeuitta.
Olen yrittänyt keskústella miehen kanssa aikani tulevaisuudesta. Viimeiseen kahteen vuoteen en ole jaksanut, koska mies näkee tulevaisuudessa pelkkää mustaa. Naimisiin meno on turhaa, ja miksi muka täytyy ja minä kuulemma haluan naimisiin sen vuoksi että ystävätkin menevät. Sen vuoksihan sitä aikuinen ihminen kumppaninsa kanssa naimisiin haluaa, niin... Emme ole kihloissa. Mies on viime vuoteen saakka puhunut, että haluaa joskus perheen. Vuosi sitten ilmoitti asian nostettuani taas esille, ettei ehkä haluakaan. Tästä on lukuisat riidat käyty huonoin tuloksin. Tiedän, ettei painostaminen auta. En myöskään halua olla itsekäs asia. Eihän ketään voi noin suureen asiaan pakottaa, eikä se olisi lapsen kannalta järkevääkään. Olen yrittänyt yksikseni suruani asian tiimoilta työstää. En ehkä saakaan perhettä. En ehkä, vaikka vielä tämä suhde päättyisikin. En ole enää aivan nuori, ja lapset eivät ole itsestäänselvyys.
Nyt elämme arkea, jossa en saa puhua tunteistani enkä niitä ilmaista, ja jossa minun on kannateltava koko ajan miestäni ongelmissaan. Minusta on tullut myös mieheni passaaja. Minussa on aina ollut vähän feministin vikaa, ja siksi olen itsekin vähän hämilläni tilanteesta: passaan miestäni kuin äitini minun isääni, mitä olen aina pöyristellyt. Minulla on omatkin kiireeni, mutta silti suunnittelen päivän aina niin, että miehen kannalta asiat olisivat mahdollisimman valmiina: käyn kaupassa, teen ruokaa, siivoan, pyykkään, tiskaan.
Olemme poikaystäväni kanssa eläneet saman katon alla seitsemän vuotta. Olemme molemmat jo lähempänä kolmeakymmentä. Elämästämme on tullut kaupassa käynnin ja ruuanlaiton suunnittelua. Emme juuri tee mitään yhdessä; jos yritämme, se menee tappeluksi. Minulla on nyt opinnoissani raskas ja kiireinen vaihe menossa, mies on nyt tavoittelemassaan työpaikassa. Silti mies ei ole tilanteeseensa tyytyväinen. Ei ole koskaan ollut, ei ole nyt, enkä usko että tulee koskaan olemaankaan. Olen selitellyt itselleni hänen ainaista rypemistään ja valitustaan milloin milläkin, kun en ole suostunut myöntämään itselleni, että hän todella ei pysty iloitsemaan elämästä. Jokin on aina huonosti. Vaikka muuten asiat olisivat hyvin, se yksi pieni asia, joka ei ole, hallitsee miehen ajatusmaailmaa ja elämää. Olen väsynyt kuuntelemaan hänen huokailuaan siitä, miten hänen elämänsä on masentavaa, tasaista ja tylsää ja miten mikään ei kiinnosta. Olotila tarttuu.Minullakin olisi mielen päällä purettavaa, mutten voi jakaa koskaan mieheni kanssa mitään, kun hänellä on aina liikaa sulateltavaa omissakin asioissaan. Joskus, kun minulla sitten kertakaikkiaan vuotaa ämpäri yli ja tulee itku jostain patoutuneista asioista, mies suuttuu ja ilmoittaa, ettei hän ymmärrä minua eikä jaksa kuunnella moista, ja että hänellä on muutenkin niin paljon kaikkea, ettei nyt tällaista enää kestä. Olen yrittänyt puhua hänelle, että hänen sanansa tuntuvat minusta siltä, etten ole oikeutettu tuntemaan, enkä siis oikeutettu samoihin asioihin kuin hän. Se, että hän hermostuu tunteistani, saa minut tuntemaan itseni myöskin typeräksi turhasta kitisijäksi, ja minua loukkaa hänen asenteensa. Nämä asiat menevät kuuroille korville, koska mies suuttuu aina kaikesta, mikä koskee hänen toimintatapojaan. Nämä keskustelut päättyvät siihen, että mies ottaa autonavaimet ja lähtee rauhoittumaan. Jos minä puolestani yritän lähteä ulos vaikka kävelylle rauhoittumaan, mies huutaa perään, että jos nyt oven pistän kiinni, niin takaisin ei ole tulemista. Huomaatte ehkä kuvion? Miehellä on oikeus tiettyihin asioihin, mutta noihin samaisiin asioihin ei kuitenkaan minulla ole oikeuitta.
Olen yrittänyt keskústella miehen kanssa aikani tulevaisuudesta. Viimeiseen kahteen vuoteen en ole jaksanut, koska mies näkee tulevaisuudessa pelkkää mustaa. Naimisiin meno on turhaa, ja miksi muka täytyy ja minä kuulemma haluan naimisiin sen vuoksi että ystävätkin menevät. Sen vuoksihan sitä aikuinen ihminen kumppaninsa kanssa naimisiin haluaa, niin... Emme ole kihloissa. Mies on viime vuoteen saakka puhunut, että haluaa joskus perheen. Vuosi sitten ilmoitti asian nostettuani taas esille, ettei ehkä haluakaan. Tästä on lukuisat riidat käyty huonoin tuloksin. Tiedän, ettei painostaminen auta. En myöskään halua olla itsekäs asia. Eihän ketään voi noin suureen asiaan pakottaa, eikä se olisi lapsen kannalta järkevääkään. Olen yrittänyt yksikseni suruani asian tiimoilta työstää. En ehkä saakaan perhettä. En ehkä, vaikka vielä tämä suhde päättyisikin. En ole enää aivan nuori, ja lapset eivät ole itsestäänselvyys.
Nyt elämme arkea, jossa en saa puhua tunteistani enkä niitä ilmaista, ja jossa minun on kannateltava koko ajan miestäni ongelmissaan. Minusta on tullut myös mieheni passaaja. Minussa on aina ollut vähän feministin vikaa, ja siksi olen itsekin vähän hämilläni tilanteesta: passaan miestäni kuin äitini minun isääni, mitä olen aina pöyristellyt. Minulla on omatkin kiireeni, mutta silti suunnittelen päivän aina niin, että miehen kannalta asiat olisivat mahdollisimman valmiina: käyn kaupassa, teen ruokaa, siivoan, pyykkään, tiskaan.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kuullostaa olevan solmussa tuo tilanne. Minun mielestäni kannattaa ottaa ero jos miehesi ei edes sinua suostu kuuntelemaan tai yritä ymmärtää. Kyllä sinä vielä uuden miehen löydät eikä kolmenkymmenen vuoden ikä ole mikään korkea saati este perheen perustamiselle ja uuden kumppanin löytämiselle.
Jokainen on itse vastuussa omasta onnellisuudestaan.
Kyllä perheen perustajan tai suunnittelijan kannattaa myös miettiä sitä kuka tulee isäksi. Tilanteenne ei tule luultavasti paranemaan, ilmeisesti syöksykierre on alkanut jo vuosia sitten. Hedelmällisyyskin on yksilöllistä, minut äitini sai neljäkymppisenä, eli ei sulla kiire vielä ole, muttei tuhottomasti aikaa. Tekstisi perusteella mulle tulee sellainen kuva miehestä, että sitä rasittaa parisuhde. Hän ei jaksa kohdistaa energiaansa parisuhteeseen, koska se menee muuhun valittamiseen. Jos mies sanoo riidan päätteksi että jos nyt lähdet tuosta ovesta, takaisin ei ole tulemista, on merkki siitä ettei hän jaksa sua. Miten kauan itse jaksaisit tuollaista suhdetta, ilman että sua otetaa huomioon? Älä ajattele mahdollista eroa lopullisena, vaan vaihtoehtona.
Olet selkeästi mietintävaiheessa ja puntaroit samalla koko parisuhdettanne. Rauhoita tilanne, kesity opintojesi loppuusaattamiseen. JOs eroat nyt, opintosi voivat jäädä roikkumaan.
Kun olet valmistunut tee päätös, mitä elämältäsi haluat. Viimeistään silloin lopeta miehesi passaaminen. Ei kukaan halua luopua saavutetuista eduista, mutta ei mies kyllä siitä rikki mene jos ruoka ei ole valmista tai pesee itse pyykkiä. Sanoit, että olet alkanut toimimaan passarina niin kuin äitisi. Voisiko mieskin nähdä sinussa siis äidin naisystävän sijaan. Oli miten oli, niin jos ihminen on pessimisti, niin se elämän asenne ei helposti muutu. Vie sinulta vain energiaa. Voimia sinulle.
Ehkä sinun kannattaisi ottaa mieheesi hieman etäisyyttä että hän saa elämänsä kuntoon (jos saa) ja sitten katsoa uudestaan tilannetta myöhemmin jos pystytte vielä yrittämään uudestaan. Mutta se vaatii kovaa, todella kovaa työtä molemmilta. Se on sit toinen juttu, onko miehellä tarpeeksi motivaatiota pelastaa teijän suhde.
Olet saanut tuntuvasti huomata vuosien mittaan ett tuo mies on onnellisempi asuessaan yksin. Hänen maailmaansa ei sovi toinen ihminen, ei tunnetasolla eikä muutenkaan. Kuinka te olette noinkin kauan voineet asua saman katon alla?
Ikävä suhteenne on kuitenkin jo niin tuttua että on parasta pysyä siinä kunnes saat kohta opintosi loppuun.
Vietä aikaasi kirjastossa, siellä ainakin saat opiskelurauhan - se on mitä sinä nyt tarvitset. Et passaamista ja paapomista miehelle joka ei edes arvosta sitä! Valmistuttuasi on aika vaihtaa maisemaa. Tuo mies aivan varmasti loytää naisen joka on hänelle juuri sopiva.
Sinä haaveilet perheen perustamisesta erilaisen miehen kanssa. Sellainen ON olemassa mutta sinä et häntä loydä niin kauan kun roiukut tuossa häilyvässä miehessä.