Elikkä aika parantaa..
Vuosi erosta - ensin se teki kipeää, oli kaikki normaalit tuntemukset - syyllisyys (tein jotain väärin) huonommuudentunne (toinen nainen, miksi hän on parempi) pelko selviämisestä (talous romahti) huoli lapsien surusta (ovat jo tottuneet tilanteeseen, eivätkä olekaa sekopäitä) häpeäkin (mitähän kaikki tuttavat ajattelee, oltiin niin hyvä pari) jne...
Nyt asustelen yksin lapsien kanssa, jotka näkevät isäänsä säännöllisesti ja suhteellisen paljon. Minulle jää omaa aikaa. Rahatkin ovat riittäneet, eivät mihinkään luksuselämään, mutta kuitenkin. Olen alkanut jälleen kiinnostua vastakkaisesta sukupuolesta, ehkä tosin vähän viisastuneesta - en huoli samanlaista kuin entinen. En ole yksinäinen, ystävät ovat olemassa niin kuin ennenkin. En pohdi eksäni ja UO:nsa elämää, eihän se minulle kuulu...Olemme taas puheväleissä, emme lämpimissä, mutta asiallisissa, lasten takia.
Olen suunnitellut elämääni eteenpäin. Olen tyytyväinen näin ja varmaan jatkankin samaan malliin. Luultavasti en tule asumaan kenenkään kanssa vielä vuosiin, mutta voin tapailla uutta rakkautta säännöllisesti, jos sellainen löytyy. Laatuaikaahan meillä tulee riittämään, kun lapset ovat isänsä luona.
Shokki oli hirveä vuosi sitten, mutta aika on parantanut ja itse asiassa, näen jo paljon hyviäkin puolia tässä nykyisessä elämäntilanteessa. Lasten takia on tietysti aina suru, he olisivat ansainneet sen ydinperheen, joka meillä oli. Mutta märehtimään ei auta jäädä, vaan jatkaa omaa elämäänsä sinnikkäästi ja varmaan, joku päivä, se uusi rakaskin löytyy ja palset loksahtavat taas paikoilleen.
Klisee on siis totta, aika parantaa haavat!
Vuosi erosta - ensin se teki kipeää, oli kaikki normaalit tuntemukset - syyllisyys (tein jotain väärin) huonommuudentunne (toinen nainen, miksi hän on parempi) pelko selviämisestä (talous romahti) huoli lapsien surusta (ovat jo tottuneet tilanteeseen, eivätkä olekaa sekopäitä) häpeäkin (mitähän kaikki tuttavat ajattelee, oltiin niin hyvä pari) jne...
Nyt asustelen yksin lapsien kanssa, jotka näkevät isäänsä säännöllisesti ja suhteellisen paljon. Minulle jää omaa aikaa. Rahatkin ovat riittäneet, eivät mihinkään luksuselämään, mutta kuitenkin. Olen alkanut jälleen kiinnostua vastakkaisesta sukupuolesta, ehkä tosin vähän viisastuneesta - en huoli samanlaista kuin entinen. En ole yksinäinen, ystävät ovat olemassa niin kuin ennenkin. En pohdi eksäni ja UO:nsa elämää, eihän se minulle kuulu...Olemme taas puheväleissä, emme lämpimissä, mutta asiallisissa, lasten takia.
Olen suunnitellut elämääni eteenpäin. Olen tyytyväinen näin ja varmaan jatkankin samaan malliin. Luultavasti en tule asumaan kenenkään kanssa vielä vuosiin, mutta voin tapailla uutta rakkautta säännöllisesti, jos sellainen löytyy. Laatuaikaahan meillä tulee riittämään, kun lapset ovat isänsä luona.
Shokki oli hirveä vuosi sitten, mutta aika on parantanut ja itse asiassa, näen jo paljon hyviäkin puolia tässä nykyisessä elämäntilanteessa. Lasten takia on tietysti aina suru, he olisivat ansainneet sen ydinperheen, joka meillä oli. Mutta märehtimään ei auta jäädä, vaan jatkaa omaa elämäänsä sinnikkäästi ja varmaan, joku päivä, se uusi rakaskin löytyy ja palset loksahtavat taas paikoilleen.
Klisee on siis totta, aika parantaa haavat!
Vastaukset 6
Vanhimmat
ihan kommentoida, vaikka tavallisesti käyn täällä vain lukemassa viestejä. Kirjoitus on totta joka sana. Minulla on erostani pari vuotta, ja blaablaa, toisen naisen takia meillekin ero tuli: minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ihan samat tuntemukset olen läpi käynyt, ja samalla tavalla ajattelen tulevaisuudesta : minäkin elelen lasten kanssa keskenään tyytyväisenä tällä hetkellä nauttien myös uudesta vapaa-ajasta lasten ollessa poissa. Kovasti olen uusissa ihmissuhteissa varovainen, mutta mitään kiirettähän tässä ei enää olekaan sännätä uuteen suhteeseen, kun lapsetkin on jo tehty ;-) Hatunnosto meille selviytyjille , ja vielä eroaan sureville Oikeasti tiedoksi, että se KLISEE ON TOTTA. Päät pystyyn ja kohti elämää.
Elämä alkaa pikkuhiljaa tasoittua ,ja nyt alkaa tuntua että itsekin on valmis uuden luotettavan miehen syliin ...
En vielä pitkään aikaan valmis yhteen muuttamaan,mutta kumppauuteen jossa kumpanenkin hyväksyy toisen ihmisen omana itsenään ja kunnioittaa häntä sellaisena kuin on,pienine virheineen...(virheettömiä kun ei meistä kukaan ole)
jakamaan arjen pikkuasiatkin ja nauttimaan
toistensa läheisyydestä...
Sanotaan, että ensimmäinen päivä on hirressäkin pahin.
Paljon kauheampiakin asioita ihminen joutuu kokemaan kuin avioero, mutta kyllä niistäkin pääsee yli. Oikeaa elämänasennetta se tosin vaatii. Muuten on vaarana jopa tuo jojo, joka olikin jo puheena.
Ihminen on onneksi luonnostaan selviytyjä. Siksi me olemme vähän turhankin ylivoimainen laji muihin olioihin verrattuna.
Avioon mennessäni menetin likka-aikaiset ystäväni koska avioiduin uudelle paikkakunnalle.
Mies vei oman arvon tunnon, sain kaksi lasta.
(sairaaloisen mustasukkanen jos joku mies katsoi minua kadulla hirveä riita mitä se halusi?)
Erossa kahden hakkaamisen jälkeen ja jakuvan juopottelu, menetin suvun ja "ystävät".
Olen kouluttanut itseni jäin ammatista eläkkeelle lapset aikuisia.
Omistusasunto ja terve toistaiseksi.
Mihin kukaan tarvitsee hakkaavaa päälepäsmäriä.
Monet avioparit ei löydä mitään puhuttavaa päiväkausina.
Ei sanelu yhdessä olo paljoa jututa.
Minulla harrastuksia ystäviä ja kiinostava elämä.
Uusin harrastus tämä tietokone.
Juhlaa, olen itseopiskeleva ja aika hyvin oppinut tämäm toiminnot noin hakuammunta oppimisella opituna.
Elämä ympärillä on kiinostavaa.
Olen jatkuvasti "saama puolella" se mitä teen ja millälailla on täysin itse päätettävissäni.
Erosta kaksi vuotta ja samat fiilarit! Elämä hymyilee, mutta asennetta se on vaatinut pahoina päivinä.
Aika ihanaa lukea näitä teidän kirjoituksia. Ja niille, jotka kamppailevat oman eronsa kanssa, ne ovat elintärkeitä. Totta, paljon pahempiakin asioita tapahtuu kuin avioero, mutta silloin kun se osuu omalle kohdalle yllättäen tai muuten, se on suuri suru, joka täytyy tavalla tai toisella käsitellä.
Näkisin, että tämä on naisenergiaa, jota ei voi verrata mihinkään.
Ollaan ylpeitä itsestämme.