Värihierarkia

Turkoosi

Riisuin kellon kirjoittaakseni tämän. Tänään taas kaikki ylimääräinen roipe tuntuu vain ärsyttävän ihoani: kellot, korut, sormukset.

Olen pitkään elänyt siinä käsityksessä, että kaikilla maailman ihmisillä on jokin valoisa ja lämmin hetki muisteltavanaan elämän valottomassa ja unohtuneessa ryteikössä. Olen lähtenyt tästä käsityksestä liikkeelle, sillä se antaa pohjaa pohjattomille ja luo pintaa eksyneille. Muisto palauttaa ihmisen tuohon alkutilaan, jota hän yhä uudelleen tavoittelee ja rakkaudella muistelee.

Oma hetkeni oli turkoosissa meressä yksin merikilpikonnan kanssa kahden karun saaren muodostamassa poukamassa, jossa kimaltava ja lämmin vesi kannatteli meitä molempia. Oli häikäisevän kirkas keskipäivä, taivaalla purjehti valkoisia pilviä. Vaalea hiekka pohjassa hohti ja läikehti valolaikkuja. Outoja kaloja vilisi allamme. Merikilpikonna ei välittänyt minusta. Se ui rauhallisesti muutaman metrin päässä tasaista tahtia. Se oli määrätietoisen ja tyytyväisen oloinen.

Kaiken se valon ja elämän keskellä koin jotain käsittämätöntä. Pysähdyin aloilleni ja vain kelluin aaltojen mukana. Tunsin oman sydämeni lyönnit ja kuulin läheisen rannan kohinan. Kilpikonnan evät työntelivät hiljalleen vettä tieltään, ja se katosi kirkkaan veden tuolle puolen. Katselin kuinka allani väreili oma varjoni, ja sen yllä suunnaton valopallo, joka poltti selkääni.

Silloin minä ymmärsin.