Mahdollisuuksien kutistuminen

Jälkikäteen ajatellen tuntuu kuin joskus teini-ikäisenä taivas olisi ollut auki sosiaalisessa mielessä. Minulla oli mahdollinen, täysin vääriin harhakuvitelmiin perustuva renttumaine sekä nettityttöystävä joka olisi halunnut tavata minut enemmän kuin minä häntä.
Siihen aikaan se välimatka (n.150km) tuntui ihan hirveän pitkältä ja ylitsepääsemättömältä kun ei ollut tottunut käyttämään liikennepalveluja; nykyäänhän sitä kelpaisi vaikka mantereet ylittävä ja epätoivoinen kaukosuhde mutta mitään ei ole enää tarjolla. Mahdollisesi se että toinen asuu parinkymmenen kilsan päässä ja nimellisesti eri kaupungissa (kuuluu oikein eri sairaanhoitopiireihin jne.) murtaa jo kamelin selän. Samalla naiset rahtaavat itsehillintänsä menettäneitä miehiä ulkomailta asuinkumppaneiksi Suomeen sormia napsauttamalla. Naisilla on jatkuva ilmoitusten ja intojen ilotulitus päällä eivätkä naiset enää näe mitään mahdollisuuksia ympärillään kuten joskus alaikäisenä ehkä oli. Vain mahdottomuuksia ja turn-offeja. Seura ei ole enää mikään itseisarvo vaan pitäisi todella tiukasti perustella miksi yksinolo ei ole täydellinen vaihtoehto.
-
Muistan kun silloisen kaverini kanssa juttelimme aina soneraplazan chatissä (jota ei enää ole) ja joskus samaa ikäluokkaa olevat alaikäiset teininaiset tyrkyttivät itseään kaverilleni vaikka ei kaverini niin ihmeellinen ollut; hän oli vain musiikillisempi. En usko että hänelläkään on enää yhtä helppoa. Ja vaikka minä ja 18-vuotiaat olemme kaikki nuoria aikuisia niin olen saanut huomata netissä miten tiukkoja ikärajoja naiset ovat ruvenneet säätämään vaikka live-elämässä eivät varmasti pitäisi minua sen vanhempana. Kaikki kansainväliset kontaktit ja matkustelukin vain muistuttavat siitä miten laajaksi lihamarkkinoiden kilpailukenttä on käynyt; ei se ole itsessään miehelle mikään mahdollisuus ellei sitten etsi todella lyhytaikaista hupia. Aivan kuten yritykset menevät ulkomaille niin naisetkin vievät ruumiinsa markkinoille missä asiakaspalvelu on halvempaa.