Suhteessamme mies on se, joka tekee suunnitelmat ja päätökset, ihan itsekseen. Minä (vaimo) saan kuulla jälkikäteen, mitä teemme (siis me) seuraavana viikonloppuna, seuraavalla lomalla, huomenna, illalla jne. Pitkälle olen joustanut omalta osaltani, mutta nyt alkaa olla mitta aivan liian täysi.
Teen senlaatuista työtä, josta ei voi lähteä pois ns. virka-aikana; aamulla työhön lähtiessäni en tiedä, milloin pääsen sieltä pois. Olen luullut myös mieheni ymmärtävän työni luonteen, mutta nyt nämä sopimiset esim. viikonloppuvieraiden tulemisesta kylään osoittavat, että hän ei ollenkaan halua ottaa minua huomioon, vaan jopati alistaa sen vuoksi, että työaikani on niin epämääräinen.
Tuntuu siltä, kuin hän haluaisi kostaa menetetyn yhteisen ajan, vaikka hän taatusti tiesi mennessään kanssani naimisiin, mitä arki tulee olemaan. Itse en ole pahoillani, jos hän menee ystävien kanssa iltaa viettämään tms., mutta nämä viimeaikaiset sukulaiskutsut ovat olleet sellaisia, joissa minun pitäisi jaksaa "serveerata" ja seurustella, ja ne ovat ajoittuneet juuri rankimpiin työjaksoihin.
Yhdessäolosta olisin aivan onnellinen, ja ystäviä ja sukulaisiakin tapaisin sitten, kun en olisi rättiväsynyt työstä.
Työni on tärkeä asia (ihmishenkien pelastamista), ja mielestäni mieheni voisi rakastaa minua edes sen verran, että ymmärtäisi tämän seikan, ja olisi onnellinen niistä hetkistä, jotka voimme viettää yhdessä. Itse olen todella onnellinen siitä, kun joskus voin käydä mieheni kanssa kaljalla, viettää jopa kokonaisen viikonlopun ruokaa laittaen viineineen, katsella leffoja tai "sänkyillä".
Päivystysvuorossa löytyi tämä mahdollisuus purkaa mielipahaa. Löytyyköhän täältä kohtalotovereita jakamaan?
Teen senlaatuista työtä, josta ei voi lähteä pois ns. virka-aikana; aamulla työhön lähtiessäni en tiedä, milloin pääsen sieltä pois. Olen luullut myös mieheni ymmärtävän työni luonteen, mutta nyt nämä sopimiset esim. viikonloppuvieraiden tulemisesta kylään osoittavat, että hän ei ollenkaan halua ottaa minua huomioon, vaan jopati alistaa sen vuoksi, että työaikani on niin epämääräinen.
Tuntuu siltä, kuin hän haluaisi kostaa menetetyn yhteisen ajan, vaikka hän taatusti tiesi mennessään kanssani naimisiin, mitä arki tulee olemaan. Itse en ole pahoillani, jos hän menee ystävien kanssa iltaa viettämään tms., mutta nämä viimeaikaiset sukulaiskutsut ovat olleet sellaisia, joissa minun pitäisi jaksaa "serveerata" ja seurustella, ja ne ovat ajoittuneet juuri rankimpiin työjaksoihin.
Yhdessäolosta olisin aivan onnellinen, ja ystäviä ja sukulaisiakin tapaisin sitten, kun en olisi rättiväsynyt työstä.
Työni on tärkeä asia (ihmishenkien pelastamista), ja mielestäni mieheni voisi rakastaa minua edes sen verran, että ymmärtäisi tämän seikan, ja olisi onnellinen niistä hetkistä, jotka voimme viettää yhdessä. Itse olen todella onnellinen siitä, kun joskus voin käydä mieheni kanssa kaljalla, viettää jopa kokonaisen viikonlopun ruokaa laittaen viineineen, katsella leffoja tai "sänkyillä".
Päivystysvuorossa löytyi tämä mahdollisuus purkaa mielipahaa. Löytyyköhän täältä kohtalotovereita jakamaan?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Suhteen pitäisi perustua tasa-arvoon eikä alentua toisen tossun alle. Ei siinä auta muu kuin sanoa suoraan miehellesi, että miten asiat on. Sinullakin on oikeus päättää ja päätöksiä pitää tehdä myös yhdessä. Jos et koskaa uskalla avata suutasi ja sanoa miten asiat on, ei asiatkaan voi muuttua. Mieheni on samanlainen, mutta puhumalla hänelle olen saanut kuuluviin myös omat haluni ja tarpeeni. Jos ei mies noteera sinua, eipä taida olla suhde sen väärti.