...miksi appivanhemmista aina puhutaan kuin ne olisivat riesa tms...
Olen seurustellut kihalttuni kanssa vuoden ja tällä hetkellä tuntuu siltä että vosimme vaikka elää elämämme yhdessä. Alussa appivanhempani tuntuivat oikein mukavilta ja sopivan etäisiltä ihmisiltä. He olivat onnellisia että heidän nuorimmainen poika oli löytänyt ihanan tyttöystävän. Kihlausuutisetkin kuultuaan he vain hymyssäsuin onnittelivat. Ihmettelin mitä ovat ne kammottavat appivanhemmat joista aina puhutaan.
Nyt kuitenkin muutimme mieheni kanssa ensimmäiseen yhteiseen asuntoon ja muuton yhteydessä alkoi tulla totuus selville... Jo ennen kuin olimme tehneet vuokrasopimuksen appivanhemmat olivat käyneet istuttamassa meidän pihalle kukkia penkit täyteen. Iloitsin heille kuitenkin etukäteen että ihanaa kun pääsen omaa pihaa laittelemaan - ihan itse alusta loppuun. Yritin sitten siinä kauniisti kiitellä pihan nähdessäni että onpas kauniita kukkia... Onneksi kukat eivät ole kuitenkaan ikuisia.
Ja aina (alun lempeyttä huomioon ottamatta) minut nähdessään he vihjailevasti huomauttelevat että milläs minä aion elämäni maksaa kun aloitan opiskelut (olen ollut kuluneen vuoden vain töissä ja rahatilanne on ollut parempi) jne. Ikinä he eivät minulle mitään suoraan sano, vaan kysymykset saa lukea rivien välistä. Vaikka olen 6 vuotta miestäni nuorempi tiedän olevani paljon käytännöllisempi ja ajattelvaisempi ja osaan pitää asioista paremmin huolta kuin hän. Mutta tietysti miehen vanhemmat pitävät poikaansa enkelinä ja minua pahana pikkutyttönä joka vie heidän poikansa eikä tiedä asioista mistään mitään.
Yritän olla välittämättä heidän kommenteistaan ja lasken kymmeneen kun alkaa keittämään. Mutta silti tuntuu loukkaavalta kaikki epäilyt minua kohtaan. Ja toki apua otamme vastaan tarvittaessa mutta en kaipaa liian omatoimisia appivanhempia. Onneksi he eivät asu aivan nappurissa mutta aina jokaisella tapaamisella saa nykyään jännittää mistä minua tällä kertaa nälvitään.
Miten jaksatte ne pakolliset tapaamiset ilman raivokohtausta ja vielä vuodesta toiseen? Peloissani odotan sitä hetkeä milloin en enää voi hillitä itseäni...
Olen seurustellut kihalttuni kanssa vuoden ja tällä hetkellä tuntuu siltä että vosimme vaikka elää elämämme yhdessä. Alussa appivanhempani tuntuivat oikein mukavilta ja sopivan etäisiltä ihmisiltä. He olivat onnellisia että heidän nuorimmainen poika oli löytänyt ihanan tyttöystävän. Kihlausuutisetkin kuultuaan he vain hymyssäsuin onnittelivat. Ihmettelin mitä ovat ne kammottavat appivanhemmat joista aina puhutaan.
Nyt kuitenkin muutimme mieheni kanssa ensimmäiseen yhteiseen asuntoon ja muuton yhteydessä alkoi tulla totuus selville... Jo ennen kuin olimme tehneet vuokrasopimuksen appivanhemmat olivat käyneet istuttamassa meidän pihalle kukkia penkit täyteen. Iloitsin heille kuitenkin etukäteen että ihanaa kun pääsen omaa pihaa laittelemaan - ihan itse alusta loppuun. Yritin sitten siinä kauniisti kiitellä pihan nähdessäni että onpas kauniita kukkia... Onneksi kukat eivät ole kuitenkaan ikuisia.
Ja aina (alun lempeyttä huomioon ottamatta) minut nähdessään he vihjailevasti huomauttelevat että milläs minä aion elämäni maksaa kun aloitan opiskelut (olen ollut kuluneen vuoden vain töissä ja rahatilanne on ollut parempi) jne. Ikinä he eivät minulle mitään suoraan sano, vaan kysymykset saa lukea rivien välistä. Vaikka olen 6 vuotta miestäni nuorempi tiedän olevani paljon käytännöllisempi ja ajattelvaisempi ja osaan pitää asioista paremmin huolta kuin hän. Mutta tietysti miehen vanhemmat pitävät poikaansa enkelinä ja minua pahana pikkutyttönä joka vie heidän poikansa eikä tiedä asioista mistään mitään.
Yritän olla välittämättä heidän kommenteistaan ja lasken kymmeneen kun alkaa keittämään. Mutta silti tuntuu loukkaavalta kaikki epäilyt minua kohtaan. Ja toki apua otamme vastaan tarvittaessa mutta en kaipaa liian omatoimisia appivanhempia. Onneksi he eivät asu aivan nappurissa mutta aina jokaisella tapaamisella saa nykyään jännittää mistä minua tällä kertaa nälvitään.
Miten jaksatte ne pakolliset tapaamiset ilman raivokohtausta ja vielä vuodesta toiseen? Peloissani odotan sitä hetkeä milloin en enää voi hillitä itseäni...
Vastaukset 6
Vanhimmat
näitä: vedä kunnon känni, pakene paikalta tai vie anoppi toiseen huoneeseen ja tee asiat selväksi.
Ei sellaista naista löydykkään mikä olisi äidin pikku mussukalle täydellinen!
Näin olen minäkin todennut. Olen myös tehnyt selväksi, ettei minua ohiteta niin vaan. Pidän itse kiinni oikeuksistani. Kukat ylös ja palauta heidän pihalleen ja istuta oman mielesi mukaan uudet tilalle. Jos antaa pikkurillin, ne vievät koko käden, aivan varmasti. Arvosta itseäsi ja tee mitä haluat, välittämättä heistä.
täydellinen tyttö vaimoksi ja heidän lastensa äidiksi
toteaa onnekas anoppi
Koeta alusta alkaen löytää appivanhempiisi sellainen suhde, että he huomaavat sinun ajattelevan omilla aivoillasi. Älä pyri mielistelemään heitä. Ole samaa mieltä heidän kanssaan niissä asioissa, joissa oikeasti olet samaa mieltä. Kun olet eri mieltä jostakin niin kerro se heille.
Jos he tulivat istuttamaan kukkia sinun pihallesi, minusta sinun olisi pitänyt sanoa heille, että olisit halunnut tehdä sen itse. Minä antaisin heidän laittamansa kukat naapurille ja istuttaisin itse uudet.
Kaikkien uusien suhteiden alkuvaiheessa täytyy löytyä toisen rehellinen kunnioittaminen. Kohtele appivanhempiasi kunnioittavasti, mutta odota heiltä sitä samaa sinua kohtaan. Jos näin ei käy, kerro se heille napakasti mutta ystävällisesti. Hyvä tapa mielestäni olisi kuunnella, mitä heillä on jostakin asiasta sanottavana ja sitten kertoa, että meillä tämä asia ratkaistaan näin.
Pidä puolesi!
Kiitoksen hyvistä neuvoista.
Ekoja kertoja tavatessamme pidin appivanhempiini etäisyyttä ja yritin olla neutraali kaikessa mielessä. Nyt kuitenkin useamman tapaamisen jälkeen olen alkanut esittämään omat mielipiteeni selvästi ja ottanut kantaa vahvemmin kaikkiin asioihin. Ehkä he ajattelivat alun varovaisuuden olevan minun toimintatapani ja nyt he sitten kummastelevat että "aijaa, sä ostaat ajatellakin jotain vai".
Ja kukista kuulin vasta jälkeenpäin kun ne olivat jo maassa. Mieheni oli antanut heille luvan istuttaa ne sinne pihalle. Mutta annoin kyllä kuulua että minähän sanoin että haluan itse ne laittaa mutta apua otan vastaan. No lupasivat olla ensi kerralla puuttumatta, pidän kyllä huolen siitä että se myös toteutuu.
Mutta eiköhän tämä tästä... Aikansa varmasti menee ennen kuin saan heidät uskomaan, että olen hyvä tyttö heidän poikakullalleen. Sisulla ja kärsivällisyydellä siitä kai sitten selviää ajan kanssa?! :)