Tapasimme pikkuisen päälle parikymppisinä, olimme molemmat samaa maata -nuoria, villejä, vapaita, koko tulevaisuus kultaisena edessämme.
Rakastuin kuin taikaiskusta, saman pikkukaupungin poikaan, eikä mikään enää ollut ennallaan. Lähdin hänen mukanaan Eurooppaan, ihan tuosta noin vain. Mitään muuta ei tarvittu ja kun palasimme matkalta olimme kihloissa.
Rakastin häntä niin, etten edes villeimmissä kuvitelmissani osannut odottaa, etteikö hän tuntisi samaa paloa. En nähnyt ketään muuta, enkä halunnut ketään toista, uskoin hänen tuntevan samoin..
Kunnes havahduin johonkin pieneen ääneen sisälläni.. Missähän on, kun emme ole yhdessä, minne hän katoaa, kun en tavoita häntä? Halusin uskoa olevani vain mustasukkainen ja omistava, ja näin onnistuinkin uskottelemaan itselleni kaksi vuotta.
Eräänä pimeänä syysyönä odotin häntä kotiin sydän huolesta syrjällään. Kuuntelin jokaista rapsahdusta toivoen, että se pieni ääni sisälläni tukahtuisi... ettei se olisi totta, että minä olisin väärässä. Soitin hänen parhaalle ystävälleen, joka sinä pimeänä syysiltana, puhelimessa, kyllästyneenä valehteluun, kertoi koko kammottavan, polttavan totuuden.
Hänellä oli ollut muita koko ajan, siitä asti, kun saavuimme takaisin kotiin Euroopasta. Ensin entisen tyttöystävänsä kanssa, sitten kenen tahansa. Kuuntelin hiljaa, vuoteella istuen. En ole koskaan tiennyt, että kyyneleet voivat olla niin suuria ja niin kuumia, miltei polttavia. En ollut valmis kuulemaan totuutta, enkä kohtaamaan tätä petosta.. jonka kuitenkin olin itsekin tunnistanut jollakin tasolla.
En saattanut uskoa olleeni niin naiivi, niin hyväuskoinen. En saattanut uskoa hänen tehneen väitettyjä asioita, lähteneen ravintolailtojen jälkeen eri naisten kanssa, kun minä odotin kotona?! Olin uskonut sinisilmäisesti hänen värikkäitä kertomuksiaan ystävien jatkoista, kaverin luo nukahtamisesta, mitä uskomattomimpia tarinoita, joita en edes kyseenalaistanut.
Kaksi vuotta elin hänen petostaan, hänen likaisia valheitaan! Miten tällaisesta voi koskaan selvitä?
Seuraavat kaksi vuotta kuuntelin hänen uhkauksiaan itsemurhasta, jos jättäisin hänet. Olin hänen kanssaan säälistä, rakkaudesta, jota en saanut sammumaan vaikka kuinka taistelin. Ja yksinkertaisesti sen vuoksi, että olin niin ymmälläni hänen teoistaan.. enkä tahtonut uskoa vaikka ne heitettiin kasvoilleni kuin likainen rätti. Vieläkin sama kysymys nousee sisältäni, miksi? Miksi hän teki mitä teki ja miksei minulla ollut voimia lähteä sen jälkeen?
Etsin kai vertaistukea, jotakuta joka sanoisi, sinähän selviät, pääset tuon kaiken ylitse ja jonakin päivänä olet taas eheä.
Ennen olin vahva, itsevarmakin. Uskaltauduin heittäytyä uuteen ja tunsin eläväni. Tänään hyvä jos jaksan hengittää sisään ja ulos, työntää mielestäni hänen petoksensa ja tehdä ne asiat, joita minulta odotetaan. Kuinka hän onnistuikaan musertamaan minut tällä tavalla?
Petos polttaa yhä, tästä kaikesta on aikaa vuoden verran. Vieläkin tutkiessani itseäni tunnen rakastavani häntä, vieläkin..
Filippa
Rakastuin kuin taikaiskusta, saman pikkukaupungin poikaan, eikä mikään enää ollut ennallaan. Lähdin hänen mukanaan Eurooppaan, ihan tuosta noin vain. Mitään muuta ei tarvittu ja kun palasimme matkalta olimme kihloissa.
Rakastin häntä niin, etten edes villeimmissä kuvitelmissani osannut odottaa, etteikö hän tuntisi samaa paloa. En nähnyt ketään muuta, enkä halunnut ketään toista, uskoin hänen tuntevan samoin..
Kunnes havahduin johonkin pieneen ääneen sisälläni.. Missähän on, kun emme ole yhdessä, minne hän katoaa, kun en tavoita häntä? Halusin uskoa olevani vain mustasukkainen ja omistava, ja näin onnistuinkin uskottelemaan itselleni kaksi vuotta.
Eräänä pimeänä syysyönä odotin häntä kotiin sydän huolesta syrjällään. Kuuntelin jokaista rapsahdusta toivoen, että se pieni ääni sisälläni tukahtuisi... ettei se olisi totta, että minä olisin väärässä. Soitin hänen parhaalle ystävälleen, joka sinä pimeänä syysiltana, puhelimessa, kyllästyneenä valehteluun, kertoi koko kammottavan, polttavan totuuden.
Hänellä oli ollut muita koko ajan, siitä asti, kun saavuimme takaisin kotiin Euroopasta. Ensin entisen tyttöystävänsä kanssa, sitten kenen tahansa. Kuuntelin hiljaa, vuoteella istuen. En ole koskaan tiennyt, että kyyneleet voivat olla niin suuria ja niin kuumia, miltei polttavia. En ollut valmis kuulemaan totuutta, enkä kohtaamaan tätä petosta.. jonka kuitenkin olin itsekin tunnistanut jollakin tasolla.
En saattanut uskoa olleeni niin naiivi, niin hyväuskoinen. En saattanut uskoa hänen tehneen väitettyjä asioita, lähteneen ravintolailtojen jälkeen eri naisten kanssa, kun minä odotin kotona?! Olin uskonut sinisilmäisesti hänen värikkäitä kertomuksiaan ystävien jatkoista, kaverin luo nukahtamisesta, mitä uskomattomimpia tarinoita, joita en edes kyseenalaistanut.
Kaksi vuotta elin hänen petostaan, hänen likaisia valheitaan! Miten tällaisesta voi koskaan selvitä?
Seuraavat kaksi vuotta kuuntelin hänen uhkauksiaan itsemurhasta, jos jättäisin hänet. Olin hänen kanssaan säälistä, rakkaudesta, jota en saanut sammumaan vaikka kuinka taistelin. Ja yksinkertaisesti sen vuoksi, että olin niin ymmälläni hänen teoistaan.. enkä tahtonut uskoa vaikka ne heitettiin kasvoilleni kuin likainen rätti. Vieläkin sama kysymys nousee sisältäni, miksi? Miksi hän teki mitä teki ja miksei minulla ollut voimia lähteä sen jälkeen?
Etsin kai vertaistukea, jotakuta joka sanoisi, sinähän selviät, pääset tuon kaiken ylitse ja jonakin päivänä olet taas eheä.
Ennen olin vahva, itsevarmakin. Uskaltauduin heittäytyä uuteen ja tunsin eläväni. Tänään hyvä jos jaksan hengittää sisään ja ulos, työntää mielestäni hänen petoksensa ja tehdä ne asiat, joita minulta odotetaan. Kuinka hän onnistuikaan musertamaan minut tällä tavalla?
Petos polttaa yhä, tästä kaikesta on aikaa vuoden verran. Vieläkin tutkiessani itseäni tunnen rakastavani häntä, vieläkin..
Filippa
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minulla on valitettavasti samanlainen tarina ja etten sanoisi, vielä astetta suurempi kusetus ja ehkä minäkin olen ollut vieläkin sinisilmäisempi.
Meillä se meni jotenkin näin:
Muutin opiskelemaan parikymppisenä kauas kotikaupungistani ja ihastuin jo pääsykokeissa käydessäni. Vuoden päivät asuimme omissa osoitteissamme, kunnes muutimme yhteen vanhempieni ostamaan rivariin. Olin tosi rakastunut ja koin saavani reilusti myös vastakaikua.
Opiskelin ja kuhertelimme rakastuneina neljä vuotta, kunnes menimme naimisiin. Meille syntyi tytär, ostimme omakotitalon jne. Kaikki vähän liian täydellistä. Olihan meillä erimielisyyksiä, riitoja ja näkemyserojakin, mutta olin tosi tyytyväinen elämääni.
Vajaa vuosi sitten meille syntyi toinen lapsi. Ennen sitä olin jo aistivinani jotakin viileyttä, kunnes puoli vuotta sitten sain selville, että miehelläni oli toinen nainen. Ensin hän valehteli,että se oli kännisen "hairahdus", kunnes muutaman kuukauden kuluttua selvisi, että suhde oli jatkunut noin vuoden.
Nyt, kun olemme muuttaneet erillemme, kaverimme ovat kertoneet, että näitä toisia on ollut melkein seurustelumme alusta saakka. Aina, kun olen ollut esim. vanhempiani tapaamassa jne.
Voit uskoa, miten tyhmän silmät ovat auenneet. Avioeron vaiheissa nämä valehtelut ovat jatkuneet asiasta kuin asiasta eli häneen ei voi luottaa missään asiassa.
Sehän on selvää, ettei tuollainen ihminen ihan terve ole, mutta se ei ole meidän ongelmamme. Meidän ongelmamme on se, ettemme enää olisi riippuvaisia tuollaisista ihmisistä. Että kuuntelemme omia tarpeitamme ja sisintämme.
Itse olen nyt puolisen vuotta saanut ammattiapua tilanteeseeni. Ulkopuolisen ammattilaisen kanssa juttelu, on ollut suuri tuki itselleni. Sitäkin kannattaa harkita.
Keskity omaan toipumiseesi ja itseesi. Yksikään ihminen ei ole kyseisille miehille "riittävä". Heidän on itse tajuttava se ja autettava itseään, jos kokevat apua tarvitsevansa. Sitä ei voi kukaan ulkopuolinen tehdä. Vain sinä voit auttaa itseäsi kasvamaan ehjäksi ja entistä vahvemmaksi.
Myötätuulta!