Meillä taitaa suhde kaatua arvostuksen puutteeseen, olen miehelle enää kuulemma pelkkä kodinhoitaja. Sekä toinen syy on miehen puhumattomuus. No, eli ei ihan kevyet perusteet, mutta silti "pelkään" tehdä mitään ero ratkaisua. Ja tiedän että joskus vielä iskisi sitten morkkis, mutta pääseekö sen yli ja miten voin tolkuttaa itselleni että oikein teen? Itsetunto nollissa, kun mies näyttää sekä teoin että sanoin, että ei enää kovin kiinnosta.
kadutko eroa?
vaikea päätös
173896
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
älä alenna itseäsi vaan näytä että sinussa on ainesta ja voimaa. Muuta vaikka aluksi asumaan muualle niin kyllä se huomaa mitä on menettämässä. Vaikka ero tulisikin siitä selviää kun ajattelee että antaa anteeksi itselle että toiselle ja suuntaa tavoitteet eteenpäin itselleen. Vielä löytyy ihminen joka arvostaa ja rakastaa sinuakin!!
Olin toistakymmentä vuotta kodinhoitaja miehelleni. Sain hoitaa kaikki kodin asiat yksin oman työssäkäynnin ohella. Arvostusta taikka hellyyttä herui vuosi vuodelta vähemmän, kunnes loppui käytännössä kokonaan. Puhetta ei miehestä saanut millään irti. Tunsin asuvani muukalaisen kanssa.
Halusin asiaan muutoksen ja asuimme jonkin aikaa erillämme ja pidimme ajattelutaukoa. Palasimme vielä saman katon alle, mutta vain hetkiseksi. Tein koko ajan takaraivossani erotyötä (jankutin itselleni, ettei tästä enää mitään tule, kun ei mikään edes muuttunut). Vuosi tauon jälkeen tein totaaliratkaisun, jota en ole katunut päivääkään, en hetkeäkään. Sitä vain olen miettinyt, miksi ihmeessä jaksoin vetkuttaa noinkin pitkälle. Vähempikin aika kodinhoitajuutta olisi riittänyt. Kyllä hän uuden palvelijattaren löysi. Minä taas olen onnellinen -uuden ihanan mieheni kanssa.
eroa, mutta se on harmittanut, että vetkuttelin huonossa liitossa niin kauan.
tosiaankaan!!! Ero otti todella henkisesti voimille ja sen aikana kasvoin henkisesti todella paljon. Surin suruni ollessani vuoden yksin, vain töissä käyden. Opin elämään ja olemaan itsenäisesti, ilman kenenkään apua. Sen jälkeen palasin hiljalleen ihmisten ja ystävien pariin ja löysin itsestäni uusia piirteitä: sanavalmiin, ystävällisen ja iloisen naisihmisen, jolla oli vientiä tanssiparketilla aina huvittelemassa käydessäni!!! Exmieheni väitti vuosikausia minullekin, etten enää kelpaa kenellekään! Kuinka väärässä hän olikaan! Sitten löysin ihanan miehen ja niin löimme hynttyyt yhteen pikkuhiljaa ja viime keväänä meidät vihittiin kotikirkossamme. En ole päivääkään katunut valintojani. On kuin yön,päivän ero entisen ja nykyisen elämäni välillä, vaikka samassa kaupungissakin eletään. Nyt rakastan ja kunnioitan miestäni ja minua rakastetaan ja kunnioitetaan. On ihanaa saada kokea onnea ja iloa parisuhteessa, meidän ystävätkin ja sukulaiset ovat olleet iloisia puolestamme. Suosittelen lämpimästi ottamaan vastuun omasta elämästä. Eikä se ole niin vaikeata, etteikö siitä selviäisi hengissä!
Tiesin, etten olisi koskaan voinut enää luottaa vaimooni, joten eroratkaisu oli helppo tehdä. En ole katunut sitä hetkeäkään.
Erostani kulunut 2 vuotta ja kun aika kuluu sitä oikeammalta päätös tuntuu.
Myös ex-miehestäni, vaikka sitä silloin vastustelikin.
Olemme molemmat edelleen sinkkuja ja lapset hoidetaan yhdessä ja hyvin.
"Olemme molemmat edelleen sinkkuja ja lapset hoidetaan yhdessä ja hyvin".
Mitä edellinen tarkoittaa käytännön tasolla?
Omaan vasta lyhyen työuran ja kuitenkin tässä vaiheessa on jo selvää, että ns. ongelmalapsista suurin osa tulee rikkoutuneista perheistä. Vanhemmilta kuulen kuitenkin aina, että kaikki on ok ja lapsista huolehditaan...
Monet eronneet vanhemmat luulevat huolehtivansa lapsistaan. Siitä se ristiriitaisuus syntyy. Eron jälkeen lapset saavat yhden hyvän ja kymmenen kaunista eronneilta vanhemmiltaan, eroa hyvitellään lapsille kaikella mukavalla, eivätkä vanhemmat huomaa tekevänsä väärin. Vanhemmat ovat sokeita tilanteelle, koska heillä on omat tunne-elämän sotkunsa: ero-/surutyö entisestä liitosta, uuden vapaan elämän mukanaan tuomat viihdykkeet, kiikarissa oleva uusi puoliso, paine elatuksesta jne.
Kaikki ongelmalapset eivät tule eroperheistä. Suurempaa hallaa sille lapselle tehdään, jos kotielämä on mullin mallin eivätkä vanhemmat tajua edes erota.
Pari edellä olevaa kirjoitusta on nähtävästi sellaisten (erityisesti "Maikan"), jotka eivät elämässään vielä paljoakaan ole kokeneet. Tietoa kyllä tuntuu löytyvän!
Koen, että olen vaimona ja äitinä tehnyt kaikkeni sekä avioliittoni, että lasteni eteen. Olin naimisiin mennessäni täysin varma, että meidän tarinamme kestää loppuelämämme. Parisuhteessa ei kuitenkaan toista voi pitää väkisin. Minulle ero tuli äärettömänä järkytyksenä, kun mies halusi toisen naisen matkaan.
Tulee niitä vaikeuksia kaikille ihmisille jossakin vaiheessa, että loppuu tuollainen ylimielinen "epäonnistuneeksi" leimaaminen.
Ainakaan minä en todellakaan ole hemmotellut lapsiani yhtään sen enempää eron jälkeen kuin ennen sitä. Meni nimittäin erossa niin mukavasti rahatkin, että turhuus on karsiutunut. Sitä enemmän olen antanut omasta ajastani. Nauttinut pikkuisista arkisista asioista ja lasten naurusta.
Hienoa, olet uhrautunut avioliittosi ja lastesi eteen. Mitä uhrasit? Ulkonäkösi, työsi, ystäväsi, vapaa-aikasi, seksielämäsi? Sinunlaisia "antautujia" on liikaa. Sinä olit varma, että tarinanne kestää. Jokuhan oli kuitenkin syynä miehesi lähtöön. Toinen nainen ei ole syy, vaan seuraus.
Sinua ei saa myöskään sanoa epäonnistuneeksi. Mitä muuta avioero on kuin avioliiton epäonnistumista? Siitä pitää vain nousta jaloilleen eikä jäädä marttyyrina valittamaan. Älä jää sylkykupiksi, ole nainen, näytä vahvuutesi. Tunnustan epäonnistuneeni mieheni kanssa liitossamme. Me emme halunneetkaan samoja asioita. En jäänyt kuitenkaan piehtaroimaan vaikeuksiin, sillä siihen elämä on liian lyhyt. Olen onneksi osannut nauttia pikku asioista ja lasten naurusta jo ennen eroa.
Sääliä ja irtopinnoja voi yrittää jätettynä naisena kerätä vuosikaudet. Yritä mieluummin hangata pois otsastasi leima "jätetty nainen". Eron jälkeenkin on oikeus onneen.
Tietoa löytyy sen verran mitä olen opettajana toiminnut, n. 4 vuotta. En millään tavoin kaipaile avioerojen syitä, aviopuolisoiden "uhrauksia", jne. Vain sitä, mitä tarkoittaa: lapsista on huolehdittu kunnolla.
Eivät kaikki rikkoutuneiden kotien lapset ole ns. ongelmatapauksia, mutta valitettavan usein tällainen tausta löytyy.
Olen itse ammatiltani lastentarhanopettaja ja tehnyt työtäni suurkaupungissa 15 v.
Siinä ajassa on tullut nähtyä ja koettua monen perheen asioita.
Mielestäni olen onnistunut tässä elämäntilanteessa tekemään oikeat ratkaisut lasteni kannalta. Voimme kaikki henkisesti hyvin ja lapset kyllä osaa kasvattaa "oikein" vaikka ei perusperhettä ympärillä olisikaan.
Eikä se välttämättä aina tarvitse tiettyä koulutustakaan..
Sain tietyn kiitoksen ja hyvän olon tunteen tänä keväänä koulujen loputtua.
Tyttäreni sai stipendin; hyvästä kaveruudesta ja koulumenestyksestä.
Mielessäni kävi ajatus, olenko sittenkin tehnyt jotakin oikein, kaikesta huolimatta..
Hyvää Kesän jatkoa kaikille !!
Mukava lukea positiivista vastausta. Asiat tuntuvat teillä olevan varsin mainiosti!
Avioerossahan on niin monta vaihetta ja niin monia tunteita.
En mielestäni kirjoittanut uhrautuneeni avioliittoni ja lasteni eteen. Kerroin vain yrittäneeni kaikkeni näiden asioiden eteen (niin ulkonäköni, vapaa-aikani kuin seksielämämmekin suhteen). Suhteemme ja lapsemme olivat (lapset edelleenkin) minulle äärimmäisen tärkeitä. Onneksi en ole uhrannut työtäni tai ystäviänikään sen eteen.
Kirjoitat, että minua ei saa sanoa epäonnistuneeksi. Niin, minusta me miehemme kanssa yhdessä epäonnistuimme avioliitossamme, mutta ei se tee minusta yksin epäonnistunutta kaikissa asioissa. Ymmärrän, että yrität herätellä minua, jos koit jääneeni piehtaroimaan vaikeuksiin. Hyvä.
Ole kuitenkin huoleti. En minä aio loppuelämääni naukua ;). Eroni on tuore tapaus (harkinta-ajalla) ja aikansa kutakin. Minusta erilaiset tunteet pitää kuitenkin käsitellä ja elää läpi. Myös niitä ikäviä tunteita. Kunhan ei jumitu niihin. Onnesta olen ymmärtänyt eron myötä enemmän. Ehkä en niistä pikkuasioista riittävästi ennen, joten kehitystä on tapahtunut...
en minäkään nähnyt vastineissasi "ilkeyttä", netissä vaan provosoidutaan vaikkei syytäkään aina.
Sen vain tahdon vielä "säestää", että hyvä ero aina huonoa parisuhdetta parempi, myös lapsille. Rakkaudettomassa perhehelvetissä eläneistä kersoista saa pahimmassa tapauksessa lukea Iltalehdestä (vrt. Heinot), kullissit nurin ja suhteet kuntoon (vaikka sitten eri osoitteissa).
Ei se "ihana" miesilman syytä muutu kylmäksi.
Kysymykseesi vastaisin, että tuskin yksikään tunnustaa katuvansa. 99% kylläkin ruikuttaa jälkikäteen. Joka ikisessä mediassa on sivutolkulla valittajia, kun rahat eivät riitä, ja se jätetty mieskin on "ymmärtämätön ja epäystävällinen". Eihän siltä mennyt kuin perhe, lapset, asunto ja iso osa omaisuudesta.
En ole lukenut viestiketjun viestejä, mutta kysymykseesi vastaus: En kadu (44 v. takana 18-vuotinen avioliitto)
Itsestä on pidettävä huoli, ahdistavassa suhteessa, vaikkei mitään ns. näkyvää ongelmaa ole, katkeroittaa vain itsensä. Omalta osaltani aikuisopiskelun myötä tullut siirto toiselle paikkakunnalle avasi heti uuden olotilan, eli happi kulki helpommin eri katon alla. Exäni on hyvä tyyppi, mutta minulta sitten taisivat vain tunteet laata. Ei siinä lopulta enää malttanut odotella lasten täysi-ikäistymistä ja talolainan loppuun maksua, jotta..., niin, mitä sitten? Auvoinen yhdessäolo ilman taloudellisia rasitteita ja lasten pesästä muuttoko olisivat ihmeen kautta meidät jälleen yhdistäneet? No, epäilen. Kuunnelkaa itseänne, tuntemuksianne. Jutut on syytä työstää läpi itsessä ja mikäli mahdollista, myös parisuhteen kanssa. Sen jälkeen mikään ei jää riivaamaan, vaivaamaan, eivätkä mahdolliset uudet ihmissuhteetkaan joudu kärsimään epämääräisistä yhteenotoista exiemme kanssa. Kenenkään toisen puolesta ei voi tehdä ratkaisuja. Ketään ei voi väkisin pitää. Teeskentely kannattelee jonkun pätkää, muttei sillä pohjusteta aitoa tulevaisuutta. Em. turinani on tuotosta ja tunnelmaa nykypäivän ns. normaalista parisuhteesta ja siitä luopumisesta.
Väkivaltaiset-, riippuvuus- ja alisteiset suhteet tietty ovat luku sinänsä ja noilla avuin eletyt parisuhteet tarvinnevat roimia jatkotoimia, jos eroon asti on edes voimia päästä. Eli aistikaa, olkaa avoimia itsellenne ja läheisille! t. eron jälkeen onnellistunut